Sodankylän elokuvajuhlat 2019: Pohjoisen ja etelän valoa


Yöjuna pohjoiseen saapuu Pasilan asemalle vain muutaman minuutin aikataulusta myöhässä. Junamatkani suuntautuu Rovaniemelle ja sieltä tarkoitus on jatkaa bussilla Sodankylän elokuvajuhlille. Elokuvan ja junan yhteys on koko näiden ”19. vuosisadan ihmeiden” yhteisen historian mittainen.

Junat ovat olleet elokuvien sisältönä ja junamatkaa on käytetty tarinarakenteiden kehittelyssä mutkikkaammiksi. Ennen kaikkea junamatkaa on verrattu elokuvien katsomiskokemukseen. Yöjunan makuuvaunuhytin ikkuna on kuvasuhteeltaan silmämääräisesti kokolailla eurooppalainen laajakuva kyljelleen käännettynä. Siitä näkyy loputtomasti talousmetsää sekä peltoja ja hakkuuaukeita peittävää pöheikköä. Katsomiskokemus muistuttaa minimalistista avandgarde-elokuvaa loputtomassa toistossaan. Värit, vielä varsin hento vihreä ja syvä sininen, kyllä viehättävät eivätkä ole tyypillisiä usein kolkon modernistiselle kokeelliselle elokuvalle. Puolilta öin lopetan näytöksen katselun, vaikka valoa kyllä vielä riittäisi.

Bussi saapuu Sodankylään jo aamupäivällä, joten aikaa jää kurkistaa paikallisille kirpputoreille, joista pohjoisen kylmiin öihin varautumattoman osan elokuvajuhlakansasta on tapana hankkia täydennystä vaatekertaansa. Ensimmäiset näytökset alkavat neljältä iltapäivällä ja päätän mennä katsomaan heti juhlien uutta esityspaikkaa, Kitisenrannan koulun taakse noussutta Kitisen kinoa ja siellä näytettävää valkovenäläisen Darja Žukin esikoispitkää elokuvaa Crystal Swan (Hrustal, 2018). Yllättävää kyllä, saman päätöksen ovat tehneet monet muutkin ja putkilomaisen telttarakennelman parisataa katsomopaikkaa ovat koko lailla täynnä, vaikka keskiviikkoina on juhlilla ollut Lapinsuuta lukuunottamatta varsin rauhallista. Lämpötila nousee tiiviin näköisessä teltassa nopeasti sangen korkeaksi.

Elokuva osoittautuu erinomaiseksi: sen näyttelijät ovat kauttaaltaan päteviä ja kerronta sitäkin sujuvampaa. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun Minskiin ja pieneen kristallitehtaan ympärille syntyneeseen taajamaan, joka on elokuvassa nimetty neuvostotyylisesti Kristalliksi. Kuvaukset tarinaan oleellisesti liittyvällä tehtaalla on kuvattu fiktiivistä vastinettaan aika lailla isomman Barysaun kaupungin neuvostoaikoina Feliks Dzeržinskille nimetyssä kristallitehtaassa. Elokuvan sankaritar on hyvin 1990-lukulainen itäeurooppalainen alakulttuurihahmo Velja (Alina Nasibullina), joka haaveilee matkasta musiikillisten sankariensa asuinsijoille Chicagoon. Niinpä hän hakee viisiamia ja tulee hakemukseen hätäpäissään muiden seppitteiden ohessa keksineeksi työnantajansa numeron, joka oikeasti on käytössä mainitun kristallitehtaan työntekijän perheellä. Alkaa monipolvinen ja loputtomasti uusia ja ällistyttäviä käänteitä saava tapahtumasarja, jonka väliin hyvinkin tummanpuhuva koomisuus nousee sen mahdollisuudesta omassa historiallis-maantieteellisessä kontekstissaan.

Elokuva kuvaa läheltä 1990-luvun taloudellista kurjuutta ja auttaa ymmärtämään, miksi monet ovat valmiit valitsemaan turvallisen komennon päähenkilön vapausihanteiden sijaan. Ohjaaja itse lähti Amerikkaan opiskelemaan jo 16-vuotiaana, mutta esikoispitkänsä hän on palannut tekemään vanhaan kotimaahansa riippumattomalla rahoituksella, kun Belarusfilm ei osoittaunut käsikirjoitukseen kiinnostusta. Esikuviksi runsaasti kulttuurisia viittauksia sisältävälle elokuvalleen ohjaaja nimeää Jarmuschin töiden lisäksi Susan Seidelmanin esikoisohjauksen Rakasta minua, Manhattan! (1982), Paweł Pawlikowskin Idan (2013) sekä Kira Muratovan työt. Jälkimmäisiin ja ylipäätään vanhan vallan aikaiseen elokuvakulttuuriin viittaa myös käytössä oleva ns. normaali- eli Academy-kuvasuhde.

