Torstai 17.6.2010
Kivikovalla painipatjalla nukutun katkonaisen yön jälkeen suunnistan festivaalien ensimmäiseen aamukeskusteluun, jossa Peter von Baghin kuulusteltavana istuu Vesa-Matti Loiri. Sairauksien painama Loiri käy läpi uransa ja elämänsä vaiheita verkkaisella tahdilla. Suositun Uuno Turhapuro -hahmonsa hän nimeää osuvasti deekikselle joutuneeksi klovniksi. Bagh ylistää Loirin taitoa tehdä niin koomisia kuin traagisiakin rooleja. Autiolle saarelle Loiri ottaisi mukaan hetken pohdinnan jälkeen Akira Kurosawan mestariteoksen Rashomon – paholaisen temppeli (1950).
Päivän elokuvaputken aloittaa kaksi dokumenttia, joista ensimmäinen on Terence Daviesin vuonna 2008 valmistunut Liverpool-tutkielma Of Time and the City (2008). Daviesin kortojanääni ja arkistosta kaivetut klipit upottavat katsojan katoavan kaupungin uumeniin. Myös tästä elokuvasta kuultaa voimakas henkilökohtaisuus, jollaiseen törmää elokuvassa vain harvoin.
Toisena on vuorossa Gerald Pearyn For the Love of Movies: The Story of American Film Critisism (2009). Elokuva tekee kevyen katsauksen amerikkalaisen elokuvakritiikin historiaan ja nykytilaan. Yhtenä keskeisenä juonteena toimii kahden suuren amerikkalaiskriitikon, Pauline Kaelin ja Andrew Sarrisin välinen kiista. Sarris noudattaa älyllistä, ranskalaista auteur-teoriaa mukailevaa linjaa, jossa päähuomio kiinnittyy ohjaajan toistuvaan kädenjälkeen. Kael puolestaan edustaan intuitiivisempaa kirjoitustapaa, jossa korostuu katsomiskokemuksen merkitys.
Dokumentti tuo myös esiin amerikkalaisen lehtikritiikin huonon nykytilan: monet ammattikriitikot ovat menettäneet työpaikanssa ja kritiikin painopiste on siirtynyt yhä enemmän nettiin. Netti pyyhkii rajat ammattilaisten ja amatöörien väliltä, mistä seuraa toisaalta kritiikin yleisen tason aleneminen, toisaalta uudenlaisten kirjoitustapojen muotoutuminen. Lähinnä haastattelujen ja tekstinäytteitten varaan rakennetulta elokuvalta jää kaipaamaan syvempää ja analyyttisempää otetta, joka paljastaisi kohteestaan muutakin kuin kaikkein ilmeisimmän.
Dokumenttien vastapainoksi päätän katsoa tänään klassikoita. Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) lyö katsojalta luun kurkkuun jo alkutekstien aikana. Rikoksen ja rangaistuksen maailmaan pureutuva elokuva nitoo saumattomasti yhteen realistisen karheuden ja tyylitellyn runollisuuden.
Tämän jälkeen kankaan täyttää Sergio Leonen huikea Hyvät, pahat ja rumat (1966). Eli Wallachin esittämä Tuco tuo Amerikan sisällissodan verisiin maisemiin reilun annoksen keventävää humoristisuutta. Usean tyylilajin kudelmana etenevä elokuva huipentuu kahteen elokuvahistorian vaikuttavimpaan kohtaukseen. Kun Tuco juoksee malttamattomana ympäri hautausmaata ja taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold, on kyynelissä pitelemistä. Yhtälailla monttu auki saa katsella myyttistä kolmintaistelua ympyränmuotoisella hiekkakentällä.
Kylmässä teltassa vietetyn hurjan kolmetuntisen jälkeen suuntaan kuumalle kahvikupille Lapinsuun elokuvateatteriin, jossa intoudun vielä katsomaan Mika Kaurismäen spontaaniutta huokuvalla svengillä kulkevan elokuvan Rosso (1985). Kari Väänänen loistaa ja hykerryttää italialaisena palkkatappajana, joka lähetetään Suomeen tappamaan entinen ihastuksensa kohde. Elokuvan pohjoisten tunnelmien saattelemana hyvä painaa pää purku-uhan alla olevan Nuorisotalon painipatjaan.