Rakkautta & Anarkiaa 2019: Kriittinen katse luomakunnan “kruunuihin”


Rakkautta & Anarkiaa 2019

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yhtenä sarjana nähdään tänä vuonna Pelastetaan maailma. Teemasarjan elokuvat keskittyvät Ihmisen luontosuhteeseen, ympäristön tilaan ja ilmastonmuutokseen. Keskiössä ovat aktivistit, ja työ kohti parempaa maailmaa. Toiset sarjan elokuvista kääntävät sormen syyttävästi katsomoon, toiset tekevät sen hienovaraisemmin.

Hienovaraisemmasta päästä on Sundance-voittaja, makedonialainen dokumentti Honeyland (2019). Hatidze on 55-vuotias makedonialainen villihunajatarhuri, joka asuu vuorilla vanhan ja puoliksi sokeutuneen äitinsä kanssa. Hunajankeruu on taito, joka vaatii tarkkaa silmää ja rinnakkaiseloa luonnon kanssa. Hatidze itse elää koruttomasti, hemmottelee joskus äitiään kaupungista ostetuilla banaaneilla ja itseään 2,5 euron hiusvärillä.

Kun naapuriin muuttaa turkkilainen suurperhe, saa Hatidze hunajafarmeineen itselleen kilpailijan. Kun ostaja hengittää niskaan ja tarjoutuu ostamaan enemmän kuin luonto pystyy kantamaan, ei ahneudesta seuraa hyvää – ei perheelle, eikä Hatidzelle. Makedonialaisohjaajat Tamara Kotevska ja Ljubomir Stefanov ovat onnistuneet taltioimaan filmille maagisia hetkiä. Kun naapurin isä Husein yhdessä hunajaa ahnehtivan ohjaajan kanssa tuhoavat Hatidzen mehiläispesän joen ylle kaartuvasta puunrungosta moottorisahalla, ja käpertyvän sen juureen ahmimaan hunajaa kennot rouskuen, on kuvassa vaikea nähdä muuta kuin ihmiskarhu. Kohtaus asettaa meidät osaksi luomakuntaa – ei sen valtiaaksi vaan yhdeksi palapelin palaksi muiden seassa. Samalla sielussa vihlaisee ikävästi, sillä kohtaus on myös ryöstökapitalismia parhaimmillaan.

Dokumentti ei osoittele, vaan antaa katsojan vetää omat johtopäätöksensä. Se ei kommentoi, eikä selitä vaan seuraa rauhallisena Haditzen kulkua vastoinkäymisestä toiseen. Ja silti se jättää toivonkipinän jäljelle. Viimeinen voittaja on se, joka osaa elää luonnon kanssa sopusoinnussa.

Samanlaisella etäisellä katseella taistelua ryöstökalastusta vastaan tarkastelee venäläisdokumentti Fatei and the Sea (2018). Fatei perheineen saa elantonsa merenelävistä. Harma ja karu merenpohja on vuosien saatossa käynyt entistä harmaammaksi ja karummaksi, eikä tilannetta helpota se, että merenalaisille viljelyksille tunkeutuvat myös ryöstökalastajat.

Venäläisohjaajien Alina Rudnitskayn ja Sergey Vinukurovin ohjaama dokumentti viittaa nimellään Ernest Hemingwayn klassikkoromaaniin Vanhus ja meri. Se onkin ennen kaikkea kuvaus turhauttavasta yrittämisestä. Dokumentti ei Honeylandin tapaan onnistu luomaan yhtä sympaattista katsetta kiukkuiseen Fateihin eikä se onnistu vakuuttamaan katsojaa sanomastaan. Osittain kyse lienee siitä, että ryöstökalastajia käsittelevät kohtaukset ovat dramatisoituja. Se on ollut ainoa mahdollinen valinta, sillä kohtaamiset eivät ole ilman vaaroja. Eikä jäyhä ja vanhanaikainen Fatei ei päähenkilönä ole erityisen vetoava. Siitä huolimatta dokumentti on kiinnostava katsaus Venäjän Kaukoitään, unohdettuun ja karuun maailmaan, jossa leipä on tiukassa liimapaperissa enemmän kärpäsiä kuin simpukoita merenpohjassa.

Anthropocene: The Human Epoch (2018) yrittää todistaa, että ihmisen toiminnasta johtuvat muutokset ympäristössämme ovat niin merkittäviä, että puhutaan uudesta geologisesta ajanjaksosta antroposeenistä. Kanadassa useita palkintoja pokannutta dokumenttielokuvaa kuvattiin yli neljän vuoden ajan, ja se vei kuvausryhmän kuuteen maanosaan ja 20 maahan. Se vie katsojan todistamaan sitä jälkeä, mitä massiivisella luonnonvarojen hamuamisella on saatu aikaan. Metsät kaatuvat, vuoret lohkoutuvat, vesi saastuu ja kalliot porataan täyteen onkaloita. Norsun syöksyhampaista kootut roviot roihuavat Keniassa ja kaatopaikat tarjoavat elannon ja ruokaa niin ihmisille kuin linnuille.

Kauniita ja ravistuttavia kuvia on lukemattomia, mutta yksi on yli muiden. Anthropocene: The Human Epoch tarjoilee ehkä vaikuttavimman kuvallisen hetken koko festivaalilla: Saksan Hambachissa jyrkännettä rouhiva pyörokauhakaivinkone voisi olla suoraan science fiction -elokuvasta tai Hayao Miyazakin anime-elokuvasta. Romuluinen rakkine kiipeää lähes sadan metrin korkeuteen. Kaivinkone on 220 metriä pitkä ja se voi siirtää 240 000 tonnia hiiltä päivässä jalkapallokentän kokoiselta alueelta ja 30 metrin syvyydeltä. Siihen kiteytyy muutoksen mittakaava, sen hulluus ja ihmisen loppumaton palo asettua luonnon herraksi, kukoksi tunkiolle, samalla kuoppien tuo hamuttu näköalapaikka tomuksi jalkojen alla. Tuhoa katsellessa mieleen nousee väkisinkin The Dark Knight (2008) elokuvassa Batmanin arkkivihollisen kuvaukseksi lausuttu: “Some men want to watch the world burn”.

Mutta muutoksen siemenet on kylvetty. Mannerlaattojen voi kuulla liikkuvan, kun Financial Times vaatii kapitalistisen järjestelmän resetointia ja kun Yhdysvaltojen 181 suurinta yritystä edustava US Business Roundtable -järjestö hylkää periaatelinjauksena siitä, että yritykset ovat olemassa ensisijaiseksi palvellakseen osakkeenomistajien etua. Uusi päämäärä ei ole vain osakkeenomistajien etu vaan, vaan yritysten pitää toimia myös asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteisön edun puolesta.

Siinä keskustelussa nämä dokumentit iskevät ajan hermolle. Ne ovat hiljaisia mutta vahvoja pyyntöjä löytää uusi, kestävämpi elämäntapa, jossa ihminen asettuu omalle paikalleen osaksi maailmankaikkeutta, ei sen yksinvaltiaaksi. Ja kun pyynnön esittää visuaalisesti kauniilla ja vaikuttavalla tavalla, on muutokselle helpompi antautua.

 



Comments are closed.