Sodankylän elokuvajuhlat 2020: Teknologia valjastettu


Sodankylän elokuvajuhlat ovat ajatuksen tasolla hyvin kaukana verkkomaailmasta. Netti ja teknologia kuuluvat jonnekin ihan toisaalle. Tai näin ajattelin ennen tämän vuoden festaria.

Myös Sodankylän elokuvajuhlat joutuivat taipumaan koronan edessä ja jättämään tämän vuoden yötön väliin. Toteutus oli yllättävän tuore ja Sodiksen henkinen. Jo ennen festivaalia Facebookiin perustettiin Sodiksen festaribaari -niminen ryhmä, jossa voi keskustella elokuvista ja jakaa muistoja eri vuosilta ja vuosikymmeniltä.

Ryhmässä on tällä hetkellä yli 1700 jäsentä. Vanhoja kuvia ja tarinoita on ollut ilo lukea. Vaikka saattaa olla kaihoisaa, ettei itse pääse paikalle, mielikuvamatkailun kautta jotakin voi kokea välillisesti. Sitä on nyt tänä vuonna erityisesti joutunut paljon harrastamaan.

Toisaalta festaribaari-ryhmä onnistuu toteuttamaan yhteisöllisyyttä isommassa mittakaavassa. Kaikki saavat äänensä varmasti kuuluviin kirjoittamalla. Jos kaikki ryhmän jäsenet olisivat esimerkiksi samassa jättiteltassa, olisi mahdotonta kuulla kaikkien tarinat tai kommentit.

Toivon mukaan ryhmä jää Facebookiin, ja sitä osattaisiin hyödyntää myös tulevilla festareilla – vaikka se ei varmasti korvaa aitoja kohtaamisia. Se on kuitenkin mukava lisä.

Käytännössä festivaali toimi Festival Scopen kautta hyvin helposti. Elokuvat olivat parin klikkauksen päässä, eivätkä hinnatkaan päätä huimanneet.

Elokuvat

Vuoden ohjelmisto oli valittu greatest hits -ajatuksella. Vaikka elokuvat eivät ehkä olekaan niitä parhaita, joita Sodankylässä on nähty, kokoon oli saatu hyvä kattaus laatuleffoja. Aamukeskustelut, joista lisää myöhemmin, toimivat eräänlaisena johtotähtenä valituille elokuville.

Kuten totesin ennakkojutussa, festivaalin eräänlaiset ”päävieraat” tänä vuonna olivat Mike Leigh ja Costa-Gavras, koska suurten nimien tuoreet elokuvat olivat nähtävillä Sodiksen ohjelmistossa.Vaikka Leigh’n Peterloo (2018) ei yllä ohjaajan parhaimmistoon, se oli mukava nähdä. Sen sijaan Naked (1993) nähtiin klassikon asemassa, mikä oli suuri ilo.

Costa-Gavrakselta nähtiin mainio Adults in the Room (2019), joka kertoo Kreikan talouskriisistä ja populisteista, jotka pääsivät johtamaan hallitusta kriisin aikana. Elokuvan pääasiallisena näkökulmana on Kreikan suhde EU:hun.

On hauska myös ajatella, että molempien elokuvalegendojen elokuvat käsittelevät valtaa ja kaikkia niitä, jotka kärsivät heikompiosaisina parempiosaisten päätöksistä. Sinänsä elokuvat ovat hyvä vastapari keskenään. Peterloo sijoittuu 1800-luvulle, Adults in the Room 2000-luvulle, melkein 200 vuotta myöhemmin.

Muitakin tuoreita elokuvia nähtiin. Koko festarin avasi Dardennen veljesten loistava ja ajankohtainen Young Ahmed (2019), joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla parhaan ohjauksen palkinnolla. Syystä. Elokuvan aihe on tärkeä, ja on suorastaan törkeää, että elokuva ei näytä pääsevän Suomessa elokuvateatterikierrokselle.

Viime vuonna ensi-iltansa saanut Varda, Agnésin silmin ja High Life, sekä toissa vuotinen The Man Who Killed Don Quixote kuuluivat ohjelmistoon. Mukana oli Ettore Scolan ja Milos Formanin klassikkoelokuvia.

Ilmiöksi noussut dokumentti Hunajan maa oli valittu mukaan. Yksi parhaista festivaalilla näkemistäni elokuvista oli Abel Ferraran tuore Tommaso, jonka pääroolissa nähdään Willem Dafoe.

Eikä tietenkään voi jättää mainitsematta loistavaa, Pohjoismaisen neuvoston, sekä Lux-palkinnon voittanutta islantilaiselokuvaa Nainen sotajalalla. Film-O-Holicin.comin tekemän ohjaajan haastattelun elokuvan tiimoilta voi lukea tästä.

Aamukeskustelut

Täytyy sanoa, että tallennetut aamukeskustelut ovat lopulta kuitenkin se, mikä teki tämän vuoden Sodankylästä Sodankylän. Mukaan oli valittu hyviä keskusteluja.

Agnés Varda (1928–2019) ei vaikuttanut kovin hyvätuuliselta, mutta ainakin hän kehui suomalaista elokuvakansaa, mikä on aina mieltäylentävää. Varda nimittäin huomautti, että Ranskan uusi aalto menestyi Suomessa poikkeuksellisen hyvin.

”En halua olla erityisen kohtelias, mutta Suomi on Skandinavian maista elokuvahulluin”, Varda sanoi.

Hän perusti ajatuksensa sille, että esimerkiksi Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot (1964) sai vähälukuisessa Suomessa enemmän katsojia, kuin Norjassa tai Ruotsissa, joissa on enemmän ihmisiä. Vardan mukaan Jean-Luc Godard on sanonut Suomen olleen ainoa maa, jossa hänen 1960-luvun tuotantoaan on edes esitetty.

Vardan haastattelu oli muutenkin loistava. Hän ei ollut ainoa, joka valitsi varhaisimmaksi elokuvamuistokseen Disneyn elokuvan Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1940), mutta ainakin kuvasi sitä eri tavalla. Hän nimittäin ei pitänyt elokuvasta. Lumikin hahmoa hän piti ”täydellisenä idioottina, koska lakaisi sillä tavalla”.

Francis Ford Coppola sen sijaan totesi, että hänen olisi vaikea tehdä elokuvaa suomeksi. Siihen Peter von Bagh vastasi, että niin se on monille suomalaisillekin. Jotenkin Sodankylän rento tunnelma tulee esiin juuri näissä keskusteluissa.

Terry Gilliam iloitsi valtaisasti ostamastaan porontaljatakista ja tuntui muutenkin olevan onnensa kukkuloilla Lapissa. Milos Formanin ja Ettore Scolan haastattelut olivat niin ikään mielenkiintoisia.

Rentous oli tosin poissa ainakin jo Mike Leigh’n aikana, mutta ei se mitään. Silloin tuntui, että myös tämä omaperäinen festivaali on joutunut taipumaan nykyaikaan, mutta se ei välttämättä ole huono asia sekään.

Jörn Donnerillakin (1933–2020) oli paljon kiinnostavia ajatuksia. Oli suuri onni, että Donnerin haastattelu päätettiin sisällyttää festivaalin ohjelmistoon. Donner oli yhtä ainutlaatuinen kuin Sodankylä on.

 



Comments are closed.