Sodankylän elokuvajuhlat 2019: Vastavaloa ja heijastuksia


Sodankylän elokuvien vilkkain päivä on lauantai, jolloin hyörinää riittää ympäri vuorokauden ja kapasiteettien ylärajat lähenevät.

Lauantai-iltapäivällä puoli neljältä Kent Jones saapui Kitisen kinoon esittelemään mestariluokkansa näytöstä Jermek Šynarbajevin neuvostokazakstanilaisesta elokuvasta Revenge (Kek, 1989). Keski-Aasian uudesta aallosta on puhuttu 1960-luvun Euroopan ja Neuvostoliiton uuden aallon elokuvien tyyliä ja tematiikkoja lähestyvien elokuvien yhteydessä. Termi Kazakstanin uusi aalto otettiin käyttöön markkinointitarkoituksessa Moskova elokuvajuhlilla vuonna 1989. Aallon perustana oli Sergei Solovjovin kurssi elokuvakoulu VGIK:ssa vuosina 1984-1988, jolle ohjaaja oli valinnut kazakstanilaisia ja keskiaasialaisia oppilaita. Šynarbajev ei tähän joukkoon kuulunut, hän oli valmistunut Sergei Garasimovin kurssilta jo aiemmin, mutta tehnyt jo 1983 Uusi aalto -nimisen dokumenttielokuvan.

Revenge kertoo Keski-Aasian korealaisten keskuuteen sijoittuvan tarinan, jossa isä päättää kostaa lapsensa surman ja kasvattaa poikansakin koston henkeen. Tapahtumat etenevät useiden vuosikymmenten mittaan seitsemässä numeroidussa jaksossa. Elokuvan aiheensa on sukupolvien yli kulkevat taakat ja sen on tyyliltään unenomaisen. Kent Jones oli huolestunut sekä kazakstanilaisen uuden aallon sukupolven elokuvaurien katkeamisesta että maan elokuvakulttuurin tallentamisesta. Hän kertoi, että tavatessaan Šynarbajevin vuonna 2004 tämä oli luopunut jo ajatuksesta elokuvien tekemisestä, mutta sittemmin niitä on ilmestynyt moniakin. Elokuvasta nähtiin Martin Scorsesen World Cinema Projectin restauroinnin pohjalta tehty 35 mm venäjänkielinen kopio, joka ennakkotiedoista poiketen oli ranskaksi tekstitetty. Osan yleisöstä kompuroi luonnollisesti ulos kesken näytöksen – tekstityskielen tarkistaminen kopiosta olisi syytä kuulua esitysrutiineihin. Kuva oli väreiltään ja kontrasteiltaan hyvää, mutta hieman epätarkkaa ja myös tekstitykset tapasivat levitä, mikä kielinee kopion perforaatio- tai projektoriongelmasta.

Samana iltana puolta tuntia vaille keskiyötä nähtiin Sonora Brokan mestariluokan näytös neuvostoliettualaisesta kauhumusikaalista Devil’s Bride (Velnio nuotaka), joka valmistui 1973 ja sai ensi-iltansa 1976. Keskiyön tienoilla Sodankylässä paistaa elokuvajuhlien aikaan aurinko ja niinpä kansanomainen tarina sielun myymisestä paholaiselle saa camp-henkisessä klassikossa hyvin valoisan käsittelyn. Balteilla oli tapana Neuvostoliitossa toimia ainakin kulttuurin saralla usein ns. kieli poskessa ja tämä läpilaulettu elokuva on asenteen onnistuneimpia aikaansaannoksia, kuten täpötäyden katsomon kannustavista hihkaisuistakin saattoi päätellä. Alun taivaskohtauksessa luvataan ikuista vapautta samaan tyyliin kuin Grigori Kromanovin elokuvassa Taistojen mies (Viimne reliikvia) vapaus oli virolaisten viimeinen pyhäinjäännös. Brezhnevin ristiriitoja välttämään pyrkivässä valtakunnassa tällaisia asioita katsottiin ainakin tasavalloissa läpi sormien tiettyyn rajaan asti. Sonora Broka löysi elokuvasta myös uuden aallon tšekkielokuvan grotekiin kallistuvia vaikutteista. Elokuvassa merkittävää on sen aikansa hermolla muutaman vuoden neuvostoviiveellä oleva tasokas rock-henkinen musiikki, joka on itsensä jazzlegenda Vjatšeslav Ganelinin säveltämä ja nousi neuvostonuorison suosikiksi myös tuplaäänilevyjulkaisuna. Rumpuja siinä käyttelee Suomessakin keikkailleen Ganelin trion huippurumpali Vladimir Tarasov. Elokuvasta esitettiin liettualaiseen rastaurointiin pohjautuva digikopio, joka normaaleja hämärien kuvien sävyongelmia lukuun ottamatta näytti räiskyvävärisenä oikeinkin mukavalta.

