Sodankylän elokuvajuhlat 2017: Valkokangas hiljenee ja arki alkaa


Kuskaan sunnuntaiaamun tihkusateessa matkalaukkuni säilytykseen Kitisenrannan koululle ja astun viimeistä kertaa Isoon telttaan. Viimeiseksi katsomakseni elokuvaksi olen valinnut edellisenä päivänä aamukeskustelussa yleisön hurmanneen festivaalin päävieraan Carlos Sauran Iberian (2005), joka edustaa ohjaajan myöhemmin urallaan omaksumaa flamenco-elokuvan lajia. Visuaalisesti upea, ei kertova teos kuvittaa espanjalaisen Isaac Albénizin sävellysten sarjan näyttävien ja rytmikkäiden tanssi- ja musiikkiesitysten muodossa.

Sitten on aika poistua festivaalikuplasta ja palata arkeen. Tuntuu oudolta, ettei yhtäkkiä enää tarvitse miettiä seuraavaa elokuvaa, lippujen hankkimista ja sitä, missä välissä syön ja nukun – ja kirjoitan blogia. Kaiken kaikkiaan olen ehtinyt katsoa festivaalin aikana yhteensä 17 elokuvaa, jonkin verran enemmän kuin talkoolaisvuosinani. Määrää olisi voinut kasvattaa vielä muutamalla leffalla viipymällä päivän pitempään, mutta tämäkin riittänee.

On tietysti väistämätöntä, että iso osa festivaalin tarjonnasta menee ohi silmien hyvästä etukäteissuunnittelusta huolimatta. Harmittelen esimerkiksi sitä, etten ehtinyt lainkaan perehtyä vaikkapa Sauran muihin teoksiin tai Mika Taanilan valitsemiin kokeellisiin lyhytelokuviin – toisaalta vaikka aikaa olisi ollutkin, ei katsomista olisi voinut jatkaa loputtomiin, sillä maratonmittainen leffassa istuminen on lopulta kuitenkin aika raskasta puuhaa.

Tämän vuoden festivaalilla näkemäni teokset eivät ehkä laadullisesti tarjonneet itselleni joidenkin muiden vuosien kaltaisia käänteentekeviä löytöjä, mutta toisaalta eivät suuria pettymyksiäkään. Huippukohtina erottuivat Bertrand Bonellolta näkemäni The Pornographer (2001) ja Nocturama (2016) sekä tietysti Carlos Sauran tapaaminen. Juho Kuosmasen kahden mykkälyhytelokuvan säestetty näytös oli niinikään mieleenpainuva kokemus. Reichardtin Certain Womenin ja kogonadan Columbusin voisin katsoa uudelleen suotuisammissa olosuhteissa.

Itse elokuvien lisäksi oleellista on tietysti myös festivaalitunnelma, joka oli jälleen erinomainen aina aurinkoisia säitä myöten. Osallistuin elokuvajuhlille tänä vuonna ensimmäistä kertaa talkoolaisen sijasta vieraana, missä oli omat hyvät ja huonot puolensa: yhtäältä mahdollisuuksia elokuvien katsomiseen oli enemmän, toisaalta porukassa työskentelyyn kuuluva tiimihenki jäi puuttumaan ja elokuvista skarppina raportointi jätti juhlinnan muutenkin vähemmälle. Aion kuitenkin melko varmasti olla mukana myös ensi vuonna jossakin ominaisuudessa.

Saura päivitteli aamukeskustelussaan festivaalilla yötä myöten jatkuvaa elokuvien katsomista. Samaa mieltä on paikallinen mummo, joka huikkaa odottaessamme Isoon telttaan pääsyä sunnuntaiaamuna: ”Ihmiseltä pitää puuttua jotain, kun tulee tänne asti jonottamaan elokuviin!” Ehkä näin on, mutta Sodankylässä filmihulluus toisaalta myös yhdistää katsojia ainutlaatuisella tavalla.



Comments are closed.