Rakkautta & Anarkiaa 2019: Kokeellisuutta ja synkkää mielenmaisemaa pohjolasta


Rakkautta & Anarkiaa 2019

R&A esittää jälleen uusinta ja taiteellisesti kunnianhimoista elokuvaa Pohjoismaista ja Baltiasta sarjoissaan East side stories, Finnhits, Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto sekä Pohjolan huiput. Aiheiden kirjosta erottuvat muodoltaan kokeellisemmat teokset, joissa teemoiksi nousevat niin perhesuhteet, menetys kuin uuden suunnan löytäminen elämälle.

Pekka Strang vaihtaa Tom of Finlandin nahkatakit nahkaremmeihin J-P Valkeapään elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (2019). Vaimonsa kuoleman murtama Juha (Strang) pyrkii lohdutusta saadakseen yhä rajumpaa kuristamista sisältäviin S&M -sessioihin domina Monan (Krista Kosonen) kanssa. Juhan matka itsensä uudelleen löytämiseen visualisoidaan Strangin sisäistä ja ulkoista kärsimystä ilmaisevalla roolisuorituksella sekä musiikin, neonvalojen ja varjojen avulla. Juhana Lumpeen alkuperäisen käsikirjoituksen tummasävyisen draaman ja myöhemmin mukaan tuleen romanttisen tilannekomedian välillä tasapainoileva elokuva on kiintoisa genrehybridi, joka epätasaisuudestaan huolimatta välttää surevien miestarinoiden kliseet. Valkeapää on siirtynyt aikaisempien taide-elokuviensa, kuten He ovat paenneet (2018), avoimesta kerronnasta sekä sisäisen mielenmaiseman kuvituksesta kohti klassisempaa elokuvakerrontaa estetiikastaan kuitenkaan tinkimättä. Vaikka kokonaisuus ei täysin koherentti olekaan Koirat eivät käytä housuja on tarinaltaan ja tyyliltään rohkea irtiotto kotimaisen elokuvan saralla.

Islannin karun kaunista maisemaa pitkillä ja paikallaan pysyvillä otoksilla tarkasteleva A White, White Day (Hvítur, Hvítur Dagur, 2019) on myös kertomus vaimonsa menettäneestä miehestä Ingimundurista (Ingvar Sigurdsson). Hän on sekä rakastava isoisä tyttärentyttärelleen Salkalle (Ída Mekkín Hlynsdóttir) että pohjoismaalaisen miehen synkän mielenmaiseman omaava kostajahahmo, jonka puskee lopulta rajan yli tieto vaimonsa salasuhteesta. Lähes mykkäelokuvamaisella kerronnalla ja kuvarajauksella etenevä elokuva voidaan tulkita Ingimundurin fyysisen kostoretken lisäksi tämä mentaaliseksi Jaakopinpainiksi omien väkivaltaisten taipumustensa kanssa, mitkä kuvallistetaan kaiken järkevän ajattelun peittävän valkoisen sumun sekä koston mahdollisena välineenä toimivan vierivän kivenlohkareen avulla. Kostotarinansa perinteisistä asetelmista huolimatta paljon tulkinnanvaraa katsojalle jättävä A White, White Day onnistuu koskettamaan ja herättämään ajatuksia parhaimman taiteen tavoin. Se on varteenotettava kilpailija Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta kisaavalle suomalaiselle Auroralle (2019) sekä muille ehdokkaille, joista kaikki nähdään festivaalin ohjelmistossa.

Skandinaavia vaikutus (Scandinavian silence, 2019) sopisi täydellisesti jo edellä käsiteltyjen elokuvien nimeksi. Sisarukset ajavat autolla halki Viron aution ja talvisen maaseudun, joka kuvastaa heidän melankolisen mielentilansa taustalla painavia lukuisia menneisyyden arpia. Mustavalkokuvaus, Jumalan silmä -perspektiivi ja lähikuvat kasvoista kertovat enemmän kuin vähäinen dialogi tai enemmin monologi, jossa ensin puhuu veli sitten sisko. Nuhjuisiin kahviloihin ja auton ahtaisiin sisätiloihin, brittiläisen Locken (2013) tavoin, sijoittuvassa kerronnassa painottuu näyttelijäntyön merkitys. Avoimella kerronnalla sekä toisteisuuden ja näkökulmien vaihtelun avulla annetaan katsojalle mahdollisuus koota palapelimäisen tarinan kokonaisuus. Palasten loksahtaessa kohdalleen väritetään kuvallisesti elokuvan keskeisin sanoma toiseen ihmiseen luottamisen tärkeydestä.

Valtavirrasta poikkeavaa taiteellisempaa independent -elokuvaa pohjolasta tarjoava festivaali osoittaa kuinka näilläkin leveysasteilla osataan tehdä kunnianhimoisia elokuvia, joiden teemat ovat niiden kuvaamien maisemien tavoin synkkiä. Lopussa on kuitenkin mukana on edes pilkahdus toiveikkuutta.

 



Comments are closed.