Sodankylän elokuvajuhlat 2019: Valoja ja varjoja


Torstai-iltana yhdentoista jälkeen pääsi Sodankylässä käyntiin Sonora Brokan mestariluokka, jossa on nähtävänä Baltian maiden vanhempaa ja uudenpaakin, nykynäkökulmasta kulttihenkistä elokuvaa. Aloitusvuorossa oli pitkän elokuvauran tehneen Vasili Massin viimeiseksi jäänyt elokuvatyö ja ainoa ohjaus Spider (Zirneklis, 1992). Aivan loppuvaiheessaan Neuvostoliiton elokuvassa oli kiinnostusta kaikenlaiseen eriskummalliseen, jopa yliluonnolliseen, ja elokuvia pääsivät tekemään uudet ohjaajat, joiden ura ei usein jatkunut uuden järjestelmän aikana, vaikka 1990-luvun alkupuolen kustannustoiminnassa horoskoopit ja kaikenlainen ns. hömppä tunnetusti kukoisti vastareaktiona vanhan vallan järkeisuskon vaatimuksille.

Spider kertoo tarinan nuoresta naisesta, joka suostuu malliksi kirkon tilaamalle kuvalle Neitsyt Mariasta. Hän alkaa nähdä villejä seksuaalisväritteisiä unia, joissa kuvaa tekevä taidemaalari sekoittuu häntä jahtaavaan hämähäkkiin. Brokan mukaan elokuvaan harkittin aluksi oikeita hämähäkkejä, sitten tilattiin Lenfilmin erikoistehosteosastolta mekaaninen mutta kuvauksiin käyttökelvottomaksi osoittautunut hämähäkki ja lopulta Riiassa omin voimin tehtiin iso hämähäkkinukke, jonka sisään mahtui ihminen. Kulttielokuvatasollakaan ei kovin yleistä ole varsin yksityiskohtaisesti esitetty seksuaalinen kanssakäyminen jättiläishämähäkin kanssa. Päähenkilön paljasta pintaa riittää elokuvassa muutenkin siihen asti, että hahmolle tarvittiin kolme varsin erinäköistä esittäjää, jotta elokuva saatiin kunnialla kuvatuksi. Osa kuvauksista tehtiin Saarenmaalla Kuressaaaren linnassa, jonka pihalla piti olla lopun roviokohtaus, mitä piti muuttaa kun neuvostoelokuvatuotannon yleisliittolainen rahavirta Moskovasta loppui äkisti samoihin aikoihin kuin monilta muiltakin toimijoilta.

Elokuva on kuitenkin varsin vaikuttavasti toteutettu niin tehosteiltaan kuin kuvaukseltaankin, vaikka se tahattoman humoristiselta paikoin nykykatsojasta näyttääkin. Elokuva nähtiin viimeistä paikkaa myöten täynnä olleessa Kitisen kinossa elokuvan venäjänkielisen version esityskopiosta tehdyltä digikopiolta. Sellaisena kuva muistutti äkkiseltään filmikuvaa, mutta varsin pian kävi selväksi, että kontrastit eivät ole kohdillaan, valkoinen on palanut puhki ja musta tukossa, ja varsinkin tehosteina käytetyt viistot valot ovat varsin sotkuisia. Teltan lämpötila näin ilta-aikaan ja ainakin takapenkillä oli sopiva.

Perjantain aamukeskustelussa Kitisenrannan koululla oli ohjaaja Mohsen Makhmalbaf kertomassa näkemyksiään elokuvasta ja maailmasta. Omasta elokuvakoulustaankin tunnettu mies on ilmeisesti tottunut luennoimaan, kysymyksiä haastattelijan ei juuri tarvinnut tehdä yleisöstä puhumattakaan. Eikä siinä mitään, Mohsen Makhmalbafilla oli paljon järkevää sanottavaa ja hänen tarinansa antoi perspektiiviä maailman rauhallisemmilta alueilta kotoisin olevien ihmisten taiteen tekemisen ja elämän vaikeuksiin. Makhmalbafin ensimmäisenä näkemä elokuva ei ollut tyypillinen lastenelokuva, koska hän näkin ensimmäiset elokuvansa, mm. jompi kumpi Gorkin Äidin filmiversioista ja Truffautin Fahrenheit 451, vasta yli kaksikymppisenä. Lapsena hänen uskonnollinen perheensä ei päästänyt elokuviin, koska siitä joutuu helvettiin, ja nuorukaisena hän teki vallankumousta Che Guevera esikuvanaan ja vietti vuosia vankilassa. Kun Mohsen Makhmalbaf elokuvia lopulta näki, ne tekivät kirjallisesti suuntautuneeseen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän päätteli niiden avulla voivan muuttaa maailmaa toisin kuin väkivaltaiseen vallankumoukseen turvautumalla. Taustalla oli Makhmalbafin ilmeisen voimakas pettymys Iranin vallankumouksen jälkeiseen maahan ja hänen painokkaana ajatuksenaan on, että maailma ei muutu johtajia vaihtamalla, vaan kulttuuriin ja ihmisiin vaikuttamalla. Vanhana vallankumouksellisena Makhmalbaf onnistui tekemään mailmalla palkintoja keränneitä elokuvia Iranissa jatkuvista sensuurivaikeuksista huolimatta, kunnes joutui lähtemään maanpakoon tällä vuosituhannella. Myös Iranissa hän on ollut hyvin tunnettu hahmo.

