Rakkautta & Anarkiaa 2019: Kohokohdat


Rakkautta & Anarkiaa 2019

Rakkautta & Anarkiaa festivaali on ohi tältä vuodelta. Festivaalibloggaajamme Pauliina Savola ja Tuomo Marttila pohtivat festivaalin kohokohtia sekä mieleenpainuvimpia elokuvia.

Yleiskuva festivaalista ja omat suosikit

Pauliina: Tämän vuoden R&A:ssa pyrin enimmäkseen välttelemään elokuvia, jotka ovat tulossa myöhemmin teatterilevitykseen tai Ylelle. Se lienee osasyy sille, miksi listaus koostui merkittävissä määrin dokumenteista ja animaatioista – kummatkin ovat harvinaista herkkua suurelta valkokankaalta nähtynä. Oma, parinkymmenen elokuvan kattaus oli varsin tasalaatuinen, mutta yhtä perustavanlaatuisesti maailmankuvaa tai ajatusmaailmaa järisyttävää elokuvaa on vaikea festarikattauksesta nostaa. Dokumenttirintamalla kärkeen pääsee rock and rollin kuninkaasta Elviksestä ja amerikkalaisen unelman karkaamisesta kertova The King (2017). Animaatioista kiinnostavin tuttavuus oli visuaalisia picassokaikuja, entisaikojen Bondin vauhtia ja vaaratilanteita sekä taide- ja populaarikulttuuriin silmäniskuja tarjoileva unkarilaisanimaatio Ruben Brandt, Collector (2018).

Tuomo: R&A:sta on muodostunut itselleni jokavuotinen vierailukohde, johon tällä kertaa pystyin upottautumaan 28 elokuvan verran, tosin välttämättömän leffaähkynkin kustannuksella. Keskityin lähinnä fiktioelokuvaan, mutta mukaan mahtui myös vaikuttavia dokumentteja For Sama (2019) sekä animaatioita Buñuel in the Labyrinth of the Turtles (Buñuel en el laberinto de las tortugas, 2018). Yllätyin festivaalin tämän vuoden laadukkaiden elokuvien suuresta määrästä, kun hyviä ja erinomaisia teoksia itselleni vähemmän tunnetuilta tekijöiltä osui kohdalle yksi toisensa perään. Huikean aloituksen tarjosi maalauksellisia kuvia loihtiva tunnelmaltaan ja kerronnaltaan vähäeleisen mestarillinen ranskalaiselokuva Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu, 2019). Heti sen perään asettui toinen voimakastunteinen ja aito teos, amerikkalaisen nuorison ulkopuolisuuden sekä LGBT-yhteisön kuvaus Port Authority (2019).

Vaikuttavin hetki festivaalilla

Pauliina: Odotin jo ennakkoon Syyrian Aleppoon sijoittuvalta dokumentilta paljon. For Sama lunastaa odotukset. Se tarjoaa naisnäkökulman sotaan, joka on vaatinut arviolta puoli miljoonaa kuolonuhria ja ajanut miljoonia syyrialaisia pakoon kotimaastaan. Se luo katseen ihmisiin ja Aleppoon, jonka maailma jätti oman onnensa nojaan. Syyrialaisjournalisti Waal Al-Khateabin videopäiväkirja dokumentoi sodan taistelurintamien takana: sairaalan ihmisvirran ja pienet onnen hetket, sekä ystävät, jotka eivät selvinneet. Kun järkyttynyt pikkupoika kantaa itseään vielä pienemmän, elottoman pikkuveljensä vapaaehtoisvoimin pyörivään sairaalaan, elokuvateatterissa on tuskin ainuttakaan kuivaa silmäkulmaa. Katsomosta kuuluva tasainen ja huonolla menestyksellä tukahdutettu niiskutus alkoi elokuvan ensi metreillä ja katkesi vasta lopun spontaaneihin aplodeihin. Järisyttävä kokemus kaiken kaikkiaan. Elokuvan nähdään lyhyempänä tv-versiona Ylen Ulkolinjalla joulukuussa.

