Sodankylän elokuvajuhlat 2018: Matkoja pohjoiseen, etelään ja muuten vain


Bussi Ouluun lähtee puolilta öin Kampin linja-autoasemalta. Matkani päämääränä on Sodankylän elokuvajuhlat, ja ennen keskiviikkoiltaista perille pääsyä välissä on kaksi auton vaihtoa ja yli 13 tuntia autossa istumista. Etuna bussimatkailussa on sen alennuslippuja käytettäessä kohtuullisen hinnan lisäksi tutustuminen kotimaan maisemiin ja varsin suuriin mittasuhteisiin aivan eri tavalla kuin junalla ajattaessa, lentokoneesta puhumattakaan.

Perillä odottaa jo varsin tuttu kylänraitti, jossa juhlat vasta ovat alkamassa. Elokuvajuhlien maailmanmaineeseen nostaneen kunnan keskustassa on vanhojen maamerkkien lisäksi jo linja-auton ikkunasta havaittavissa jälleen myös uusia toimijoita: pop-up -kuppiloita ja -kirppiksiä. Meininki keskustassa on rentoa ja aikaansa seuraavaa, peräkylän eksotiikkaa täällä ei näy. Elokuvateatteri Lapinsuun edessä jo näkyy jonottajia iltakuuden näytökseen. Majoittumismuodollisuuksien jälkeen suuntaan sinne kahdeksalta alkavaan, loppuunmyytyyn avajaisnäytökseen minäkin.

Mahamat-Saleh Haroun

Avajaiselokuva on festivaalilla vieraana ja näytöksessä paikalla olevan Mahamat-Saleh Harounin A Season in France (2017), joka on tsadilaissyntyisen, Ranskassa vuodesta 1982 asuneen ohjaajan ensimmäinen pitkä uudessa kotimaassaan tekemä teatterielokuva. Synnyinmaansa elokuvatuotantoa ja -koulutusta uudelleen käynnistänyt ohjaaja on tätä ennen tehnyt viisi pitkää afrikkalaiselokuvaa. Elokuvan tematiikka on pakolaisuus ja sen sisällöllinen sukulaisuus Aki Kaurismäen pariin viimeiseen elokuvaan on huomattava. Ilmaisullisesti niukkaeleisen elokuvan tyylissä ja sen elämän kolhimiin päähenkilöhinsä arvokkaasti suhtautuvassa kuvauksessa voi löytää pitemmän linjankin kaurismäkeläisyyttä.

Näytöksen jälkeisessä kysymystilaisuudessa Mahamat-Saleh on ilmeisen järkyttynyt Euroopan pakolaistilanteesta, etenkin suhtautumisesta pakolaisuuteen ja pakkokäännytyksiin, joissa näkyy kaikuja 1930-luvun lopusta. Ohjaaja korosti, että koko ihmiskunnan historia on ollut ihmisten liikkeen ja siirtolaisuuden historiaa. Hän kertoi haluavansa kuvata pakolaisuutta fiktion keinoin, joita voisi säilyttää päähenkilöidensä arvokkuuden.

Seuraavana aamuna Mahamat-Saleh on elokuvajuhlien ensimmäisen aamukeskustelun vieraana. Ohjaaja osoittautuu pari tuntia elämästään ja elokuvistaan puhuessaan rauhalliseksi pohdiskelijaksi.

Käy myös ilmi hänen elokuviensa vahva omaelämäkerrallinen tematiikka. Elokuva Season in France kuvaa sisällissotaa Ranskaan paennutta, kotimaassaan keskiluokkaista ja koulutettua miestä, jolle on uudessa maassa tarjolla vain hanttihommia. Myös Mahamat-Saleh oli Tsadissa syntynyt ylempään keskiluokkaan, isä oli opettaja ja isoisä maailmansodassa Ranskaakin vapauttamassa ollut sotilas. Kaikki muuttui 1970-luvun lopulla, kun tuleva ohjaaja oli teini-ikäinen ja Tsadissa alkoi sisällissota. Tätä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt ihastua elokuvaan peruuttamattomasti alle kymmenvuotiaana ensimmäisessä elokuvakokemuksessaan – rakkaus syttyi ulkoilmaelokuvateatterin Bollywood-naistähden suoraan tulevaan ohjaajaan suuntaamasta katseesta.