Elokuvantekijänä Mohsen Makhmalbaf on itseoppinut, mutta hän on yksityisessä elokuvakoulussaan opettanut mm. kolmea elokuvantekijälastaan, ohjaajatyttäriään ja poikaansa. Lisäksi myös vaimo Marzieh Meshkini on elokuvaohjaaja. Makhmalbaf käyttää opetusmenetelmää, jossa yhden aiheen tiukkaa teoriajaksoa seuraa jakso käytännön elokuvantekemistä. Teoria ei koske vain elokuvaa, vaan ohjaajan mukaan elokuvantekijän tulee tuntea asioiden taustoja ja opiskella filosofiaa, sosiologiaa ym. Myös käytännön opintoihin kuuluu pyörällä ajoa ja ruuanlaittoa. Vaikka Makhmalbaf suhtautuu maailmaan tiukan analyyttisesti numeroimalla kunkin asian pääkohdat, hän korosti taiteessa tarvittavan attraktion ja ideologian lisäksi myös magiaa, alitajuisen elementin huomioon ottoa. Makhmalbaf tuntuu säilyttäneen hyvin nuoruuden idealisminsa, vaikka sen muoto ja sisältökin on muuttunut ja esikuva vaihtunut Chestä Gandhiin. Hän ei kaihda sanoa ja kuvata asioita suoraan niin kuin ne näkee. Uusi kapitalismi ei täytä ihmisten tarpeita ja sielua, summasi ohjaaja kokemuksiaan länsimaista. Lapinsuussa nähtyä, ryijyntekijöistä kertovaan Gabbeh-elokuvaa avasi myös ohjaajan kertoma tieto, että elokuvalla kerättiin rahaa vaikeuksiin joutuneille matonkutojakäsityöläisille.

Keskustelun jälkeen koululla nähtiin Mohsen Makhmalbafin tunnetuimpiin kuuluva elokuva A Moment of Innocence (1996), jossa ohjaaja jäljittää nuoruuden aktivismiaan ja sen seurauksia. Elokuvassa tehdään elokuvaa šaahin ajan poliisin puukotustapauksesta, jossa puukottajana oli tuleva ohjaaja. Molempia esittämään etsitään heitä nuorena ulkoisesti ja henkisesti muistuttuvia hahmoja: nuorta Makhmalbafia ohjaa jo kuuluisa elokuvamies, nuorta poliisia elokuvaurasta haaveileva entinen poliisimies. Elokuva on vain osittain elämäkerrallinen ja sen aiheena on myös sukupolvien väliset näkemyserot maailmassa olemisesta ja sen muuttamisesta. Nuoruutensa idealismiin Makhmalbaf suhtautuu ironisesti: nuoren Makhmalbafin ja häntä avustavan nuoren naisen ideana on puukottaa poliisi, ryöstää pankki ja istuttaa rahoilla kukkia Afrikan köyhien iloksi. Todellisuudessa ajatuksena oli ilmeisesti rahoittaa pankkiryöstöillä toimintaa kuin aikoinaan Stalin konsanaan – tai sitten anastaa poliisin ase ja ampua šaahi. Aikoinaan poliisi joka tapauksessa ampui tulevaa ohjaajaa, jolle langetettiin kuolemantuomio.