Tuomo: Festivaalin toisessa näytöksessä esitetyn uuden kotimaisen Koirat eivät käytä housuja (2019) aikainen odottavainen ja ajoittain äärimmilleen jännittynyt tunnelma purkautui yleisön keskuudessa helpottuneeseen nauruun elokuvan komediallisten elementtien kautta. R&A:ssa parasta onkin elokuvateatterikokemuksen kokonaisvaltaisuus, johon voi edes hetkeksi kadottaa itsensä eläytyen kokonaisvaltaisesti seuraamiinsa tarinoihin. Näytöksen jälkeisessä Q&A tilaisuudessa J-P Valkepää paljasti teemoiltaan synkän elokuvan muodostuneen käsikirjoitusvaiheessa omalaatuiseksi romanttiseksi komediaksi, mistä Krista Kosonen ei ollut projektiin mukaan tullessaan vielä tietoinen. Koirat eivät käytä housuja kaltaiset kerronnaltaan avoimemmat elokuvat jättäävät paljon katsojien oman tulkinnan varaan, mihin festarin useat tekijävieraat tarjoavat yhden mahdollisen selityksen.

Visuaalinen helmi

Pauliina: Anthropocene: The Human Epoch (2018) ei ole ehkä paras koskaan näkemäni dokumentti, mutta se on varmasti yksi visuaalisesti ravisuttavimmista. Verkkokalvoille piirtyvät veistokselliset, ajoittain taideteoksia muistuttavat ihmisen jäljet, jotka ottavat muodon kirkkaan turkooseina hohkaavina kemikaalialtaina Chilessä, hypnoottisina kuvioina venäläisessä kaliumkaivoksessa ja hirviökoneen jauhavina kauhoina Saksassa. Visuaalisen vaikuttavuutensa vuoksi dokumentti on nähtävä suurelta kankaalta.

Tuomo: Tarkemmin määrittelemättömässä Etelä-Amerikkalaisessa vuoristossa ja viidakossa käytävään sissisotaan nuorten päähenkilöidensä kautta sukeltava Monos (2019) kuvittaa jylhien maisemiensa kautta näiden sisäisen vapauden ja läheisyyden kaipuun sekä lopullisen hulluuteen ajautumisen. Vaikka näyttelijäsuorituksista voi olla montaa mieltä, mutta tämän elokuvan runollisuutta lähenevä visuaalinen ilme, jota on luultavasti muokattu myös jälkituotannossa, ansaitsee kaiken ylistyksen ja vertaukset Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse Now, 1979) kaltaisiin klassikoihin.

Paras näyttelijäsuoritus

Pauliina: Kautta aikojen parhaaksi englantilaiseksi kirjailijaksi tituleeratun William Shakespearen viimeisistä vuosista kertova All is True (2019) tuskin jää elokuvataiteen historiaan, vaikka ikuisen syksyn väreissä leiskuva ja legendaarista kirjailijaa parhaansa mukaan inhimillistävä elokuva onkin. Sen ansio on tuoda yhteen ehkäpä legendaarisimmat Shakespeare-näyttelijät eli tahollaan aateloidut Dame Judi Denchin sekä Sir-arvonimen saaneet Kenneth Branaghin ja Ian McKellenin. Branaghin roolisuoritus kärsii pienestä fanipoikamaisuudesta ja Dench on tasoisensa luottopakki mutta McKellen ottaa kaiken irti pienestä roolistaan Southamptonin jaarlina. Takan lämpimässä valossa käyty keskustelu rakkaudesta, nuoruudesta ja sosiaalisista rajoista väreilee tunnetta. McKellenin kasvoilta heijastuu sanaton arvokkuus yhdistettynä oman paikkansa tuntemiseen ja alla poreilevaan lempeyteen.

Tuomo: Tom Mercier pistää kaiken peliin näyttelemänsä israelilaisen siirtolaisen tavoin tavoitellessaan uutta elämää Pariisissa, mikä kuvataan käsivaralta ja hyppyleikkauksin ranskalaisen elokuvan uuden aallon hengessä Nadav Lapidin Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen karhun voittaneessa Synonymsissä (2019). Mercier ajautuu ranskalaisuuden omaksumisen aiheuttamista absurdeista tilanteista, poliittisia sävyjä saaviin keskusteluihin sekä lopulliseen murtumiseen siirtolaiset ulkopuolelle jättävän yhteiskunnan edessä. Tämä elokuva rakentuu näyttelijöidensä varaan, joiden tulkitsemien tunteiden kirjo on laaja kuten Mercierin erittäin fyysinen roolisuoritus osoittaa.

