Rakkautta & Anarkiaa 2018: Perheen anatomia


Mikä on perhe? Miten se rakentuu? Mitä siitä kannamme mukanamme? Minkä merkityksen sille annamme? Onko perhe biologista yhteyttä vai valintoja? Mitä se kestää ja missä menevät rajat? Mikä on vanhemman oikeus lapsiinsa? Kuinka pitkälle se oikeus kantaa? Voiko toisen omistaa? Muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään elokuvissa Shoplifters – perhesalaisuuksia (2018), Mirai (2018) ja Custody (2017).

Shoplifters – perhesalaisuuksia kertoo ensi näkemällä lämminhenkisen tarinan täynnä valloittavia persoonia olevasta perheestä, joka köyhyyden puristuksissa turvautuu varasteluun elantonsa pitimiksi. Lutuinen isoäiti huijaa sosiaalitukia ja isä opettaa lapsille näpistelyn herkkää taidetta keikkaluonteisen raksatyönsä ohessa. Äiti putsaa pesulan vaatteista arvotavaroita omiin taskuihinsa. Aikuinen tytär strippaa. Päivän päätteeksi keräännytään höyryävien patojen ääreen.

Silmiinpistävästä köyhyydestä huolimatta kodista löytyy tilaa myös yhtenä iltana mukaan poimitulle pikkutytölle, Yurille, jolle naapuritalo ja sen nuudeleita äänekkäästi ryystävä perhe tarjoaa turvan pahalta maailmalta ja omalta perheeltä. Vaikka perheen moraalia ja tekoja voi pitää kyseenalaisena, onnistuu pikkupihisteiljoiden yhteisö luomaan paremman turvaverkon kuin biologinen perhe konsanaan. Mutta Kore-eda ei olisi Kore-eda, jos asiat tehtäisiin näin yksinkertaisiksi.

Shoplifters – perhesalaisuuksia jatkaa Kore-edan edellisen elokuvan Isänsä poika (2015) –elokuvan pohdintaa perheyhteyden rakentumisesta. Siinä missä Isänsä poika päätyy yksiselitteisempään ratkaisuun, Shopliftersin yksi hienous on siinä, ettei se tarjoa yksinkertaista vastausta sille, mitä on hyvä perhe tai hyvä vanhemmuus. Alkumetreiltä elokuva vihjaa, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä näyttää. Kore-eda vihjailee pitkin matkaa rakennetun perheyhteistön taustoista, mutta räväyttää lopputuloksen kasvoille vasta aivan lopussa. Se kiusoittelee ajatuksella siitä, että valitussa perheessä siteet olisivat biologista vahvemmat. Sitten seuraavassa kohtauksessa se kääntää tunteet nurinkurin, vain vinksauttaakseen katsojan sympatiat sitä seuraavassa jälleen päälaelleen. Shopliftersin perhe on ennenkaikkea ristiriitoja ja jatkuvaa neuvottelua, rajankäyntiä biologian ja sosiologian välillä.

Japanilainen animaatio Mirai puolestaan käsittelee sisaruussuhteen rakentumista. Kun-poika, aiemmin ainoa lapsi ja vanhempiensa silmäterä, joutuu uuden tulijan, pikkusisiko Mirain myötä jakamaan vanhempiensa huomion. Joka kerta kun Kun kokee tulleensa hylätyksi tai huomioimatta, hän sinkoutuu ajassa eteen- tai taaksepäin. Aikamatkaillessaan hän tutustuu pikkusiskoonsa tulevaisuudessa ja äitiinsä ja isoisäänsä menneisyydessä.

Siinä samalla elokuva pohtii kauniilla tavalla perhehistorian vaikutusta ylisukupolvisesti. Seikkailujensa kautta Kun oppii ymmärtämään vanhempiensa käytöstä ja valintoja ja siinä samalla huomaa, ettei raivostuttava pikkusisko lopulta olekaan niin kamala. Mirain ehdoton ansio on lapsen näkökulman ja käytöksen uskottava käsittely. Katsoja suorastaan hihkaisee tunnistaessaan lähipiirinsä lapset valkokankaalle ikuistettuina.

Ranskalainen Custody ei tunnu ensi alkuun kuuluvan tähän lämminhenkiseen joukkoon. Perheiden kirjo ei kuitenkaan voi jäädä vain aurinkoiselle puolelle. Custody kertoo lähtökohdiltaan kovin tavallisen tarinan avioerosta ja hajoavasta perheestä. Se alkaa huoltajuuskuulemisesta, jossa Antoine (Denis Ménochet) taistelee ex-vaimonsa Miriamin (Léa Drucker) kanssa 11-vuotiaan poikansa, Julienin (Thomas Gioria) huoltajuudesta. Viikonloppuvierailujen kautta parisuhteen ja perheen anatomiaa ja valtasuhteita kierretään auki kierre kierteeltä.

Custody on ranskalaisohjaaja Xavier Legranden ensimmäinen kokopitkä elokuva. Elokuva palkittiin vuoden 2017 Venetsian elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnolla ja Legrande parhaasta esikoiselokuvasta. Eikä syyttä. Custody on suuri pieni elokuva, joka vain kasvaa loppua kohden. Nuori Thomas Gioria tekee vaikuttavaa työtä vanhempien riitaisan avioeron väliin joutuvana pelinappulana.

Kamera tarkastelee hajoavaa perhettä kliinisen tarkasti, dokumentaarisesti – suorastaan väliinpitämättömästi. Ja silti, kuin huomaamatta, se rakentaa jännitettä niin hienovaraisesti, että elokuvan loppukohtaus vain vyöryy katsojan yli. Kuvarajaukset saavat hengityksen salpautumaan ja sydämen hakkaamaan. Lopusta selviää vain hokemalla itselleen: tämä on vain elokuva, tämä on vain elokuva. Ja samalla tiedostaa, että on perheitä, joille tämä ei ole elokuvaa vaan totisinta totta. Ravisuttavaa.

Festivaalikattaus alleviivaa sitä tosiasiaa, että perheet eivät ole yhdestä muotista. Niiden kirjo rakentuu palasina Mirain perhehistoriasta ja omaan paikkaansa kasvamisesta, Shopliftersin itserakennetuista valinnoista ja perhesuhteista kuin Custodyn kieroutuneesta omistajuudesta, rakkauden irvikuvasta ja syvästä epätoivosta. Niistä kaikista meidät on tehty.

Shoplifters

Mirai

Custody



Comments are closed.