Iltakahdeksalta vuorossa oli elokuvajuhlan virallinen avajaisnäytös. Lähes täydessä Lapinsuussa nähtiin juhlilla vieraana olevan brasilialaisen Fernando Meirellesin John le Carrén saman nimiseen kirjaan pohjautuva poliittinen trilleri Uskollinen puutarhuri (2005). Näytöksessä vieraana ollut ohjaaja kertoi elokuvan aiheena olevan lääkeyhtiöiden vallan olleet hänen kotimaassaan elokuvan tekoaikoihin esillä ollut aihe, josta hän myös itse oli kiinnostunut. Niinpä hän tarttui käsikirjoitukseen, kun sitä hänelle tarjottiin ja teki ensimmäisen kansainvälisen elokuvansa. Kuvausten jälkeen ohjaaja kuitenkin havaitsi, että lineaarisessa aikajärjestyksessä etenevä elokuva ei toimi ja niinpä elokuva leikattiin kokonaan uusiksi. Monipolvisesti ajassa edes takaisin liikkuva ja samoihin emotionaalisiin avainkohtauksiin palaava elokuva toimii kerrontansa puolesta julkaistussa muodossaan hämmästyttävän hyvin, kun ottaa huomioon ohjaajan väitteen, että mitään uutta julkaistua versiota varten ei enää kuvattu.

Miespääosan esittäjä Ralph Fiennes oli jo valittuna, kun ohjaaja tuli mukaan, mutta naispääosan Rachel Weiszin valintaan ohjaaja pääsi vaikuttamaan – ratkaisevaa oli Weiszin osaa kohtaan osoittama suuri kiinnostus, joka sai hänet lentämään neuvottelemaan Lontooseen Los Angelesista kesken meneillään olevien kuvaustensa vapaapäivänään. Meirelles on tietoisesti pyrkinyt saamaan mukaan Afrikkaan sijoittuvaan tarinaan brasilialaista näkökulmaa kirjan englantilaisuuden oheen. Elokuva esitettiin suomeksi tekstitetyltä ensi-iltafilmikopiolta. Afrikkalaismaisemien värit eivät olleet niin heleitä ja hehkuvia kuin olisivat voineet olla, liekö syynä tuon aikaisten filmikopioiden runkomateriaalina käytetty, kuvaa usein hiukan sameuttava polyesteri vai tekovaiheessa käytössä ollut digitaalitekniikka.

Heti perään iltayhdeltätoista Lapinsuussa oli sitten näytös, josta huikeita värejä ja iranilaismaiseman kouriintuntuvuutta ei puuttunut. Juhlilla vieraana oleva Mohsen Makhmalbaf oli läsnä elokuvansa Gabbeh (1996) näytöksessä. Mystis-realistisessa tarinassa vanha paimentolaispariskunta pesee mattoa, kun paikalle ilmestyy kuin mattoon kuvioidusta kuvasta nuori nainen kertomaan tarinaansa. Ohjaaja kertoi tarkkaan hakeneensa jopa tuhannen kilometrin etäisyydellä toisistaan olevat kuvauspaikat juuri oikean valon perässä ympäri Irania. Niinpä filmillä on runsaasti maalle elokuvien perusteella aivan omanlaisiaan vihreän kasvillisuuden sävyjä. Elokuva joutui aikanaan sensuuriongelmiin kotimaassaan, jossa sen henkilöiden värikkäitä asuja ei pidetty soveliaina valtaapitävien suosiessa vaatteissa mustaa ja harmaata. Elokuvasta luettavissa olevan perinteisten kunniakäsitysten kritiikki ei myös liene edistänyt elokuvan asiaa. Elokuva esitettiin 35 mm:n suomeksi tekstitetyltä loistokuvaiselta ensi-iltakopiolta, jonka nähtyään sitä ei pikselipohjaisesta kuvasta halua katsoa.