Nuori mies pakeni Tsadista Kameruniin vain Pariisilaisen elokuvakoulun osoitteen sisältämä lehtileike taskussaan. Hänen tiensä kulki Libyan ja Kiinan kautta Ranskaan, jossa hän työskenteli sairaalassa ja opiskeli elokuvakoulussa ja sittemmin myös journalistiikkaa, jotta voisi rahoittaa elokuvapyrintöjään kirjoitustöillä. Mahamat-Salehin varsin menestyksekkääksi osoittautunut elokuvaura alkoi 1990-luvulla, Season in Francen päähenkilö ei paikkaansa Ranskasta löydä vaan joutuu karkoitetuksi.

Mahamat-Saleh Haroun toi ilmi, että hänen mielestään sisällissotien raakuudet eivät ansaitse kuvausta elokuvissa, eivät ainakaan hänen omissaan. Sovintoon pyrkivää yhteisöllisyyttä hakevan miehen elokuvissa on paljon ruoanlaittokohtauksia ja hänen mukaansa ruoanlaitto on otollinen tilanne sovinnon aikaan saamiseen, sillä se on toinen tilanne, jossa ihmiset kokoontuvat yhteen ilman uskonnollista tarkoitusta – toinen on elokuvien elokuvien katsominen teatterissa. Väljästi tulkittuna tässä on perääkin, ainakin jos kaikki ideologisuus tulkitaan uskonnolliseksi ja elokuva halutaan nähdä erillään taiteen ritualistisista juurista. Ohjaaja avasi myös Kaurismäki-yhteyttään ja kertoi katsovansa edustavansa pohdiskelevaa, merkityksiä hakevaa elokuvaperinnettä kuten vaikkapa Aki Kaurismäki, Jim Jarmusch ja Abbas Kiarostami. Keskustelu kulki varsin syville vesille, kun ohjaaja tunnisti tuotantonsa kehityksestä aamukeskustelun vetäjän Timo Malmin ehdottaman temaattisen siirtymän kuivuudesta kosteaan, mikä vastaa ihmissivilisaation kehityskulun siirtymää savanneilta jokilaaksoihin. Autiolle saarelle Mahamat-Saleh ottaisi Roberto Rossellinin elokuvan Rooma – avoin kaupunki.

Barbet Schroeder

Edelliseksi yöksi suunnittelemani Arrival-tieteiselokuvan näytöksen jätin väliin, koska pitkän matkustuksen jälkeen en löytänyt motivaatiota mennä enää aamuyöstä katsomaan tekstittämätöntä digikopiota, vaikka elokuva lupaavalta vaikuttaakin. Keskiviikkona aamukeskustelun jälkeen seurasi Lapinsuussa kuitenkin tiukka kolmen elokuvan putki, jossa tekijävieraiden esiintymisten pidentämiin näytöksiin ei juuri välejä jäänyt. Barbet Schroeder esitteli lyhyesti pitkän esikoiselokuvansa Lisää! Lisää! (More, 1969). Sen sisällöstä hän ei suostunut kertomaan, mutta paljasti suunnitelleensa esikoiselokuvan tekemistä vajaa nelikymppisenä ohjaajaesikuviensa tapaan, mutta tulleensa tehneeksi sen paljon nuorempana. Tapahtumapaikaksi valikoitui Ibiza, koska ohjaaja oli siellä viettänyt kesiään lapsuudesta alkaen. Schroeder kertoi myös halunneensa tehdä elokuvan englanniksi luxemburgilaisena tuotantona, koska tiesi sen tulevan kielletyksi Ranskassa ja oli jo tuolloin Hollywood-suuntautunut. Elokuva kiellettiinkin Ranskassa ohjaajan mukaan puoleksi vuodeksi ja se sai varsin huonon vastaanoton, ja esikoiselokuvan kömpelyyttä onkin paljon nähtävillä.