Paras vanha klassikko

Tuomo: R&A:n klassikkoelokuvien tarjontaan kuulunut Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998) esitettiin festarin pitkäaikaisena tukijana toimineen Helena Yläsen lempielokuvana sekä seuralaisena Terence Malickin uusimmalle myös toista maailmansotaa, mutta eri näkökulmasta kuvaavalle A Hidden Lifelle (2019). Tuulessa heiluvien ruohonkorsien tavoin Malickin tyylilleen uskollinen elokuva on meditatiivisen pohdiskeleva katsaus Guadalcanalin taisteluista usean sotilaan ja upseerin näkökulmasta avautuen heidän sisäisten kertojaääntensä kautta. Veteen piirretty viiva on monumentaalinen saavutus, jonka on ottanut paikkansa Malickin uran parhaimpien teosten lisäksi sotaelokuvan kaanonissa ja aikakautemme elokuvahistoriassa. Tämä teos kuuluu filmille ja valkokankaalle.

Korvamato

Pauliina: Tietämättä sen paremmin, epäilen, että Antonio Vivaldin Kesää on tuskin koskaan käytetty yhtä tiivistunnelmaiseen kohtaukseen kuin mihin Nuoren naisen muotokuva (2019) päättyy. Ylitse kuohuva, piiskaava ja intohimoinen musiikillinen kesäsade hengittää rakkaustarinaa ja jää miellyttäväksi korvamadoksi soimaan kesän kaipuuta syksyisessä illassa.

Tuomo: Vahvaan kuvalliseen kerrontaan nojaava A White, White Day (2019) sisälsi myös pahaenteisyyttä henkivän jousisoitin scoren Yorgos Lanthimosin The Killing of a Sacred Deerin (2017) hengessä. Musiikin avulla luodaan päähenkilön Ingimundurin (Ingvar E. Sigurðsson) mielenmaisema, jonka viha loppullisesti sumentaa. Musiikki osana elokuvan kaikkien elementtien muodostamaa kokonaisuutta jää pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.

Festivaalipettymys

Pauliina: Festariviikkoon mahtui kaksi pettymystä. Ensimmäinen niistä on venäläisdokumentti Fatei and the Sea (2019), jolta odotin paljon. Valitettavasti dokumentti merestä elävästä Fateista katselee kohdettaan niin kaukaa ja eleettä, että dokumentin päähenkilölle sympatiapisteitä on vaikea kartuttaa. Kun dokumentin todistusaineistokin on valjunpuoleista, ei katsojalle jää muuta kuin kourallinen harmaata merenpohjaa.

Toinen pieni pettymys on Nuoren naisen muotokuva. Ennakkoon taivaisiin kehuttu ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon voittaneen elokuvan kanssa odotukset kasvavat niin valtaviksi, että niitä ei voi mikään elokuva saavuttaa. Valitettavasti tässä kävi kohdallani samoin kuin viime vuonna ylistäviä arvioita keränneen Call Me By Your Namen (2017) kohdalla. Elokuvassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Vahva naisnäkökulma ja tekijäkaarti on virkistävää, pääosia näyttelevät Noémie Merlant ja Adèle Haenel hoitavat roolinsa moitteetta, ja elokuvaan mahtuu todella hienojakin kohtauksia, mutta kokonaisuus ei onnistu sykähdyttämään tämän kriitikon sydäntä.

Tuomo: Pettymyksiä niin suuria kuin pienempiä mahtui festarielokuvien joukkoon, usein omien odotusten vahvistamina. Tyhjyyttä uhkuvan tyylittelyyn ja ihmissuhteiden kuvauksen karikkoihin ajautuivat brexit neuvotteluiden tavoin brittiläinen The Souvenir (2019) sekä itävaltalaisen Jessica Hausnerin eurooppalaisena yhteistuotantona tehty Little Joe (2019). Molempien elokuvien kiinnostavat lähtökohdat hukataan juonenkehityksen pysähtyessä jo alkutekijöihinsä. Näyttelijät Honor Swinton Byrne ja Cannesissa pääroolistaan palkittu Emily Beecham tekevät näistä elokuvista kuitenkin katsomisen arvoisia.