Esityksessä läsnä ollut Makhmalbaf kertoi filmin onnistuneeseen musiikkin huomiota kiinnittäneille katsojille, että tässä elokuvassa hän poikkeuksellisesti käytti elokuvaa varten sävellettyä alkuperäismusiikkia. Hän piti tätä sinänsä vaarallisena, koska musiikki alkaa tällöin hallita helposti elokuvaa liikaa. Useinmiten hän valitseekin valmista musiikkia elokuviinsa tai käy äänittämässä kansanomaisia musiikkiesityksiä kylissä. Ohjaajan pyrkimyksenä onkin tietoisesti tehdä hyvin erityylisiä elokuvia, koska monet ojaajat hänen mielestään vain toistavat itseään tai matkivat muita. Makhmalbafin elokiville on niiden erilaisuudesta huolimatta yhteistä voimakas, katsojiin suuren vaikutuksen tekevä elokuvallisuus, jolla hän pyrkii moneen kertaan toteamansa mukaan vaikuttamaan ihmisten näkemyksiin ja käyttäytymiseen ja saada heitä ymmärtämään myös muiden näkemyksiä. Sanomana on viime kädessä se, että kenelläkään ei ole totuutta yksin hallussaan, vaan vain sirpale siitä. Totuus on peili jumalan kädessä, sanoo iranilainen sanonta – ja sen sirpaleesta kukin näkee vai oman kaistaleensa siitä. Elokuva esitettiin englanniksi tekstitetyltä 35 mm filmikopiolta, joka lienee nähnyt monet elokuvajuhlat.

Puoli yhdeksältä illalla koululla esitettiin kazakstanilaisen Adilhan Jeržanovin The Gentle Indifference of the World (2018). Elokuvassa nuori nainen joutuu vaikeuksiin isänsä velkojen takia ja lähtee pääkaupunkiin pyytämään avustusta epämääräiseltä sedältään. Turvaksi mukaan lähtee häntä pitkään piirittänyt oman kylän mies. Kaupungin ympyrät ovat korruptuneita ja maalaiset joutuvat siellä luonnollisesti ongelmiin. Ranskalaisrahoituksella tehty elokuva on hidastempoinen ja tarjoaa hiukan liian arvattavan tuntuisesti sellaista eksotiikkaa, jota idästä lännempänä halutaan: kauniita maisemia, taantunutta maaseutua ja erikoisia hahmoja.

Heti perään puoli kymmeneltä nähtiin Isossa teltassa Suomen ensi-illassa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja (2019). Teltta oli tupaten täynnä ja katseluolosuhteet sen reunamilla sellaiset – yli 45 asteen kulma valkokankaaseen nähden, vieressä helottava hätäpoistumisvalo, ulkoa aluksi ääniraitaa kovemmin kuuluva musiikki ym. – että mitään arvioivaa elokuvasta ei parane sanoa. Sen kuitenkin voi todeta, että Sodankylässä viime vuonna nähtyä Barbet Schroederin Maîtressea elokuva ei muistuta kuin korkeintaan juoniasetelmaltaan, sadomasokistisen dominan ja hänen asiakkaansa vakavaksi muuttuvan suhteen verran. Elokuvassa oli myös hyvin suomalaista huumoria, siis sellaista Katsastus-tyyppistä, joten kovin suurta kansainvälistä hittiä siitä ei voi povata.

Vuorokauden käännyttyä lauantaiksi esitettiin Lapinsuussa yhdeltä vielä yksi Mohsen Makhmalbafin elokuva, Afganistanissa vuonna 1999 kuvattu ja Cannesissa keväällä 2001 esitetty Kandahar – aurinko kuun takana. Elokuvassa nuori länsimaistunut afganistanilainen nainen lähtee vaaralliselle matkalle etsimään siskoaan talibanien hallitsemaan maahan. Kun Iranissa ongelmana oli ollut vaikkapa maa runsaisiin lapsikuvauksiin johtanut kielto naisten elokuvaamisesta ilman huntua, ei Afganistanissa ollut lupa kuvata elokuvia lainkaan. Silti ohjaaja lähti kuvaamaan naapurimaahan, kun Iranissa työskentelystä oli jo tuolloin tullut hankalaa. Elokuvan tekeminen oli vaikeaa ja sen estämiseksi tehdyssä iskussa myös loukkaantui iso osa kuvausryhmästä. Kuitenkin ohjaaja saattoi sen valmiiksi ja syksyn 2001 tapahtumien jälkeen se myös sai suurta huomiota. Onnistuneena pyrkimyksenä on ollut kuvata maan epätoivoista tilannetta tuolloin. Erityisen huolissaan Makhmalbaf kertoi olleensa Iranissa huonossa asemassa olleesta suuresta määrästä afganistanilaispakolaisia. Afganistanin tilanteen ohjaaja kertoo noista ajoista ainakin jonkin verran parantuneen. Elokuva esitettiin Suomen ensi-iltakierroksen 35 mm levityskopiolta, jonka hyvä kuvalaatu sai miltei tuntemaan autiomaan tuulen lennättämän hiekan kasvoilla.



Comments are closed.