Sodankylän elokuvajuhlat 2018: Auringon alla


Sodankylässä on elokuvajuhlien aikaan tunnetusti aina valoisaa ja esitykset ovat käynnissä ympäri vuorokauden. Niinpä seuraava elokuvavuorokauteni alkoi perjantaiaamuyöstä kolmen jäljestä, jolloin isossa teltassa oli tarjolla Suomen teatterilevityskierroksella käytetty tekstitetty 35 mm:n kelpo filmikopio Hal Ashbyn elokuvasta Shampoo (1975). Aamuöisen viileässä teltassa oli sinne kokoontuneelle suppeahkolle joukolle tarjolla huopia, joihin kääriytyneenä katseluolosuhteet olivat varsin mukavat.

Satiirinen romanttinen komedia kertoo Warren Beattyn esittämästä Beverly Hillsin kampaajasta Georgesta, jonka komean ulkomuodon ja työpaikan mahdollistamat lukuisat naissuhteet ovat tehneet hänen elämästään ympärivuorokautista hullunmyllyä. Ammatinvalintansa hän on kyllä tehnyt juuri naissuhteita saavuttaakseen. George on pohjimmiltaan varsin työväenluokkainen hahmo ennakoiden vaikkapa John Travoltan Tonya Saturday Night Feverissä. Hän on synnynnäinen panomies, jonka toiminta pohjautuu haluun eikä itsensä myymiseen, kuten hän muistaa useamman kerran korostaa. ”Let’s face it; I fucked ’em all”, tunnustaa murtunut mies lopulta Goldie Hawnin esittämälle vakituiselle tyttöystävälleen.

Yksi Georgen rikkaista rakastajattarista alkaa kuitenkin painostaa rahoitusalalla toimivaa miestään Lesteriä Georgen haaveileman oman kampaamon rahoittamisessa. Konservatiivi Lester tunnistaa Georgen sukulaissielukseen ja miesten välille syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka vie heidät tarinan tapahtuma-ajankohdan, vuoden 1968 presidentinvaalien molempia poliittisia leirejä edustaviin tilaisuuksiin: Nixonin kyrmyniskaisiin paikallisiin vaalivalvojaisiin ja jatkoille hapokkaisiin hippibileisiin, jotka elokuvasta kirjoittaneen poliittisen taloustieteen tutkijan Jonathan Kirshnerin mukaan ovat kuin joukko sybariitteja tanssimassa Rooman palaessa, joukko, joka tuskin vaivautui äänestämään Nixonia vastaan. Elokuvan vauhdikas melske muuttuu traagissemmaksi, kun Lester vie Georgelta nenän alta ainoan naisen, johon tällä liian myöhään tunteisiinsa heräävällä isolla pikkupojalla on vakavampi suhde. Filmi ei varsinaisesti ole tarkasta poliittisesta ajankohdastaan huolimatta satiiria politiikasta vaan varsin yleispätevää ja taidokasta molièrelaista tapakomediaa. Elokuvan tekoajankohdan tietämys antaa toki ylimääräisen satiirisen, Georgen kohtaloon ulottuvan horisontin Nixonin peresidentiksi valinnalle hurraamiselle.

Kuolemanottelu

Elokuvaperjantaita jatkoin Kitisenrannan koululla Zoltán Fábrin Kaksi puoliaikaa helvetissä (1961) -filmin päivänäytöksessä, joka oli osa Olaf Möllerin jalkapalloelokuvien mestariluokkaa. Vaikka en kilpaurheilua harrasta, unkarilainen elokuva kiehtoo aina ja aihekin vaikutti poikkeuksellisen mielenkiintoiselta. Kiovassa pelattiin elokuussa 1942 jalkapallo-ottelu, jossa ukrainalaiset voittivat maata miehittävät saksalaiset. Ottelu tunnetaan kuolemanotteluna varsinkin Neuvostoliitossa eläneen tarinan mukaan, jossa koko miehittäjät voitollaan nöyryyttänyt joukkue teloitettiin ottelun jälkeen. Vaikka tarina ei historiallisesti pidäkään paikkaansa, se on niin hyvä, että se kannattaa filmata.