Puoli kahdelta yöllä jatkui musikaalielokuvayö Aibek Dairbekovin tuoreen kirgisialaiselokuvan The Song of the Tree merkeissä. Kirgisialais-venäläinen tuotanto on ohjaajansa ensimmäinen pitkä elokuva ja sellaiseksi sillä on ollut varsin suuri budjetti. Kaikki tämä näkyy tuotoksessa, joka on vakavasti ja lajissaan taitavasti tehty kansallista identiteettiä ja perinteisiä arvoja korostava tuotos – jos nyt lajista voidaan kirgisialaisen musikaalin, jolla ei juuri ole historiaa, kohdalla puhua. Hyvin erihenkinen elokuva se on edeltävässä näytöksessä nähtyyn verraten joka tapauksessa. Elokuva kertoo tarinan nuoresta miehestä ja naisesta, joilla on vastassaan perinteinen heimoyhteiskunta. Kirgisialaiset maisemat ja perinteiset asut eivät ole vain koristeita, vaan niillä on osansa tarinan kuljetuksessa ja henkilöhahmojen rakentamisessa. Vaikka elokuvassa on paljon lauluja, se sisältää normaalimäärin myös puhuttua dialogia. Mollivoittoiset laulut, jotka eivät ole varsinaisesti kansanmusiikkipohjaisia vaan enemmänkin iskelmää kuulostivat myös ugrikorviin miellyttäviltä.

Sunnuntai-iltapäivällä varttia vaille kolme, kun suuri osa festivaalivieraista oli jo poistunut paikalta, esitettiin Kitisen kinossa iranilaisen Asghar Farhadin The Salesman (2016). Festivaalilla vieraana piti olla sen miespääosassa oleva Shahab Hosseini, jonka tulo kuitenkin peruuntui viisumiongelmien vuoksi. Ohjaaja sai elokuvasta Oscarin, mutta ei hänkään tunnetusti päässyt sitä noutamaan Yhdysvaltain presidentin asettaman iranilaisten maahantulokiellon vuoksi – eikä Oscar ollut edes miehen ensimmäinen. Farhadin elokuva on tiukasti otteessaan pitävä ja mieleen pyörimään jäävä psykologinen draama keskiluokkaisesta teheranilaispariskunnasta, joiden arki saa kovan kolauksen näennäisesti sattuman oikusta: vaimon kimppuun hyökätään heidän uudessa asunnossaan ja mies päättää tehdä mitä miehen pitää, kostaa, mutta ei lännenmiehenä vaan iranilaisittain käsitettynä syyllinen perheensä edessä häpäisemällä. Elinympäristössään vapaamieliseen kaupunki-intelligenssiaan kuuluva pariskunta lähipiireineen törmää perinteisiin arvoihin ja kunniakäsityksiin ennen kaikkea omassa päässään. Ohjaajan piti alun perin kuvata elokuva ulkomailla espanjankielisenä, mutta päätyi tekemään kuvaukset Iraniin. Huomiota kiinnittääkin, että kaikki ulkokuvat on monista iranilaiselokuvista tuttuun tyylin kuvattu auton sisällä.

Heti perään nähtii samassa paikassa Sonora Brokan mestariluokkaan kuuluva Rolands Kalniņšin Four White Shirts (Četri balti krekli). Nykyisin 97-vuotiaan latvialaismestarin elokuva valmistui 1967 ja ensi-illan piti olla seuraavana vuonna. Ilman virallista sensuuripäätöstä elokuva kuitenkin äkillisesti hyllytettiin juuri, kun levityskopioita oltiin jo tilaamassa. Elokuva esitettiin perestroikan ajan Riiassa hieman muokattuna sen yhdestä repliikistä otetulla nimellä Elpojiet dziļi… eli Hengitä syvään. Viime vuonna, 50 vuotta suunnitellun ensi-iltansa jälkeen elokuva nähtiin Cannesissa ja paikalla olivat myös ohjaaja ja elokuvan kuvaaja Miks Zvirbulis, omanlaisensa ennätys siis.

