Sodankylän elokuvajuhlat 2018: Viimeistä päivää


Sodankylän elokuvajuhlien viimeinen elokuvavuorokauteni käynnistyi lauantai-iltana yhdentoista maissa Kantemir Balagovin vahvan ja huomatun pitkän esikoiselokuvan Closeness (2017) esityksessä Kitisenrannan koululla. Sali on lähes täynnä, kuten varmaan tähän aikaan elokuvajuhlien pyöriessä kiivaimmillaan muutkin esityspaikat.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Pohjois-Kaukasukselle Kabardi-Balkarian pääkaupunkiin Naltšikiin. Sen kaupungista kotoisin oleva nuori ohjaaja on saanut koulutuksensa Aleksandr Sokurovin työpajalla Kabardi-Balkarian valtionyliopistolla. Elokuvan keskiössä on pieneen juutalaisyhteisöön kuuluva perhe: vanhemmat, veli David ja sisko Ilana, joka Darja Žovnarin intensiivisesti esittämänä on elokuvan ilmiselvä päähenkilö. Ilana kapinoi provinsssikaupungin jyrkkärajaisten etnisten ryhmien ja tiukkojen normien maailmaa vastaan: hän pukeutuu farkkuhaalareihin ja työskentelee isänsä autokorjaamolla, poikaystävä kuuluu alueen valtaväestöön, perinteisesti islaminuskoisiin kabardeihin.

Normien valvojana toimii etenkin perheen äiti, jolle Ilana kajauttaa intiaanien taisteluhuudon tämän puhuessa heimoon kuulumisen tärkeydestä. Draaman keskiössä puolestaan on Davidin ja tämän vastavihityn vaimon kaapatuksi joutuminen ja lunnasrahojen kokoamisen yhteisössä ja yksilöissä esiin tuomat piirteet. Vaikka elokuvan kerronta vaikuttaa äkkiseltään käsivarakameroineen improvisoidulta, on dramaturgia ja jopa värimaailman tarkkaan harkittua, vain puolivälin pitkä kohtaus, jossa Ilana katsoo poikaystävänsä kanssa aitoa videokuvaa venäläisvankien teloituksesta Tšetšenian sodassa tuntuu muuten rauhallisen kerronnan keskeltä tarpeettoman rajulta.

Sunnuntaina puolen päivän jälkeen Lapinsuussa on 3D-näytös suomenkielisestä versiosta Mark Osbornen animaatioelokuvasta Pikku prinssi (2015) osana Elokuvan äänet -sarjaa. Näytöksen alussa yleisöä tervehtii pikaisesti sen äänimaailman luomisessa mukana ollut foley-taiteilija Heikki Kossi. Kyseessä on Antoine de Saint-Exupéryn klassikkokirjan ensimmäinen pitkä elokuvaversio. Kirjan tarinaan on lisätty tietokoneanimaationa toteutettu kehyskertomus äitinsä johdolla elämäänsä minuuttiaikataululla suorittavasta koulutytöstä, joka tutustuu naapurissaan asuvaan, vanhukseksi muuttuneeseen, mutta lapsenmielisyytensä säilyttäneeseen Pikku prinssin lentäjään. Kaksikko lähtee pelastamaan opetuksensa unohtanutta Pikku prinssiä dystopiseksi kapitalismiksi muuttuneelta asteroidilta. Pikku prinssin tarina on toteutettu kirjan kuvitukselle hienosti kunniaa tekevänä nukkeanimaationa. Elokuva on kehyskertomuksensa ansiosta mielestäni kirjasta poiketen selvästi lapsiyleisölle suunnattu ns. koko perheen elokuva. Sellaisena se on suositeltava kirjan sanomaa taitavasti toteutettuna välittävänä.

Sunnuntain päivänäytöksen vielä varsin täysinäisen salin jälkeen Sodankylän elokuvajuhlat muuttuvat iltapäiväbussien lähdettyä nopeasti lauantain massajuhlista intiimiksi pikkutapahtumaksi.

Myöhäisiltapäivän näytöksessä Lapinsuussa kävin katsomassa myös näytöksessä läsnä olleen Anja Kofmelin Cannesissa viime kuussa ensi iltansa saaneen osittain animoidun dokumenttielokuvan Chris the Swiss (2018). Elokuva kertoon ohjaajan serkusta, journalistista, jota sotatantereet kiehtoivat. Hän lähti 1990-luvun alussa seuraamaan Jugoslavian hajoamisssotia ja päätyi Kroatian kansainvälisiin vapaaehtoisjoukkoihin, jonka uniformussa kuoli taisteluiden ulkopuolella 1992.