Fábrin elokuvassa saksalaisia vastaan pelaavat unkarilaiset. Unkarilaisten joukkueen saa tehtäväkseen koota vangiksi joutunut jalkapallosankari Ónódi, joka maanmiestensä epäröinnistä ja vastarinnastakin huolimatta vie tehtävän vaikeissa olosuhteissa voittoon asti. Hahmona hän muistuttaa Kwai-joen sillan eversti Nicholsonia, jolle vaikean tehtävän suorittamisesta tulee itseisarvoinen päämäärä. Elokuvakerronta on unkarilaisen symbolistisen perinteen mukaisesti äärimmäisen tarkkaa, kaikella näytetyllä on merkityksensä tarinassa. Ferenc Szécsényin upeassa kuvaksessa on vaikutteita myös neuvostoelokuvan vahvasta elokuvaajaperinteestä. Naishahmoja elokuvassa on vain yksi, Hitlerin syntymäpäivien kunniaksi järjestettyä ottelua katsomaan tulleen korkean saksalaisupseerin vaimo, joka kannustaa aluksia unkarilaisia ja tokaisee sitten ”Leikkiähän tämä vain on”. Äänenä läsnä on näyttelijä-laulaja Katalin Karády, jonka levyjä harjoittelevaa unkarilaisjoukkuetta vartioiva korpraali soittaa toisensa perään, myös silloin kun joukkue yrittää paeta jouduttuaan kiristetyksi juutalaisesta jäsenestään. Elokuva esiteettin Suomen teatterilevityksessä käytetyltä hyvältä ellei jopa erinomaiselta mustavalkokopiolta.

Heti perään esitettiin Lapinsuussa Jacques Rivetten Duelle (1976), jonka näytöksessä vieraana oli elokuvan yhden naispääosan, Auringon kuningattaren esittäjä Bulle Ogier. Auringon ja kuun kuningattaret metsästämässä taikatimanttia nykyajan Pariisiin sijoittuvassa aikuisten sadussa kuulostaa lupaavalta, mutta elokuvakokemus oli hämmentävä ja väliin ärsyttävän pitkäpiimäiseltä tuntuva, kuin filmattua teennäistä modernistista teatteria. Elokuva esitettiin digikopiolta, jonka projisoinnissa oli jälleen filmikopion tuntua, mitä runsaat vähävaloiset, digitaalisesti huonommin filmiorginaalin sävyjä toistavat kohtaukset himmensivät. Ogier kertoi Rivetten olleen urallaan tärkeä ohjaaja ja kehoitti yleisöä tarkasti seuraamaan kerronnan hienovaraisia vihjeitä, joiden avulla kokonainen tarina syntyisi. Kyllähän se syntyikin ja elokuva jäi myös mieleen pyörimään, joten ehkä siinä sitten oli ensikatselulla pinnan alle jäänyttä suuruutta. Ainakin tämän elokuvan jälkeen piti pitää muutaman tunnin nikottelutauko.

Keskiyön auringossa

Iltakymmeneltä palasin juhlapaikalle, jonka isossa teltassa nähtiin Mahamat-Saleh Haroun A Screaming Man (2010). Paikalla oli ohjaaja, joka jätti haikeat jäähyväiset festivaalille ja lupasi myös palata epäillen jopa olleensa edellisessä elämässään suomalainen. Vahvaa taninankerronnan kykyä osoittava elokuva kertoo Tsadin 2000-luvun sisällissodasta ja sen päähenkilönä on hotellin uima-altaan valvojana työskentelevä ikääntynyt Adam, joka on ollut maansa uinnin mestari 1960-luvulla. Hänet alennetaan porttivahdiksi ja tilalle nimitetään hänen poikansa, joka kuitenkin joutuu sisällissotaan. Elokuvassa isän ja pojan suhde onkin keskeinen. Samoin keskeinen on uima-allas, joka edustaa perinteistä kokoontumipaikkaa veden ääressä, jonne ihmiset ja eläimet saapuvat juomaan ja jonka äärellä yhteisiä asioista hoidetaan. Keskiviikon aamukeskustelussa ohjaaja nimitti vettä nimen omaan elementiksi, jonka yli sopimuksia on otollista tehdä. Elokuva päättyykin vaikuttavaan jokikohtaukseen, jossa auringonlaskussa väreilevän joen pinta kuvaistui englanniksi tekstitetyssä filmikopiossa tavalla, joka oikeastaan vain filmimateriaalin avulla on mahdollista. Kopio vaikutti väreiltää hieman tukkoiselta, mikä tavallaan sopi sisällissodan ahdistaviin tunnelmiin, mutta joka saattoi oikeasti johtua isoon telttaan hieman riittämättömästä projektorin valovoimasta – aamukeskustelun aikana näytteenä esitetty elokuvan alku vaikutti koululla afrikkalaisen heleämmältä.

