Rakkautta & Anarkiaa 2019: Musiikin viemää


Rakkautta & Anarkiaa 2019

Tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa tulvii musiikkia eri formaateissa: niin musiikkidokumentteina, musiikkia käyttävinä dokumentteina kuin musiikista kertovina elokuvina.

Blinded by the Light (2019) kertoo pakistanilaistaustaisen Javedin (Viveik Kalra) tarinan Lontoon kylkeen nakatusta pikkukaupunki Lutonista. Tarina sijoittuu vuoteen 1987. Thatcherin rautaisella kädellä johtamassa Britanniassa kuohuu: työttömyys on huipussaan ja hakaristit koristavat kaupungin seiniä. Jämäkkää kuria pitävän isänkään kanssa ei tahdo löytyä yhteistä säveltä. Sielunmaiseman sanoittaja löytyy yllättävästä lähteestä – amerikkalaisesta rokkarista, Bruce Springsteenistä eli Pomosta, joka 80-luvun lopun Britanniassa on nuorten sarjassa laitettu kastiin “noloa musiikkia, josta nolot vanhemmat pitävät”. Pomon raspiäänen porautuessa kasvukipuisen nuoren sieluun, löytyy myös oma kantava ääni, tyttö ja polku kohti tähtiä.

Raskaista teemoistaan huolimatta tosielämästä ammentava Blinded by the Light on hyvänmielen kasvutarina, joka on nähty miljoona kertaa. Dramatisointi ja one-linerit ovat kuin keskinkertaisesta West Endin musikaalista ja henkilöhahmot kehityskaarineen ennalta arvattavia. Mutta silti elokuva onnistuu läikähdyttämään jotain kovin lämmintä skeptisenkin kriitikon sisimmässä.

Yhtä ainoaa syytä sille on vaikea osoittaa. Merkittävä osa suoraan sydämeen osuvalla hyväntuulisuudella on päähenkilöä esittävän Viviek Kalran aseistariisuvasta sympaattisuus. Toinen osatekijä on elokuvateatterin salista hymy huulillaan poistuvat ihmiset, jotka vetävät myös kanssakatsojien suupieliä kohti korvia – laumaeläimiä kun olemme. Kolmas syy on teemojen ajankohtaisuus. Eurooppa kuohuu kitkeryyttä tänään niin kuin silloinen Britannia, ja on vapauttavaa nähdä valkokankaalta, kuinka asiat lopulta järjestyvät parhain päin. Pieni annos arjen romantisointia ja eskapismia ei tee kenellekään pahaa.

Perinteistä musiikkidokumenttia edustaa festarivalikoimassa Blue Note Records: Beyond the Notes  (2018), joka avaa legendaarisen levy-yhtiön taustoja ja musiikin tekemisen filosofiaa. Levy-yhtiössä tavoitteena eivät olleet raha, eivätkä listahitit vaan pieteetillä rakennettu musiikki. Blue Note Records sai luvan toimia kotina sellaisille jazzin suurille nimille kuin Thelonious Monk, John Coltrane ja Miles Davis.

Sveitsiläisohjaaja Sophie Huberin dokumentti ei ole muodoltaan innovatiivinen, vaan nojaa hyvin perinteiseen “puhuva pää” – ratkaisuun. Se ei ole huono asia, vaan tekee ratkaisuna enemmän tilaa musiikille ja levy-yhtiön musiikilliselle filosofialle. Huberin dokumentti kannattaa ottaa tiiviinä tietopakettina jazzin historiaan, tosin hardcore-harrastajille se tarjoaa tuskin valtavaa määrää uutta tietoa, mutta light- ja medium-käyttäjille toimii erinomaisena perehdytysmateriaalina siivun jazz-musiikin historiaa. Dokumentin ansio on kuitenkin tunnelmassa, jonka se välittää katsojalle.

Muistan edelleen sen kesän, jona löysin jazzin. Olin harjoittelussa Suomen YK-edustustossa New Yorkissa. Kesä oli kuuma ja hikinen, ja olin pahasti ihastunut. Niinä liian kuumia kesäisinä öinä, kun uni ei tullut, kuuntelimme yön pimeydessä Miles Davisia ja Keith Jarretia. Taustalla kilkatti metro, poliisiautot ulvoivat Coney Islandin yössä eikä kaupunki ummistanut silmiään hetkeksikään. Muistojeni heinäkuinen New York soi ikuisesti Milesin Davisin So Whatin tahdissa.

Tämän mentaalimaiseman Blue Note Records: Beyond the Notes dokumentti onnistuu tavoittamaan täydellisesti. Siinä on New Yorkin jazz-skenen ydin: tahto kulkea omia polkuja, usko omaan visioon, loputon määrä lahjakkuutta, suurkaupungin syke, hikisyys, hektisyys ja samettinen yö.

Musiikillisen yhteyden rakentaa myös brittidokumentti The Great Green Wall (2019). Se ei ole faktisesti musiikkielokuva vaan dokumentti, joka  kulkee malilaisranskalaisen laulajan Inna Modjan kanssa halki Afrikan mantereen Sahelin aavikolle suunnitellun metsityshankeen jäljissä. Dokumentin Afrikka on täynnä väriä, toivoa, turhautumista, lahjakkuutta, pelkoa, surua ja muutosta. Se on kykyä nauraa historian tuskallisuudelle: “Sorry for my broken English, I’ve been colonized by the French“,  nauraa sengalilainen tuottaja.

Valmistuessaan vihreä muuri kulkisi 8 000 kilometrin matkan Senegalista Djiboutiin. Muurin perimmäinen tarkoitus on pysäyttää yhä laajeneva aavikkoa, mutta sen eteneminen on ollut yhtä hidasta kuin se olisi tärkeää. Yhtä lailla, kun vihreä muuri valmistuessaan yhdistäisi Sahelin alueen valtiot, tekee dokumentti sen musiikillaan. Se soi toivoa. Toivoa, joka nousee maanviljelijöiden vuosisatoja lauletuista lauluista, terroristijärjestö Boko Haramin kidnappaamien lasten huulilta, yhteistyössä muiden yhteiskunnallisesti aktiivisten afrikkalaismuusikkojen kanssa.

Vihreä muuri ei ole vain ekologinen projekti vaan symboli koko mantereelle. Se on yritys ottaa Afrikan kohtalo omiin käsiin ja luoda visio paremmasta, yhteisestä tulevaisuudesta – rakentaa sinfonia, joka soi toivoa.

Kaikki kolme elokuvaa muistuttavat katsojaa siitä, että musiikin taika on sen universaali kyky puhutella yli kulttuuri-, kieli- ja luokkarajojen. Elokuviin se kutoo elokuviin maagisen yhteyden, jota ei sanoilla voi selittää – sen vain tuntee.

 



Comments are closed.