Rakkautta & Anarkiaa 2019: Taiteilijamyyttiä purkamassa


Rakkautta & Anarkiaa 2019

Taiteilijakuvat ovat keskeinen osa R&A:ta, joten dokumentti- ja fiktioelokuvien välityksellä päästäänkin kurkistamaan Aretha Franklinin Amazing Grace -gospel albumin äänityssessioon Los Angelesin The New Temple Missionary Baptish Churchiin, rocktähti Becky Somethingin vuoristoratamaiseen uraan, Shakespearen vanhuuden päiviin, Saksan (taide)historian käännekohtiin sekä surrealisti Luis Buñuelin uniin. Nämä elokuvat eivät ole pelkkiä tähtikuvaa pönkittäviä monumentteja vaan kohteensa inhimillistäviä kertomuksia, joissa pyritään selvittämään millaisia ovat tekijät taiteensa takana ja mistä moninaisista lähteistä he ovat saaneet inspiraationsa.

Muusikkojen elämään suoraan ja välillisesti käsitellään useissa festivaalin elokuvissa. Aretha Franklinin Amazing Grace konserttitaltiointi muodostuu samalla katsaukseksi 1970-luvun alun Yhdysvaltojen kulttuuriin ja politiikkaan, jonka taustalla kansalaisoikeusliikkeen perintö eli yhä vahvana. Tähtistatuksestaan tietoinen vähäpuheinen Aretha laulaa nuoruutensa kappaleita intohimoisesti ja hänen kasvoillaan näkyvät syvät tunteet. Konserttia taltioinut Sydney Pollackin kuvausryhmä oli selkeästi hukassa klaffiensa ja kameroidensa kanssa, mutta pastori James Cleveland sekä yleisö ovat aidosti mukana ja se riittää elokuvasta nauttimiseen mahtavan musiikin lisäksi. Suuri yleisö pääsee kokemaan gospelin tunnelman Amazing Gracen (2018) saapuessa yleiseen levitykseen 4.10.

Elisabeth Mossin uskomattoman monipuoliseksi venyvän roolisuorituksen ympärille rakentuva Her Smell (2018) kuvaa naisten rock -ja punkbändien maailmaa henkilökuvien tarkkuudella, mikä sai allekirjoittaneen tarkistamaan, perustuiko fiktiivinen elokuva tositapahtumiin. Sivuosanäyttelijöinä nimekkäät Dan Stevens ja vähemmän tunnetut Agyness Deyn komppaavat Mossia hienosti. Kamera ja videokuvaus on mukana joka hetkessä kerronnan tarkentuessa lavalla ja sen takana käytyihin selvittelyihin, joissa ystävyys -ja perhesuhteet sekä henkilökohtaiset ongelmat sekoittuvat hieman Danny Boylen Steve Jobsin (2015) tavoin. Musiikintekemisen raadollisuus ja siitä maksettava hinta ovat kovia, mutta samalla Beckyn elämälle tyttärensä lisäksi kaikkein merkityksellisimpiä.

Näytelmäkirjallisuuden kuninkaan viimeiset vuodet keskiöön nostava All Is True (2018) ei toista monesti kerrottua tarinaa Shakespearen ikonisten näytelmien synnyn taustalla. Sen sijaan taiteilijamyyttiä henkilökohtaisella kerronnalla purkavassa elokuvassa näytelmäkirjoittamisen lopettanut Shakespeare (Kenneth Branagh) palaa kotiinsa Warwickshireen, jossa odottavat vaimo ja kaksi aikuista tytärtä sekä muisto nuorena kuolleesta suosikki pojasta. Elämäänsä ja läheisiään uudesta näkökulmasta, usein puutarhastaan käsin, tarkasteleva Shakespeare alkaa ymmärtää kirjoittamisen lahjansa lisäksi, mikä on elämässä kaikkein tosinta. Shakespearen elokuvallisten sovitusten parhaimmat tulkit Branagh, Judi Dench ja Ian McKellen tuovat pienimuotoiseen fiktiosta ja historiasta ammentavaan elokuvaan lämmintä huumoria sekä tietenkin draamaa.

Never Look Awayssa (Werk ohne Autor, 2018) ohjaaja Florian Henckel von Donnersmarck jatkaa Muiden elämän (Das Leben der Anderen, 2006) viitoittamalla tiellä Saksan toisen maailmansodan jälkeisen historiaan käsittelyä, tosin optimistisemmin kuin Rainer Werner Fassbinder aikanaan. Taidemaalari Kurt Barnertin (Tom Schilling) kautta käydään läpi historiallisten mullistusten ja poliittisen johdon vaikutusta taiteeseen aina natsi-Saksan arjalaisista ihanteista, sosialistiseen realismiin ja lopulta länsimaiseen postmodernismiin. Kurt ajautuu konfrontaatioon tyttöystävänsä isän professori Carl Seebandin (Sebastian Koch) kanssa, joka pyrkii salaamaan menneisyytensä natsivallan aikaisena eutanasiatohtorina. Suureellinen historiallinen elokuva, myös muuten kuin kestonsa puolesta, sekoittaa sukukronikkaa sekä pohdintaa siitä tuleeko taiteen tekemisen motiiveina olla itseilmaisu vai yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Tähän kysymykseen pureutuu myös elokuvan historian kuuluisimmasta surrealistista ja oman tiensä kulkijasta kertova Buñuel in the Labyrinth of the Turtles (Buñuel en el laberinto de las tortugas, 2018). Luis Buñuel etsi Kulta-ajan (L’âge d’or, 1930) jälkeen kuumeisesti aihetta uudelle elokuvalleen, jollainen löytyy Espanjan ja koko maailman köyhimpiin kuuluvan Las Hurdesin alueen elämän dokumentaarisesta tallentamisesta filmille. Kauniin sulavaa animaatioita ja oikeaa filmimateriaalia yhdistävässä elokuvassa avataan Las Hurdes – maa ilman leipää (1933) teoksen yllätyksellistä tuotantoprosessia Buñuel lähtiessä tuottajansa Ramon Acin ja kahden kuvaajansa kanssa tekemään surrealistista dokumenttia, mitä se ikinä tarkoittikaan. Buñuel paljastuu kaikkia elokuvansa osa alueita, myös eläinten toimintaa, hallitsemaan pyrkineeksi auteuriksi, jonka surrealistisissa unissa kummittelivat muistot vaativasta isästä. Animaatio tarjoaa välineen kuvittaa unien lisäksi työskentely elokuvakameran takana, mikä kunnioittaa pelkän Buñuelin lisäksi dokumentin muita aikoinaan unohdettuja tekijöitä. Taiteena elokuvanteko onkin useimmiten ryhmätyötä.

 



Comments are closed.