Näytöksen jälkeen puolelta yöin näyttäytyi myös keskiyön aurinko, joka parina edellisyönä oli ollut pilvien takana. Yhden jälkeen yöllä pikkuteltassa tarjolla oli harvinaisia, pääasiassa 16 mm:n kopioita kokeellisista lyhytelokuvista Sami van Ingenin kokoamassa ohjelmassa. Alansa klassikkoja ja tuntemattomampia teoksia koonnut esitys veti teltan ilahduttavan täyteen. Elokuvista viehättivät erityisesti kuvan ja äänen suhdetta tutkivat Gunvor Nelsonin My Name Is Oona (1969), jossa ääniraidan luoneen säveltäjä Steve Reichin nauhaloopit luovat akustiset vastineet kuville, ja Lis Rhodesin abstrakti Dresden Dynamo (1972), jossa filmin kuva-ala ulottuu äänen alueelle ja näin elokuvan kuva on sen ääni ja ääni kuva.

Aamukeskustelussa Barbet Schroeder

Lauantain aamukeskustelussa urastaan kertoi Olaf Möllerin haastattelemana Barbet Schroeder. Kolumbiassa natsihallintoa paenneen äitinsä kanssa lapsuutensa viettäneestä nuorukaisesta tuli filmihullu 1950-luvun cinemateekeissa Ranskassa. Schroeder tutustui Cahiers du cinéma -lehden ympärillä pyörineeseen ja sen toimistossa kokoontuneeseen elokuvasta kiinnostuneiden piiriin. Pian hän perusti myös oman tuotantoyhtiön äidin seinältä myydystä taulusta saaduilla varoilla. Hän ystävystyi erityisesti Éric Rohmerin kanssa ja tuotti tämän elokuvia ennen omaa ohjaajauraansa ja pitkään sen aikanakin.

Ohjaaja varoitteli omasta kokemuksesta liian pitkien elokuvien tekemisestä ja niihin usein liittyvistä kuvitelmista ylivertaisesta nerokkuudesta. Hän väitti pitkän esikoiselokuvansa Moren olleen raakaversiona jopa neli- ja puolituntinen, mutta saaneensa apua sen lyhentämiseen. Ohjaajan uran alkupuolta leimaa hätkähdyttävien aiheiden valinta, Hollywood-vaihetta puolestaan genre-elokuvissa pitäytyminen, ehkä muistumana hänen filmihulluaikojensa ranskalaiskäsityksistä amerikkalaiselokuvista. Barbet Schroeder on näytellyt ystävien pyytäessä myös jonkin verran elokuvissa, vaikka ei näyttelijänurasta koskaan sinänsä ole kiinnostunutkaan. Tuottajana hän kertoi halunneensa hankkia kokemusta sivuosanäyttelemisestä, jotta ymmärtäisi usein tuotantoryhmässä vähemmälle huomiolle jäävien sivuosanesittäjien asemaa.

Heti aamukeskustelun jälkeen esitettiin koululla Barbet Schroeder elokuva Maîtresse (1975), jonka naispääosassa Bulle Ogier esittää sadomasokistista dominaa. Pariskunta oli paikalla ennen elokuvan esitystä, mutta ilmoitti kertovansa elokuvasta vasta sen jälkeen, jotta ei paljastaisi juonen yllätyksiä. Elokuvassa Gérard Depardieun esittämä pikkuroisto Olivier myy ovelta ovelle kirjoja kaverinsa kanssa, joka samalla tarkkailee mahdollisesti tyhjillään olevia asuntoja asuntomurtoja varten. He päätyvät murtautumaan ammattidominan kammioon ja Oliverin ja domina Arianen välille kehittyy perinteinen rakkaussuhde. Ongelmana on kuitenkin, että dominana yläluokkaisia asiakkaitaan palveleva Ariane tuntuu salaavan paljon elämästään vaikka ottaa Oliverin mukaan avustajaksi ammattiinsakin. Paljon hätkähdyttävääkin kuvastoa sisältävän elokuvan suuri juonellinen yllätys lienee, että se on juuri sitä, miltä näyttääkin: perinteinen rakkaustarina.

Elokuvan jälkeen pariskunta kertoo ottaneensa oppia elokuvansa kohtauksiin pitkään oikealta ammattidominalta. Ogierin osassa käytetään stuntteja, mutta Depardieu mäiskii pyllyä, joka kuului asiaa oikeasti harrastavalle ihmiselle, ihan omakätisesti. Pariskunta kertoi elokuvan teon olleen rattoisaa. Elokuva esitettiin digikopiolta, josta sen alkuperäinen filmipohjaisuus välittyi huonosti ja sai teoksen näyttämään televisioelokuvalta, vaikkakin hyvältä sellaiselta.



Comments are closed.