Keskiviikko 16.6.2010
Saavun Sodankylään puoli kahdelta ja selvitän keskeisten paikkojen sijainnin: neljä esityspaikkaa, pressitoimisto, painipatjamajoituksen tarjoava nuorisotalo ja ruokakauppa. Ravitsen itseni kreikkalaisella salaatilla, kasvispihvillä ja rukiisilla karjalanpiirakoilla, ja käyn näiden eväiden turvin ensimmäisen päivän ohjelmiston kimppuun.
Ensimmäisenä menen katsomaan Cannesin elokuvajuhlilta hankitun, Kiarostamin tuoreimman elokuvan Certified Copy. Toscanassa kuvattu romanttinen draama tarkastelee englantilaisen kirjailijan (William Shimmel) ja ranskalaisen galleristin (Juliette Binoche) välistä kohtaamista yhden päivän ajan. Arkiselta vaikuttavaan elokuvaan on mahdutettu lukematon määrä erilaisia vastakkainasetteluja (mm. teoria ja käytäntö, kopio ja aito). Kiarostami taitaa loistavasti viipyilevän rytmityksen ja hienovaraisen kuvakerronan, joiden avulla hän paljastaa romanttisista draamoista tutun aurinkoisen ja seesteisen kuvaston alta elämän kipupisteet.
Seuraavana on vuorossa amerikkalaisen kulttiohjaaja Todd Solondzin Life During Wartime, joka on jatko-osa hänen vuonna 1998 valmistuneelle Onni-elokuvalleen. Tyylilaji on jälleen pikimusta komedia ja henkilöhahmot ovat äärimmäisen tragikoomisia. Napakka tatsi on kuitenkin tällä kertaa kadoksissa. Vanhan lämmittelyltä vaikuttavan teoksen asetelmat ovat pääosin hapuilevia, vaikka muutama huvittava hetki elokuvasta löytyykin. Solondz hallitsee tyylitellyn pinnan, mutta anteeksiannon teeman ympärillä kiertelevä teos ei syvene.
Festivaalien virallinen avajaiselokuva on Terence Daviesin Rakkaat muistot, jota pohjustetaan paikalle saapuneiden festivaalivieraiden lyhyillä esittelyillä. Kuppia huolellisesti kallistelleen Kari Väänäsen kumarrusten jälkeen käynnistyvä, hyvin henkilökohtaiselta vaikuttava elokuva kuvaa ohjaajan perheen vaiheita ja tapahtumia varsin omaperäisellä tyylillä. Lyhyistä asetelmista rakentuva ”muistojen kollaasi” vyöryttää katsojan eteen toinen toistaan voimakkaampia tunnetiloja. Draamallisen rakenteen sijaan elokuvan juonteena toimii henkilöhahmojen sisäiset tuntemukset, jotka saavat elokuvassa ilmaisunsa pääosin laulun tai nyrkiniskun muodossa.
Ensimmäisen päivän päättää minun osaltani Pedro Costan vuonna 1997 valmistunut Ossos. Dokumentaarisuuden ja coolin rekisterejä hämmentävällä tavalla sekoittava elokuva kuvaa hitaalla ja erittäin pelkistetyllä tyylillä portugalilaisen slummin asukkaiden kurjaa elämää. Elokuva jättää vaikuttuneen, mutta hieman epämääräisen olon, jota on hyvä lähteä purkamaan Nuorisotalon pimeyteen.