Elokuvan tarkoituksena on tarkoitus selvittää hänen kohtalonsa yksityiskohdat, mutta ohjaajan mukaa tämän päämäärän merkitys heikkeni elokuvan teon mittaan sisällissotien dynamiikan ymmärtämisen kustannuksella. Lopulta hän ei sisällyttänyt elokuvaansa lainkaan kuulemaansa yksityiskohtaista kertomusta Chrisin kuolemasta. Ohjaaja kertoi olleensa kymmenvuotias Chrisin kuollessa ja tämän olleen hänelle suuri esikuva lapsena. Myöhemmin oman kasvun aikana Chrisin merkitys väheni, mutta hänen saavutettuaan Chrisin 27-vuoden kuoliniän, asia aktualisoitui uudelleen elokuvasuunnitelmana. Tämän tyylistä, tekijälleen vaikeaa tapausta selvittelevää eräässä mielessä terapiaelokuvaa on viime aikoina tehty muitakin, mutta Komfelin elokuva on poikkeuksellisen tiheätunnelmallinen ja jopa jännittävä. Ohjaajan animaatiotausta saa ohjaajan mielikuvat Chrisin aukkoisesta tarinasta elämään taidokkaina animointeina.

Jäljellä oli vielä juhlien kaksi viimeistä esitysaikaa sunnuntai-iltana, ja molemmat käytin Barbet Schroeder elokuvien katsomiseen, nyt Suomen teatterilevitykseesä käytetyiltä 35 mm filmikopioilta. Ison teltan viimeisessä näytöksessä iltakahdeksalta nähtiin uusintanäytöksessä Onnen kulissit (1990). Tunnettun tositapaukseen ilmeisen tarkasti perustuva elokuva on lakidraamasta suureksi ameikkalaiseksi draamaksi nouseva elokuva. Aristokraattinen eurooppalainen Claus von Bülow on nainut amerikkalaista rahaa ja sitten mahdollisesti kahdesti yrittänyt myrkyttää vaimonsa niin, että tämä päätyy elämään loppuvuosikymmenensä aivokuolleensa. Tällainen hahmo on tunnetusti juuri sellainen, jota suuri amerikkalaisyleisö rakastaa vihata. Lähes mahdottomalta tuntuvan tehtävän miehen saaman tuomion purkamisesta ottaa vastaan Harvardin lakitieteen professori Alan Dershowitz oppilaistaan koostuvansa joukkueen kanssa. Brooklynin nopeaälyinen juutalainen professori on nähnyt unta, että ottaa vastaan Hitleriltä toimeksiannon tämän puolustamisesta ja nyt tilanne tuntuu olevan varsin lähellä unen toteutumista. Erinomaisia näyttelijäsuoriuksia, loistavaa dialogia ja sepitteen voittavaa tosielämän draamaa sisältävä elokuva pitää katsojansa herkeämättömässä otteessaan lähes parin tunnin kestonsa ajan.

Iltakymmenetä on sitten vuorossa se juhlien vihonviimeinen näytös, uusintanäytöksessä Schroederin ainakin Suomessa tunnetuin elokuva on Barfly – baarikärpänen (1987). Varsin täyden pikkuteltan yleisöstä suuri osa on festivaalin talkoolaisia, jotka valmistautuvat purkamaan juhlarakennelmat heti lopputekstien jälkeen. Tämä on myös festivaalilla näkemistäni elokuva ainoa aiemmin näkemäni, vaikka joulukuisesta sunnuntaista Turun Eerikinkadulla on kulunut yli kolme vuosikymmentä. Schroederin elokuva on edelleen mainiosti toimiva tunnetun renttukirjailijan miehisen fantasiamaailman siirto valkokankaalle. Pääosan esittäjä Mickey Rouke eläytyi kirjailijan alter ego -hahmoon niin voimakkaasti, että rooli jäi päälle elokuvan teon jälkeen pitkäksi aikaa. Viisi vuotta myöhemmin ohjaaja Spike Lee kehoitti häntä tunnetusti ajamaan partansa ja menemään kylmään suihkuun. Elokuvassa on omassa, paljolti itse luomassa tyylilajissa kuitenkin kaikki hyvin paikallaan ja se on säilyttänyt viihdyttävyytensä.

Elokuvajuhlien elokuva-antini oli kaksi aamukeskustelua ja 15 elokuvanäytöstä. Järkevässä elokuvien katselussa aivoille jää aikaa prosessoida näkemiään elokuvia ja siinä optimitahti on kokemukseni mukaan elokuva joka toinen päivä. Sodankylään jos minne ei kuitenkaan mennä katselemaan järkevästi vaan pikemminkin ottamaan elokuvaöverit. Eikä toki olisi järkevääkään matkustaa maan toiseen laitaan paria kolmea näytöstä katsomaan – matkaa Helsingistä sinne on lähes tuhat kilometriä, miltei saman verran kuin vaikkapa Varsovaan. Viimeistä lausetta kirjoittaessani linja-auto on Lahdessa, lähtöpaikkaani Kamppiin sen pitäisi saapua maanantai-iltana puoliltaöin kuusi vuorokautta lähdön jälkeen.



Comments are closed.