Sisältönä elokuvassa on nuoren miehen ja hänen tyttöystävänsä psykoaktiivisten aineiden kyllästämät harhailut esitettynä Sodoma ja Gomorra -tyylisteen raamattukuvausten tapaan varoitustarinaksi huonosti naamioituina. Elokuvan tunnettuus on perustunut Pink Floyd -yhtyeen musiikkiin ja sen sisältävään, jatkuvasti saatavilla olleeseen äänilevyyn, itse elokuva on sittemmin ollut varsin unohdettu ja pitkään jatkuneen narkofobisen paniikin aikana huonomaineinen – uudelleenarviota elokuvasta on tehty vasta viime vuosina. Valitettavasti elokuva esitettiin digikopiolta, joka kuitenkin oli varsin kelvollinen eikä ilmeisesti sisältänyt liian suurta pikselimäärääkään, koska katsomiskokemus muistutti ajan filmikopioita eikä kuvassa ollut niihin kuulumatonta liiallista detaljimäärää, vain mustan pään toistossa oli tyypillisiä ongelmia, joten vaikkapa mustien vaatekappaleiden materiaalituntuma oli heikko.

Bulle Ogier

Seuraavaksi Lapinsuuhun saapui Bulle Ogier kertomaan Alain Tannerin Salamanterista (1971), jonka vaikuttavassa pääosassa hän esiintyi. Hänen mukaansa kyse on eräänlaisesta vuoden 1968 jälkeistä kautta kuvaavasta teoksesta. Siinä Ogier esittää hieman hukassa olevaa nuorta, maaseudun suurperheestä kotoisin olevaa naista, jota hänet Geneveen luokseen teini-ikäisenä asumaan ottanut setänsä syyttää haavoittumisestaan kiväärinlaukauksesta. Kaksi kirjallisiin hanttihommiin joutunutta kirjailijaa yrittää tehdä hänen tapaukseensa perustuvaa käsikirjoitusta, mitä tapauksen päähenkilöön tutustuminen enenevässä määrin haittaa. Kyse on siis metatarinasta, joka ei lopulta oikein johda minnekään, mutta joka on esitetty hersyvän omaperäisenä mustavalkoelokuvana, jonka tyylillinen vaikutus vaikkapa mainittuun Jim Jarmuschiinin on perustellusti epäiltävissä. Itse Tannerista Bulle Ogierilla ei anekdootteja ollut, pienen budjetin elokuva tehtiin kiireellä ja ohjaaja piti etäisyyttä naispääosan esittäjään ja eristi hänet aika hyvin muustakin tuotantoryhmästä. Elokuva sai aikanaan suurta huomiota, josta Ogier ei tuoreeltaan kuullut mitään, koska oli Barbet Schroederin ohjauksessa Papua-Uusi-Guineassa kuvaamassa niin ikään Pink Floyd musiikista tunnettua elokuvaa La Vallée (Obscured by Clouds) (1972).

Tämän jälkeen saapui paikalle jälleen Barbet Schroeder ja nyt esitettiin hänen dokumenttielokuvansa General Idi Amin Dada: A Self Portrait (1974). Sen pääosassa on siis Ugandan diktaattori Idi Amin, joka valtansa huipulla pääsee mm. esittelemään krokotiilejaan ja kertomaan kameralle, kuinka paljon hänen alamaisensa häntä rakastavat ja miten hän on luopunut parista vaimostaan, jotka osoittautuivat riittämättömän vallankumouksellisiksi. Vaikka veritöistään kuuluisa hallitsija osoittautuu jopa huumorintajuiseksi, välähtää hänen kasvoillaan usein myös krokotiilin katse. Schroeder kertoi lyhyesti alustuksessaan myös näkemistään kauheuksista, vaikkapa krokotiileista, jotka eivät olleet jaksaneet syödä kaikkia heille toimitettua ravintoa. Idi Amin onnistui sensuroimaan kiristämällä myös länsimaissa esitetystä versiosta muutamia kohtauksia, jotka ohjaaja jätti mustiksi ruuduiksi ja palautti Aminin kukistumisen jälkeisiin versioihin. Tämän elokuva, kuten edellinenkin, nähtiin kuitenkin alkuperäisenä Suomi-kopiona, jossa sensuroinnit olivat tallella. Ensimmäinen festivaalivuorokauteni päättyi tähän, välillähän pitää syödäkin – ja raportoida tekemisistään Film-O-Holic.com:iin.



Comments are closed.