Rakkautta & Anarkiaa 2016: Huumoria!


rakkautta-ja-anarkiaa_2016

Tuntuu käsittämättömältä, että Richard Linklaterin kehuttu Everybody Wants Some!! ei saa Suomessa teatterilevitystä. Linklaterin kaksi edellistä elokuvaa, Before Midnight (2013) ja Boyhood (2014), menestyivät kuitenkin vähintäänkin kohtuullisesti. Kaiken lisäksi kyse on ehdottomasti levittämisen arvoisesta tuotoksesta, joka ei kaipaa tekijänsä edeltävien teosten vetoapua. Sukkelan dialogin ja ihmisläheisen tunnelman mestarin tuorein teos on kuin sopivasti määrätty annos hymyä ja aurinkoa pimenevään syksyyn.

Linklater on kuvaillut Everybody Wants Some!!:a Boyhoodin ajoitukselliseksi jatkoksi, sillä elokuva alkaa college-elämän lähtötelineistä. Jake (Blake Jenner) pöllähtää reilu kolme päivää ennen ensimmäistä luentoa tupaan, jossa baseball-tiimi, opinahjon urheilullinen ylpeys, asustaa, ryyppää ja nai. Noin niin kuin tiivistetysti. Vaikka elokuvan sisältö ei sinällään kummemmin eroa vaikka American Pie -naureskeluista, on sen huumori merkittävästi oivaltavampaa ja tunnelma rutkasti sydämellisempi.

Tämä on täyttä nostalgiaa, eräänlainen sisarteos Dazed and Confusedille (1993). Kyse on rehdistä hauskanpidosta, jossa tärkeintä on hektinen tahti, jatkuva letkeys ja rytmikäs soundtrack. Elokuvan maailmankuvaa on tosin helppo myös kritisoida. Linklaterin käsikirjoituksen näkökulma on mieskeskeinen. Naiset ovat pääosin koristeita ja saaliita. Naisvihaisten tulkintojen pehmusteeksi on tarjota lähinnä lopun söötti romanssin alku, joka vihjaa, että ehkä pallopojat haluavat muutakin kuin heiluttaa mailaansa.

Siinä sivussa elokuva on tietysti sitä samanlaista college-elämän mytologisointia, jota Hollywood on tuottanut vuosikymmenien ajan. Harvoin kuitenkaan näin onnistuneesti. Everybody Wants Some!!:a katsoessa tuli ikävä taakse jääneitä opiskeluvuosia, ja kaipasin niitä bileitä, joissa en koskaan käynyt – vaikka ei niissä vierailemissani bileissä koskaan näin hauskaa kyllä ollutkaan. Valkokangas ei tunne krapulaa, nolous on hauskaa ja kun tunnelma alkaa käydä tylsäksi, voidaan aina leikata seuraavaan kuvaan.

Yhtä lailla helppo olisi mollata War on Everyonea (2016), joka ei nimensä mukaisesti jätä yhtään laukausta ampumatta. Se naureskelee niin poliisiväkivallalle, rasismille kuin seksismillekin. Jokainen etninen stereotypia saa myös omansa – mukaan lukien valkonaamat. John Michael McDonaghin räävitön komedia onnistuu kuitenkin nostamaan esille kipupisteitä ja yhteiskunnan rakenteissa olevia ankaria ongelmia. Vitsit iskevät, mutta samaan aikaan ne pistelevät omaatuntoa ja etsivät risteilyohjuksen tapaan hyvän maun rajoja.

Alexander Skarsgård ja Michael Peña näyttelevät hulvatonta rämäpääkyttäkaksikkoa, joka jokaisessa oikeusvaltioissa toimitettaisiin pikamarssilla joko linnaan tai hoitoon. Tämä on vanhan koulukunnan väkivaltainen ja ankara kyttäkomedia, hieman Tappavan aseen (Lethal Weapon, 1987) hengessä. Tyylilajin voisi jopa sanoa tekevän pienoista paluuta, sillä genren klassikkotekijän Shane Blackin tuore The Nice Guys (2016) viritteli äskettäin hyvin samantapaista klangia. Siihen verrattuna War on Everyone on juonellisesti sattumanvaraisempi, mutta kiihkeän rytminsä ja monipuolisemman vitsimenunsa vuoksi väkevämpi pläjäys.

Siinä missä Everybody Wants Some!! on hämmästyttävän puhdas hittikimara ilman tyhjäkäyntiä tai humoristisesti epäonnistuneita jaksoja, on War on Everyone reilusti epätasaisempi teos, jonka yritykset tavoitella draamaa harvoin onnistuvat, ja osa huumorista on jo loppuun palaneen jauhelihan käristystä. Ongelmistaan huolimatta musta komedia on paitsi hauska, niin myös puhutteleva kovien kyttien fanituksen kritiikki.



Leave a Reply