Rakkautta & Anarkiaa 2021: Fantasiaa ja yhteiskuntaa


Kun palaamme elokuvan alkuajoille, niin löydämme jotain viatonta. Tietynlainen kokeellisuus on vielä olemassa ja yrityksiä löytää jotain uutta on läsnä koko mykkäkauden. Tämä ei ole kadonnut minnekään ja etsimme yhäkin elokuvalle uusia ilmaisumuotoja, mutta ehkä jonkinlainen uskallus on kadonnut.

Tästä syystä Leos Caraxin Annette osasi todellakin yllättää. Carax tuntee selvästi elokuvahistoriansa ja ymmärtää sen olemassaolon tärkeyden. Hyvin paljon ns. oudosta tyylittelystä on loppupeleissä mykkäkaudelle tyypillistä kuvasommittelua. Miten henkilöhahmot käyttäytyvät muistuttaa myös vanhaa elokuvaa. Ei liene sattumaa, että Adam Driver lähestyy sängyssä makaava Marion Cottilardia kuin Nosferatu konsanaan.

Annette

Onneksi Carax ei jää jumimaan mihinkään nostalgiaan, vaan hän myös yhdistää liikkuvan kuvan historian aina musikaaleista stand-up keikkoihin sekä ällöttäviin Yhdysvaltalaisiin tv-lähetyksiin ja lopulta nettiuutisiin. Tämä estetiikkojen villi sekoitus luo kokonaisuuden, jossa liikumme miltei skitsofreenisesti tyylien eri äärellä, jolloin fantasiamainen toteutus viedään niin äärimmilleen, että siitä syntyy jotain täysin uutta ja uskottavaa.

Erilaisilla tyylillisellä kokeilulla, satiirilla ja ironialla yritetään myös puhua yhteiskunnasta ja sen tuomista ongelmista. Loppupeleissä silti toteutus on se ainoa asia, millä on väliä. Bad Luck Banging or Looney Pornon mielestäni todistus siitä, että fokuksen puute ja halu näyttää liikaa voi iskeä takaisin. Romanian yhteiskuntakuvaus hyppii suoranaisesta pornosta, hyvin löyhään antonionimaiseen haahuiluun, josta taas mennään godardimaiseen essee-elokuvaan, kunnes lopulta päädytään debaattiin ja provosoivaan lopetukseen.

Bad Luck Banging or Looney Porn tuntuukin siltä, että se on tehty vain provosoidakseen ja aiheuttamaan keskustelua, joka ei sinänsä ole väärin, mutta jotain sisältöä se silti kaipaisi. Berlinalen kultaiseen karhuun se näköjään riitti. Koko homma muuttuu luennoksi, joka ei pääty koskaan. Mitään mietittävää meille katsojille ei loppupeleissä jää, sillä elokuva on antanut kaikki vastaukset omiin kysymyksiinsä.

Toisessa ääripäässä on Judas and The Black Messiah, joka on taas niin persoonaton, että siihen kyllästyy ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tämä on sääli, sillä Fred Hamptonin elämä on oikeasti mielenkiintoinen ja se ansaitsisi hyvän elokuvan.

Ironista on, että Juho Kuosmasen Hytti nro 6 kertoi enemmän venäläisestä yhteiskunnasta yhdessä lauseessa kuin kumpikaan edellisestä elokuvasta omasta poliittisesta aiheestaan. Elokuva antoi hahmojen tunteiden sekä miljöön tehdä tehtävänsä, jolloin meille katsojille jäi tehtäväksi yhdistää näiden kaikkien asioiden yhteys.

Valot ja värit, jotka paistavat hahmojen kasvoille, paljastavat enemmän ihmisten välisten läheisyydestä kuin yksikään dialogi yhteiskunnan epäkohdista. Tässä mielessä Hytti nro 6 muistuttaa paljon John Cassaveteksen elokuvia. Kamera on intiimisti lähekkäin ja tuntuu, että sulaudumme näiden kahden ihmisten maailmaan linssin kautta jättäen verkkokalvoillemme jälkeen menneisyyden muistot, mutta samalla myös tulevaisuuden haaveet.



Comments are closed.