Gunārs Prieden näytelmään perustuva elokuva kertoo arasta aiheesta, neuvostosensuurista. Elokuva ei tekovaiheessaan kohdannut juurikaan vaikeuksia, vaikeudet tulivat vasta kun joku oikea tai väärä ihminen näki sen, näin sensuuri kaikkialla toimii niljaisimmillaan. Elokuva kertoo puhelinasentaja Cēzars Kalniņšista, joka laulaa Optimistit-nimisessä yhtyeessä ja tekee sen lauluihin sanoja. Broka vertasi ohjaaja Kalniņšia mm. Antonioniin, jonka elokuvissa on yksinäisiä maailman kanssa eksistentiaalisiin kriiseihin joutuvia miehiä. Puhelinasentaja Kalniņš, jota kutsutaan etunimensä vuoksi lempinimellä Jūlijs, on levoton ja jatkuvasti liikkeessä oleva neuvostonuorukainen. Yhtye joutuu ongelmiin juuri hänen sanoituksiensa vuoksi, joihin kulttuurikomitean yksittäinen naispuolinen jäsen kiinnittää huomiotaan ja luokittelee ne vaarallisiksi ja säädyttömiksi. Vielä tarkimmin huomiotaan nuoreen mieheen kiinnitettyään hän pyörtää kantojaan, mutta silloin asia on jo edennyt kulttuuribyrokratian rattaisiin.

Ohjaaja Kalniņš on kuvannut sensuurikoneistoa kuin lasiseinäksi: ketään yksittäistä ihmistä päätösten takaa ei juuri löytynyt. Kalniņšin teos on erityislaatuinen siinä, miten läheltä se kuvaa uskaliasta aihettaan ja myös vaikkapa siinä, miten se kuvaa 1960-luvun neuvostonuorisoa bilettämässä. Sen henki on korostetun 1960-lukulainen ja Zvirbulisin dynaaminen kuvaus tekee elokuvasta väliin miltei hengästyttävän vauhdikkaan. Loisteliasta elokuvassa on sen musiikki, joka on latvialaisen säveltäjämestari Imants Kalniņš
käsialaa. Säveltäjä-Kalniņš esitti elokuvan lauluja neuvostorockin pioneeriyhtyyeensä 2xBBM kanssa ja ne tulivat laajasti tunnetuiksi ilman elokuvaakin. Yhtyeellä oli kuitenkin elokuvan yhtyeen tapainen kohtalo ja seuraavaksi lauluja esitti Menuets-yhtye, jonka Dzeguzes balss -albumilla niitä julkaistiin 1979 ennen elokuvaa. Elokuvan restauraatio on Cannesin elokuvajuhlien sivuston mukaan tehty alkuperäistasoisen filmimateriaalin pohjalta. Siihen nähden valkokankaalla nähtiin lähinnä liian suureksi projisoitua dvd-kuvaa. Tämän elokuvan kohdalla voi kuitenkin sanoa: hyvä että nähtiin.

Iltakahdeksaksi suuntasin Lapinsuuhun, jossa ilmaisunvapauden ja myös maanpakolaisuuden teemaa jatkoi kiinalaisen dissidenttiohjaaja Ying Liangin A Family Tour (2018). Omaelämäkerrallisessa teoksessa Hong Kongiin maanpakoon päätynyt ohjaaja, Ying Liangin naispuolinen alter ego, lähtee elokuvajuhlille Taiwaniin ja samaan aikaan sinne saapuu hänen äitinsä manner-Kiinasta muka tavalliselle turistikierrokselle. Monimutkaisen järjestelyn tarkoituksena on mahdollistaa muuten mahdoton tapaaminen. Elokuva käsittelee äidin ja tyttären suhdetta, mutta ennen kaikkea se esittelee tapoja, joilla nyky-Kiina pyrkii hiljentämään kriittisiä ääniä. Esimerkkejä on otettu sekä ohjaajan omasta elämästä että ympäröivästä todellisuudesta: kotimaahan jääneiden sukulaisten ahdistelu, taiteilijoiden julkiset anteeksipyynnöt, rahoituksen lopettamiseen pyrkiminen jne. Elokuvan konstailemattoman yksinkertainen kerronta jättää hyvän jälkimaun.

Tässä vaiheessa sunnuntai-iltaa juhlayleisö on suureksi osaksi poistunut paikalta ja vaikka vielä yksi esitysaika iltakymmeneltä olisi jäljellä, olen saanut annokseni. Kaksi aamukeskustelua ja 16 elokuvanäytöstä. Siinä on yksi näytös enemmän kuin viime vuonna, mutta näytösten yhteiskesto tuskin on edellisvuotista suurempi, koska nyt mukana oli useampi Mohsen Makhmalbafiin ja Marzieh Meshkinin elokuva, ja he osaavat sanoa sanottavansa hyvinkin alle puolessatoista tunnissa elokuvaa kohden. Loppulausetta kirjoittaessa kello lähestyy puoltayötä maanantai-iltana ja juna pääkaupunkia.



Comments are closed.