Sodankylän elokuvajuhlat 2014: Epäluulon seitsemän sävyä – Sodankylän toinen päivä


Kun 1950-, 60- ja 70-lukujen mystiikkaa ja piilotettuja tasoja on elokuvataiteessa purettu iät ja ajat, on luonnollista, että uusien tekijäpolvien katse kääntyy omaan nuoruusaikaan. Tulkintoja 1980-luvun keskiluokkaistumisesta on Sodankylänkin ohjelmistossa kasvavissa määrin. Onnistunutta epookkia eivät luo pelkät ulkoiset puitteet, vaan sen sisällä sykkivä ajan henki. Sen todisti pieteetillä lavastettu ja puvustettu Andrei Gruzsniczkin Ceaucescun ajan paranoiakoneiston toimintaa muisteleva Quod Erat Demonstrandum (2014).

Rakenteellisesti mustavalkoinen, matemaatikko Parvun poliittisen ajojahdin kuvaus oli jaettu usean eri henkilön näkökulmiin. Näin yleisö pääsi seuraamaan tarinan antagonistin, taustoissa ilmiantoihin kannustavan Securitate-agentin keinovalikoimaan. Kun ystävien ja tuttavien kyttäämiseen kannustetaan erilaisien etujen saamisen tai menettämisen uhalla tulee kollektivismista pelkkä korusana. Lopulta passivirkailijaksi naamioitunut ideologiapoliisi paljastaa sen itsekin: ”Jokainen mies itselleen.” Tarinan monimutkainen rakenne kostautui sidottaessa lankoja yhteen. Nostavan loppukaneetin puuttuessa sinänsä hieno elokuva jäi pelkäksi rakenteellisen pelon mekaaniikan kuvaukseksi.

Elokuvajuhlien isossa teltassa Gleb Panfilovin Tulessa ei voi kahlata (1968) kosketti eräitä, raivostutti toisia. Naivististen puupiirrosten väläyksittäin leikkaamassa Venäjän kansalais-sodan kuvauksessa ideologiasta muodostuu miekka, joka viiltää siihen tarttuvaa. Edellisenä päivänä nähdyn Panfilovin Alku (1970) -teoksen tapaan elokuvan keskiössä on nuoren naisen taiteilijaksi tuleminen sekä rakkauden ja yhteisön vaatimuksien välinen ristiriita. Taiteilijan luomisvoimana toimii se, mitä hänellä ei ole. Loppujen lopuksi elokuvan viesti puristuu sen nimeen: elä ihanteidesi mukaan.

Ranskalaisen elokuvan uudet kyvyt

Loppuunmyydyssä Isossa teltassa nähtiin päivän yllättäjä, kolmekymppisen Katell Quillévérén herkkyyttä ja robustia huumoria hienosti yhdistävä Love like Poison (2010). 14-vuotias, katolista tyttökoulua käyvä Anna tasapainoilee uskon sisäänpäinkääntyvyyden ja elämän nälkäisen kiihkon välissä, jotka ruumiillistuvat hänen henkiseen oppaaseen, viisaita puhuvaan pappiin Francoisiin ja viettiensä perässä vapaasti kulkevaan poikaystäväehdokkaaseen Pierreen. Nykyelokuvassa musiikkia osataan harvoin käyttää yhtä hyvällä maulla. Juuri sopivasti annosteltu akustinen folk toi Brittanyn maaseutumiljööseen uusia tasoja. Quillévérén ansiona on myös amatöörinäyttelijöiden vapautunut, mutta määrätietoinen luonnollisuus. Hedelmällisessä jälkikeskustelussa hän paljastikin sen olevan tulosta ohjaustilanteessa heittäytymisestä. Anna elämän tapahtua.

Hämärän laskeutuessa sateen rummuttamassa Pikkuteltassa näimme myös Quillévérén puolison Hélier Cisternen teini-ikäiset grafittimaalarit öisiksi sankareiksi muuntavan Vandalin (2013). Asfaltinmakuinen elokuva oli rosoisessa energisyydessään tuore ja vältti klassisen dramaturgian sudenkuoppia tietoisella tavalla. Digitaalisesti kuvattu, katulamppujen loimotuksen ja kännykkäkamera-estetiikan marinoima kasvutarina erottautui digitaalisuutta parjaavalla festivaalilla positiivisessa valossa.

Elokuvan kuolemaa julistavat keskiyön auringon festivaali-isät unohtavatkin, että useat festivaalilla esitettävät maailman elokuvan helmet ovat digitaalisesti kuvattuja. Se, mikä filmin kuolemassa menetetään, syntyy elokuvahistorian tuntevan uuden tekijäpolven käsien kautta ennennäkemättömissä muodoissa. Nousevan sateen ropinan tahdittama esitys oli lapsuksistaan huolimatta inspiroiva. Elokuva ei ole arkistoihin talletettavia filmikeloja, vaan vitaali, muutoksesta elävä taidemuoto.

Yön liike

Yöttömän yön laskeudutta vettä alkoi pudota tumman pilviarmadan pommiluukuista. Monet pakenivatkin kylmää kastetta illan karaoke-näytökseen John Landiksen rymistelyklassikosta Blues Brothers (1980). Karaoke-elokuvan konsepti on katsojaa vapauttava: passiivinen katsoja vaikuttaa aktiivisesti yhteiseen katsomiskokemukseen. Tommi Penttisen ja Iida Simeksen esilaulamassa ennennäkemättömän hulvattomassa näytöksessä yleisö lauloi kurkku suorana. Niin nuoret kuin vanhemmatkin yltyivät tanssimaan villisti valkokankaan edessä ‘Everybody Needs Somebodyn’ ja muiden klassikobiisien tahtiin.

Samaan aikaan Kitisenrannan koululla uppouduttiin synkempiin vesiin. Ekoaktivistien terrori-iskua kuvaava Kelly Reichardtin Night Moves (2013) oli tekijälleen leimalliseen tapaan kerronnaltaan vaivaton, hypnoottisen musiikin pahaenteisesti eteenpäin viemä modernin terroristisolun potretti. Reichardtin elokuvissa juonikoukerot ja tulkinnalliset tasot ovat riisuttu minimiin. Tärkeämpää on elämän taltioiminen mahdollisimman alkuperäisessä asussa.

Hyytävän tyylikkään elokuvan keskeisenä oivalluksena on, että terroristille iskusta muodostuu elämän keskipiste, jonka ulkopuolinen aika kuolee. Terroristin pahin tragedia on olla jäämättä kiinni. Hän elää iskua joka päivä uudestaan. Jää vain ainainen pelko. Katse kiinnittyy peräpeiliin. Koskaan ei voi enää luottaa, päästä toista lähelle.

Night Moves



Leave a Reply