Rakkautta & Anarkiaa 2018: There is never only one way to do anything


Lauantainen Bio Rexin sali täyttyy hitaasti äärimmilleen. Loppuunmyyty erikoisnäytös Spike Leen Do The Right Thingista (1989) hiljenee, kun Rosie Perez aloittaa tanssinsa Public Enemyn tahtiin. Ensi vuonna 30 vuotta täyttävä elokuva on kestänyt aikaansa hyvin. Masterclassia vetämään saapunut Spike Lee vitsailee myöhemmin, että syy ajattomuuteen löytyy tekijätiimin kristallipallosta, sillä puhutaanhan elokuvan aikana esimerkiksi napajäitten sulamisesta ja ilmastonlämpenemisestä.

Poliisiväkivalta Yhdysvalloissa on teema, jonka Lee toivoi olevan historiaa, mutta toisin on käynyt. Do The Right Thingin lopussa nimettyjen poliisiväkivallan uhrien lista on pidentynyt vuosien saatossa kasvavaan tahtiin. Lee kertoo, että yleisin kommentti, jonka sekä Do The Right Thingin että BlacKkKlansmanin (2018) loput herättävät, koskee niiden jättämää syvää hiljaisuutta katsomossa. Efekti on tarkoituksellinen. Lee naureskelee kritiikille, jossa on sanottu hänen elokuviensa ja erityisesti BlacKkKlansmanin olevan alleviivaavan suoria poliittisissa sanomissaan. Kriittisesti yhteiskunnan rakenteita katseleva ohjaaja ei usko, että elokuvan tekijöillä on tässä poliittisessa ilmapiirissä varaa epäkohtien hienovaraiseen käsittelyyn.

Spike Lee R&A 2018

There is never only one way to do anything,” nousee Leen motoksi masterclassin edetessä. Tämä on myös tärkeä kulmakivi hänen opetustyössään. Yksi näkökulma aiheeseen ei välttämättä ole tarpeeksi kannattelemaan tarinaa ja kestävimmät elokuvaklassikot eivät yleensä asetu vain yhteen laatikkoon. Asiat ja henkilöt ovat harvoin mustavalkoisia. Malcom X (1992) ja BlacKkKlansman ovat painavasta aiheestaan huolimatta täynnä vakavuutta tasoittavaa huumoria. Kun Lee oli esimerkiksi päättänyt studioiden vastustelusta huolimatta ottaa Malcom Xn pohjaksi koko Alex Haley The Autobiography of Malcolm X -kirjan, olisi hänestä ollut väärin typistää hahmo vain yhteen osaan hänen elämästään. Lee sanoo elokuvaklassikoiden antaneen hänelle rohkeutta yhdistää genrejä. Esimerkiksi hän nostaa yhden suosikkielokuvistaan, Stanley Kubrickin Tohtori Outolemmen (1964), joka onnistuu naurattamaan ja pelottamaan samanaikaisesti.

Hallitakseen oman ammattinsa pitää elokuvantekijän tuntea elokuvahistoriaa. Opettaessaan alan opiskelijoita Lee yrittää altistaa heidät monenlaiselle elokuvakulttuurille. Opetussuunnitelmaan kuuluu joukko elokuvaklassikkoja eri aikakausilta ja ympäri maailmaa. Leen nuoruusvuosien idolit tulivat urheilunmaailmasta, kuten baseballpelaaja Willie Mays tai Muhammad Ali, ja elokuvahistoriaan hän upottautui vasta koulussa. Oman alan rikas historia vei kuitenkin mennessään ja antoi inspiraatiota tuleville elokuville. Lee suosittelikin kuulijoita tutustumaan monenlaiseen elokuvaan ja unohtamaan esteet, jotka liittyvät kielirajoituksiin tai ennakkoluuloihin mustavalkoista elokuvaa kohtaan.

Spike Lee on vuosien saatossa rakentanut itselleen luotettavan tukiverkon. Hän työskentelee usein samojen näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden kanssa, mikä antaa hänelle vapautta. Lee esimerkiksi ylisti alkuvuosien elokuviensa kuvaajan Ernest Dickersonin merkitystä siihen, että saattoi itse näytellä elokuvissaan. Jo koulussa tutustunut työpari kuvasi elokuvia vuoden 1986 She’s got to Have It debyytistä Malcom X:n ja yhteinen luottamuksellinen työsuhde vakuutti Leen siitä, että hän sai haluamansa materiaalin, vaikka ei ollutkaan kameran takana koko ajan.

Lee myös muisteli yhteistyötään Denzel Washingtonin kanssa Malcom X:n kuvauksissa. Washington oli valmistautunut vuoden rooliinsa, jotta hän löysi oikean näkökulman hahmoon. Lee kuvaili roolisuoritusta henkiseksi avoimuudeksi, jossa näyttelijä uskalsi antautua hahmolle kokonaan. Hän muisteli, että erästä puhetta kuvatessaan Washington oli saavuttanut eräänlaisen transsitilan ja alkanut jopa improvisoimaan pidempää puhetta. Ohjaaja voi tilanteessa luottaa näyttelijän vaistoihin ja seurata vierestä, mitä siitä kehittyy.

Spike Lee lähestyy kaikkia projektejaan tarinankerronnan kautta, oli kyseessä mainos tai pitkäelokuva, fiktio tai dokumentti. Tarinankerrontaa ei saa unohtaa projektin missään vaiheessa, vaan sen on kuljettava mukana ideasta leikkauspöydälle. Se, kenen tarinoita kerrotaan, on erityisen vahvasti läsnä Leen dokumenteissa. Hän ei suosi kertojaääntä, vaan luottaa haastateltaviin. Esimerkiksi Neljä pientä tyttöä (1997) dokumentissa Birminghamin kirkkohyökkäyksessä kuolleiden tyttöjen sukulaiset ja ystävät pääsevät kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan. Valta siitä, ketkä pääsevät tarinoitaan kertomaan, on kuitenkin tuotantoyhtiöissä. Vaikka viime vuosina esimerkiksi ohjaajien joukko on muuttunut monimuotoisemmaksi, pitää saman monimuotoisuuden olla läsnä myös tuotantoportaassa. Lee painottaa sitä, että vaikka asiat ovat meneet eteenpäin, rakenteet muuttuvat hitaasti.

Rakkautta & Anarkiaa festivaalin järjestämä tilaisuus oli hieno idea, mutta lopputulos muistutti enemmän Q&A-tapahtumaa kuin luvattua masterclassia. Aikaisempina vuosina, esimerkiksi Terence Daviesin tai Alex Ross Perryn kohdalla, on samassa ajassa keretty käymään läpi ohjaajien näkökulmia omiin töihin ja elokuvankieleen paljon tarkemmin. Spike Lee oli festivaalille hieno kaappaus, mutta tapahtumasta jäi tunne, että sitä ei ollut täysin mietitty loppuun. Kun tarjolla oli perinteisempi keskustelutilaisuus BlacKkKlansmanin ympärille rakennettuna, olivat katsojat varmasti valinneet masterclassin muustakin syystä kuin nähdäkseen Spike Leen ja kuullakseen muutaman anekdootin. Terävämmillä kysymyksenasetteluilla olisi jo päästy pitkälle.



Comments are closed.