Torstaiaamuna kymmeneltä oli vuorossa ensimmäinen aamukeskustelu koululla, jossa ranskalainen vuonna 1960 syntynyt keskipolven auteur Arnaud Desplechin esitteli uraansa. Mies on syntynyt pohjoisranskalaisessa taantuneessa teollisuuskaupunki Roubaixissa, josta jo lapsena halusi pois Pariisiin elokuvaa opiskelemaan ja tekemään. Lapsuus meni lukemalla ja pelkäämäällä, että haave ei toteutuisi. Roubaixin lisäksi Desplechin ei pidä urheilusta, dokumenteista, teatterista eikä realismista. Sen lisäksi, että Arnaud Desplechin on jatkuvasti palannut syntymäkaupunkiinsa myös elokuvissaan, hän on tehnyt dokumenttielokuvan ja hänen näytelmäelokuvissaankin on runsaasti tietynlaista dokumentaarisuutta ja realismia, on hän perehtynyt tarinankerrontaan näytelmäklassikoiden johdatuksella. Vain urheiluun hän kieltäytyi sekaantumasta mitenkään. Kiinnostava ja samaistumispintaa omaava mies siis.

Arnaud Desplechin tunnetaan nimen omaan näyttelijänohjaajan taidoistaan. Hänen lempiohjaajiaan ovat François Truffaut, jota on oppinut arvostamaan vasta nuoruutensa snobivuosien, jolloin Ranskan uusi aalto ei ollut hänen ikäpolvensa Ranskan elokuvaihmisten suosiossa muutenkaan, jälkeen ja Ingmar Bergman, etenkin Fanny ja Alexander. Ohjaaja kertoi haluavansa ottaa elokvissaan irti suuria emotionaalisia tehoja ja käyttävänsä siksi aiheinaan synkkiäkin aiheita kuten kuolemaa. Samoin hänelle tärkeää on yhdistää hyvin eri tyyppisiä näyttelijöitä, amatöörejäkin elokuviinsa, joiden huippukohtia näiden suoritukset ovat. Elokuva on Desplechinille polyfoninen kudelma, jossa sattumalla on sijansa. Tämän kaiken tietoisen ristiriitaisuuden pohjalta hän ei luonnollisestikaan uusinta elokuvaansa lukuun ottamatta ole hyväksynyt elokuvissaan repliikkien improvisointia.

Keskustelun jälkeen koululla nähtiin Arnaud Desplechinin uusi elokuva, Cannesissa ensi-iltansa saanut Oh Mercy! Esityksen jälkeen ohjaaja vastaili yleisön kysymyksiin. Elokuva sijoittuu ohjaajan synnyinkaupunkiin Roubaixiin ja kertoo kaupungissa tapahtuneista todellisista rikoksista ja niiden tutkinnasta. Elokuvassa on vain neljä ammattinäyttelijää pääosissa, muut ovat kotoisin tuosta kaupungista ja esittävät todellisia roolejaan siellä, lähinnä rosvoja ja poliiseja. Elokuvan pääjuonena on ryöstömurha, lähes dostojevskiläinen rikos ja sen selvittäminen. Sivujuonina kulkee limittäin muistakin tapauksia, mikä saa elokuvan tuntumaan poliisisarjan omaiselta, mikä jo Amerikassakin näytetään kritiikissä huomatun. Ohjaajan pyrkimyksenä on kuitenkin ylittää sosiologinen edustavuus ja löytää elämän syrjäraiteilla olevien ihmisten ihmisyys, juhlallisemmin sanoen heidän sielunsa.

Heti tämän näytöksen jälkeen esitettiin Isossa teltassa juhlilla vieraaana olevan ja esityksessä läsnä olleen Marzieh Meshkinin ohjaama ja yhdessä miehensä Mohsen Makhmalbafin kanssa kirjoittama, iranilaisten naisten elämää kolmen toisiinsa yhdistyvän episodin kautta kuvaava The Day I Became a Woman (2000), joka on Sodankylässsä nähty tuoreeltaankin. Vaikka naisen asema on maassa eurooppalaisittain katsoen ankea ja absurdi eikä ohjaajan mukaan parissakymmenessä vuodessa juuri muuttunut, käsittelee elokuva tuota absurdiutta, kuten aikuiseksi laskeminen 9-vuotiaasta ja pyöräilykielto, hallitun niukkaeleisesti. Kuvauspaikan valintaan on tässäkin elokuvassa kiinnitetty erityistä huomiota: Kišhinsaari Persianlahdella on otollinen paitsi valonsa ja joka puolella olevan, elokuvassa vapauden haavetta edustanevan meren lisäksi vapaakauppa-alueena erityisasemassa vaikkapa siten, että siellä naiset saavat pyöräillä. Niinpä ohjaaja opetteli pyörällä ajon ennen elokuvan tekoa. Elokuvan kriittiseksi tulkittu asenne oli liikaa maan sensuurille ja se joutui kielletyksi. Elokuva esitettiin hyvälaatuiselta englanniksi tekstitetyltä 35 mm:n filmikopiolta.

 



Comments are closed.