Yllättäjä

Pauliina: Ranskalaisohjaaja Claire Denisin avaruuteen sijoittuva, tieteiselokuvan kaapuun pukeutuva High Life (2018) onnistui yllättämään positiivisesti. Ihmisyyttä ja ihmiskunnan kohtaloa tyhjiössä tarkasteleva elokuva on julma, filosofinen ja inhorealistisen inhimillinen. Elokuva-analyyseistä syttyville elokuva tarjoaa purtavaa näkökulmasta, jos toisestakin. Outo, meditatiivinen ja avaruudellisen tyhjä tunne pitää seuraa vielä hyvän pätkän kotimatkaa. Kestänee useamman katselukerran.

Tuomo: Matteo Garronen Dogman (2018) iski elokuvan päähenkilön saaman turpasaunan tavoin kovaa ja yllättäen. Työtään koirien hoitajana rakastava Marcello (Marcello Fonte) joutuu rikoksen poluille epävakaan gangsteriystävänsä (Edoardo Pesce) takia. Perusasetelmassa voi nähdä yhtäläisyyksiä sekä Martin Scorsesen Sudenpesään (Mean Streets, 1973), että italialaisiin rikoselokuviin, mutta Dogmanissa mikään ei mene Marcellon tai katsojan odotusten mukaisesti.

Oudoin elokuva

Pauliina: Ranskalainen musta komedia Deerskin (2019) on ehdottomasti oudoin tuttavuus tällä kierroksella. Peurannahkainen takki laittaa eronneen miehen elämän uusiksi. Mustalla huumorilla keski-ikäisen miehen kriisiä ja hajoavaa mielenterveyttä käsittelevä elokuva ottaa sellaisia kierroksia, että katsomossa on pakko pyöritellä päätä ja vähän silmiäkin hihaan hihittelyn ohella.

Tuomo: Bacurau (2019) on kolmannen maailman elokuvan elinvoimasta todistava turboahdettu genrehybridi, joka sekoittaa ainakin draamaa ja komediaa poliittiseen kommentaariin sekä splatteriksi yltyvään toimintaan. Poliittinen viesti on selvä, vaikka kaikkia tapahtumia ei ymmärtäisikään natsivitsiä pitkään pohtivan Udo Kierin tavoin.

Elokuva, joka jäi näkemättä ja jonka aiot hakea käsiisi

Pauliina: Tänä vuonna elokuvahaavista jäi muiden työkiireiden vuoksi uupumaan useampi kiinnostava elokuva. Yksi niistä on vuosituhannenvaihteen Kabuliin sijoittuva animaatio Swallows of Kabul (Les Hirondelles De Kaboul, 2019), joka pohjautuu Yasmina Khadran menestysromaaniin. Nuoria lahjakkuuksia ja omaperäisiä teoksia esittelevässä Un Certain Regard -sarjassa Cannesissa kilpaillut animaatio kertoo kahden pariskunnan yhteen kietoutuvan tarinan Talibanin runtelemassa Afganistanissa. Aikuisille suunnatut animaatiot ovat harvinaista herkkua elokuvafestivaaleillakin, joten tämän elokuvan eteen joutunen tekemään työtä, mikäli sen mielin nähdä. Teatterilevitykseen tulevista elokuvista löytyy useampikin pakko nähdä -listalle menevä elokuva, mainittakoon niistä ainakin Amazing Grace (2018), And Then We Danced (2019)ja A Hidden Life.

Tuomo: Päivittäisistä festarikäynneistä huolimatta kaikkea haluamaansa ei saa mahdutettua mukaan. The King (2017), myös meidän blogissamme, hehkutettu dokumentti vie amerikkalaiseen nykypolitiikkaan ja kulttuuriin rockin kuninkaan jalanjäljissä vuoden 1963 Rolls Roycen takapenkillä. Road trip amerikkalaiseen kulttuuriin, kyllä kiitos. The Death of Dick Long (2019) herättää myös odotusta ennen levitykseen saapumistaan siitä, kuinka pitkälle Swiss Army Manin (2016) tekijät ovat tällä kertaa uskaltaneet mennä.

 



Comments are closed.