Sodankylän elokuvajuhlat 2017: Kuolemasta vakavasti ja camp-asenteella – ja siltä väliltä


Lauantaiaamuna koittaa yksi festivaalin odotetuista kohokohdista, espanjalaisen Carlos Sauran aamukeskustelu. 85-vuotias legenda on paitsi ikäisekseen vetreässä kunnossa, myös ilmeisen hauska ja viihdyttävä persoona, joka vitsailee ja improvisoi jutuissaan jatkuvasti. Tuttuun tapaan haastattelu alkaa ohjaajan lapsuudesta, jota varjosti Espanjan sisällissota, ja jatkuu siitä kohti maestron päätymistä elokuva-alalle.

Käy ilmi, että Saura on alun perin intohimoinen valokuvaaja, jonka sai siirtymään liikkuviin kuviin halu kertoa pitempiä tarinoita. Madridissa suoritettujen elokuvaopintojen jälkeen onni potkaisi nuorta tekijää, kun tämän esikoispitkä Los Golfos (1960) valittiin Cannesin elokuvajuhlien ohjelmistoon. Ohjaajan elämä on muutoinkin täynnä mielenkiintoisia anekdootteja aina ystävyydestä Luis Buñuelin kanssa Charles Chaplinin vävypoikana toimimiseen.

Espanjalaisherra kuvaa kiintoisasti työtään oman olemassaolonsa kontrolloimiseksi, muistojen näkyväksi tekemiseksi – seikka, jota havainnollistaa näyte Korppi sylissä -elokuvan (1976) alusta, jossa näytetään Ana Torrentin esittämän päähenkilön lapsuuden valokuvia. Toinen avain Sauran eri aikatasoja moniselitteisesti lomittavan kerronnan ymmärtämiseen löytyy Francon ajan Espanjassa vallinneesta sensuurista: poliittisia kysymyksiä ei voinut tuolloin käsitellä suoraan, vaan ne piti ilmaista kiertoteitse.

Saura kertoo suhtautuvansa kuolemaan ja väkivaltaan vakavasti ja tekevänsä sodanvastaisia elokuvia, mutta lisää ihmisen toisaalta olevan luontaisesti aggressiivinen olento. Myös ohjaajan vastaus iänikuiseen aution saaren elokuva -kysymykseen on vertaansa vailla: hän väittää kaikilla olevan valmis elokuva päässään ja että sen katsomiseksi riittää pelkkä silmien sulkeminen – ja lisää vielä pilke silmäkulmassa kaiken aiemmin sanomansa olevan vain valhetta, sillä muistot elävät jatkuvasti…

Huippuviihdyttävän tilaisuuden jälkeen kiirehdin tyytyväisenä elokuvateatteri Lapinsuuhun, jossa on alkamassa saksalaisen Kai Wesselin Fog in Augustin (2016) näytös. Teos sattuu kuvaamaan juuri sivuttua ihmisen pimeää puolta natsi-Saksan aikaisen lastensairaalan kauhujen muodossa. Vaiettuihin tositapahtumiin perustuva, aiheeltaan järkyttävä teos välttää tehokkaasti lajityypin pahimmat kliseet joskin sortuu kerronnassaan myös moniin tavanomaisuuksiin enkelimäisine lapsineen ja taivaalle nousevine lintuineen. Näytöksen jälkeen käytävä lyhyt keskustelu tuo kuitenkin esille elokuvaan liittyviä tärkeitä kysymyksiä vaikkapa nykyajan eutanasiaa pohdittaessa.

Wesselin elokuvan jälkeen minulle sattuu joka festarilla väistämätön missaus: haluaisin mennä katsomaan Mohammad Rasoulofin Cannes-palkittua Man of Integritya (2017), mutta Lapinsuun näytös on loppuunmyyty. Peruutuspaikan jonottaminen ei houkuta, joten suuntaan koululle katsomaan Terence Daviesin Emily Dickinson -elämäkertaelokuvaa A Quiet Passion (2016). Se paljastuu huikean elegantiksi ja surumieliseksi muotokuvaksi, joka sisältää kuitenkin myös hauskaa sanailua henkilöidensä välillä.

Hurja elokuvaputkeni jatkuu: jatkan lähes samalta istumalta amerikanbrasilialaisen Gabe Klingerin Portoon (2016). Helteisen koulun salin urheilukatsomon yläorrella istuessani en voi välttyä sauna-assosiaatioilta – onneksi olen muistanut varautua tölkillisellä olutta, enkä näytöksen aluksi kuultavasta sihausten aallosta päätellen ole ainoa. Itse elokuva, portugalilaisen naisen ja amerikkalaisen miehen välisen rakkaussuhteen intiimi kuvaus, on sisällöltään aika mitäänsanomaton mutta ajaa asiansa kivana välipalana ennen seuraavaa teosta.

Etukäteen odottamani Oliver Assayasin uutuus Personal Shopper (2016) on tyylikäs mutta outo tapaus: Kristen Stewartin tähdittämä kertomus häiritseviä viestejä älypuhelimeensa saavasta nuoresta naisesta, jossa yhdistellään paranormaalia aavetarinaa, jännäriä ja nykyajan kuvausta. Elokuvan puolivälin tienoilla Lapinsuun ilmastointi pettää ja katsominen muuttuu nopeasti tuskalliseksi. Sinnittelen loppuratkaisuun asti, mutta en sen hämmentämänä lopulta osaa oikein päättää, mitä mieltä olen teoksesta kokonaisuutena.

Lopuksi päätän vielä mennä Isoon telttaan fiilistelemään Brian de Palman camp-klassikkoa Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974), mikä osoittautuukin onnistuneeksi valinnaksi. Kyseessä on festivaalilla edellisenä iltana nähdyn Suuren oopperan kummituksen (1925) tarina siirrettynä 1970-luvun popmusiikkiteollisuuden maailmaan. Kieli poskessa tehty, hupaisan korneja musiikkinumeroita sisältävä sovitus toimii erinomaisena yöelokuvana, ja puoli neljän aikoihin käyn viimein hilpeänä yöpuulle.



Comments are closed.