Sodankylän elokuvajuhlat 2017: Vallankumousta, vaikeita perhesuhteita ja vaarallisia voimaloita


Nukun yön jo astetta paremmin, eli festivaalirytmi vaikuttaisi siis viimein olevan löytymässä. Edellisenä päivänä suurimman vaikutuksen tehneen elokuvan, The Pornographerin, ohjaaja Bertrand Bonello on aamukymmeneltä koululla kriitikko Olof Möllerin haastateltavana, joten suuntaan virkeänä paikalle. Ranskalainen puhuu erinomaista englantia, Möller kysyy hyviä kysymyksiä ja kiintoisaa asiaa tulee paljon – tosin keskustelusta saisi varmasti vielä enemmänkin irti, mikäli olisin nähnyt etukäteen muitakin tekijän elokuvia.

Bonello paljastuu koulutukseltaan konserttipianistiksi, joka päätyi vaihtamaan elokuva-alalle 1990-luvun alussa. Videosukupolven lapselle tärkeä vaikute olivat 1970–80-lukujen kauhuelokuvat Romerosta Cronenbergiin, toisaalta myöhemmin löydetyt Jarmuschin ja Pasolinin kaltaiset arthouse-ohjaajat. Tämä selittääkin hänen elokuviensa mielenkiintoisen yhdistelmän rujoutta ja taiteellista minimalismia. Tinkimättömällä auteurilla on selkeät näkemykset näyttelijöiden valinnasta ja ohjaamisesta aina puvustuksen kangasmateriaaleihin.

Ohjaajan kuulemisen jälkeen on kiintoisaa uppoutua tiivistunnelmaisen Nocturaman (2016) maailmaan. Siinä missä The Pornographerin päähenkilö Jacques Laurent uskoi voivansa muuttaa maailmaa rajoja rikkovilla elokuvillaan, Bonellon uutuudessa joukko nuoria ryhtyy suoraan toimintaan räjäyttäen pommeja Pariisin keskustassa ja linnoittautuen sitten autioon tavarataloon – aihe, joka viimeaikaisten iskujen vuoksi ymmärrettävästi sai ranskalaiset kriitikot varpailleen. Tyylitelty teos on mestarillisen kuvasuunnittelun ja tehokkaiden musiikkivalintojen juhlaa.

Seuraavaksi päätän katsoa tanskalaisen Per Flyn sosiaalista realismia edustavan elokuvan Penkki (2000). Se kertoo alkoholisoituneesta Kaj’sta (Jesper Christensen), jonka itsetuhoiseen elämään perheväkivallasta kärsivän tyttären lapsi tuo uutta sisältöä. Tarina on omaan makuuni liian sentimentaalinen ja kaavamaisissa käänteissään epäuskottava, mutta toisaalta vaikeita ja tärkeitä aiheita käsittelevä teos on sympaattinen ja hyvällä asialla. Lisäksi Christensen on rapajuopon osassaan ilmiömäinen.

Perhesuhteista on kyse myös taiteilijanimi kogonadan hieman Sofia Coppolan Lost in Translationin (2003) mieleen tuovassa Columbusissa (2017), jossa korealaismies tapaa nuoren opiskelijatytön ja käy ilmi, että heitä yhdistää vaikea suhde vanhempaansa. Elokuvaa hallitsevat mainitussa kaupungissa sijaitsevat Eero Saarisen suunnittelemat modernistiset rakennukset, joita vasten käydään filosofisia keskusteluja. Yasujiro Ozulle kumartava teos koostuu pitkistä otoista ja kauniista kuvista, mutta hitautensa vuoksi se ehkä hieman hukkuu elokuvaputkeni muuhun tarjontaan.

Kellon lähestyessä yhtätoista hakeudun katsomaan James Bridgesin vuosikertajännäriä Kiina-ilmiö (1979). Aamulla Bonelloa haastatelleen Möllerin ja tämän aisaparin, ohjaaja Mika Taanilan ydinvoima-aiheisten elokuvien mestariluokkaan kuuluvassa teoksessa Jane Fondan ja Michael Douglasin esittämät reportterit saavat vihiä paikallisessa voimalassa sattuneesta vaaratilanteesta. Ympäristökatastrofin uhkaa omana aikanaan tarpeellisesti käsitellyt teos on ulkoasultaan suloisesti ajan patinoima ja nykytrilleriin verrattuna tempoltaan verkkainen.

Lopuksi on vielä vuorossa puoli kahdelta Isossa teltassa alkava Hal Ashbyn Rolling Stones -konserttitaltioinnin Let’s Spend the Night Together (1982) karaokenäytös, jonka esilaulajana toimii Olavi Uusivirta. Vaikkei se vedäkään yhteislaulutilaisuutena vertoja esimerkiksi parin vuoden takaiselle Purple Rainin (1984) esitykselle, yleisö bailaa antaumuksella Jaggerin ja kumppaneiden mukana. Poistun itse kaikkeni antaneena lyhyille yöunille hieman ennen elokuvan päättymistä.

 



Comments are closed.