Rakkautta & Anarkiaa 2018: Kohokohdat


Rakkautta & Anarkiaa festivaali on ohi tältä vuodelta. Festivaalibloggaajamme Pauliina Savola ja Emmi Koivumäki pohtivat, mitä festivaalista jäi päällimmäisenä mieleen.

Yleiskuva festivaalista ja omat suosikit

Emmi: Tämän vuoden R&Assa odotukset pitivät aika hyvin paikkansa. Hyviä elokuvia oli paljon erinomaisia ehkä vähän vähemmän, mutta ne jotka iskivät olivat loistavia. The Rider oli elokuva, jota odotin eniten, eikä se pettänyt. Hiljainen kuvaus rodeoratsastajien peloista oli melankolisen kaunis. Sen realismissa on runoutta ja suhteessa luontoon kunnioitusta. Chloé Zhao todistaa, että amerikkalaisen työväenluokan tarinoiden tulevaisuus on naisohjaajien käsissä. Yhdessä toisen suosikkini Leave No Tracen kanssa ne kysyvät, milloin saavutetaan se piste, jolloin on valittava itsensä.

Pauliina: R&A on DocPointin ohella festivaali, joka on vakiinnuttanut paikkansa kalenterissani. Ahmin elokuvia jopa yöunien kustannuksella ja kymmenpäiväisen festivaalin jälkeen olo on euforinen ja väsynyt: kuin olisin elänyt tuhannen ihmiskohtalon läpi. Koluamistani 20:stä leffasta suurin osa oli vähintäänkin hyviä, osa erinomaisia, eikä suuria pettymyksiä osunut kohdalle ainuttakaan. Jäin silti kaipaamaan yhtä sellaista, joka olisi ravisuttanut oikein perinpohjaisesti. Monesta hyvästä voisin nostaa kaksi erilaista elokuvaa: korealaisen Hong Sang-soon elokuva Grass, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta jonka mustavalkoisessa maailmassa ja dialogeihin rakentuvassa tarinassa on jotain käsittämättömän kiehtovaa sekä kovasti odottamani Hirokazu Kore-edan perhetarina Shoplifters – perhesalaisuuksia, joka lunasti odotuksensa lämminhenkisellä otteellaan.

Vaikuttavin hetki elokuvassa

Pauliina: On ehkä vähän groteskia nostaa perhehelvettiä kuvaava Custody kategoriaan “vaikuttavin hetki elokuvassa”. En kuitenkaan voi olla ihailematta elokuvan ohjanneen Legranden tapaa rakentaa niin tiivistunnelmainen loppukohtaus, että melkein unohdan hengittää.

Emmi: Kun Minding the Gapin ohjaaja Bing Liu kertoo ystävälleen Keire Johnsonille tunnistaneensa itsensä tämän tarinasta aurinko hohtaa matalalla liikuttuneen nuoren miehen takana. Väkivaltaisen isäsuhteensa kanssa sinuiksi päässyt Kiere tuntuu näkevän ensimmäistä kertaa oman tarinansa, jonkun toisen silmin. Hetkessä on toivoa ja rauhaa.

Visuaalinen helmi

Emmi: Vanhojen elämäntapojen ja uuden maailman vastakkainasettelut eivät jää Birds of Passagessa vain tarinan tasolle vaan näkyvät elokuvan komeassa kuvauksessa. Kolumbian pohjoisimmassa osassa kuvattu elokuva esittää karun, loppumattomalta tuntuvan aavikkon ja sukeltaa vihreiden plantaasien vehreyteen. Värikylläiset wayuu-kansan vaatteet ja riippumatot loistavat kovassa valossa luoden kontrasteja prameisiin taloihin, jotka on ostettu huumerahoilla.

Pauliina: Ága. Minimalistinen elokuva, jossa pieneen tarinaan mahtuu koko maailma. Siperian jylhä kauneus ja kirkas kevään valo saavat lähes pakkailemaan matkalaukkuja Jakutiaan.

Paras näyttelijäsuoritus

Pauliina: Erinomaisista näyttelijöistä on vaikea nostaa yhtä parasta. Vaikutuksen tekivät niin Sirin Tillotama Shome, Custodyn huikea ja nuori Thomas Gioria kuin Shopliftersin Lily Franky. Silti suurimman vaikutukseni teki Lukas Dhontin elokuvassa Girl ensiroolinsa näyttelevä, vain 15-vuotias tanssija Viktor Polster. Polster on suorastaan häikäisevän hyvä sukupuolenkorjausleikkausta odottavan balleriina Laran roolissa.

Emmi: Thomasin McKenzien liki sanaton roolisuoritus Tomina Leave No Tracessa riipaisi syvältä. Vasta 18-vuotias lupaus sähköistää valkokankaan ja pystyy välittämään vaikeita tunteita hyvin pienieleisesti. Samanlaista hiljaista rauhaa huokui Tao Zhaon Qiao elokuvassa Ash Is Purest White. Kiinnostava kokeilu oli myös Blackburnin perheeksi The Riderissa valittu Jandreaun perhe. Elokuva lepää ensikertalaisnäyttelijöiden harteilla, jonka yhteinen menneisyys on läsnä tunnelmassa.

Korvamato

Emmi: Rafikissa soinut Muthoni Drummer Queenin Suzie Noma jäi soimaan päähän päiviksi. Kenialaisartisti oli musiikkilöytöni festivaaleilta. Myös maininnan arvoinen on Jóhann Jóhannssonin viimeiseksi jäänyt synkkä soundtrack Mandyssä.

Pauliina: Korviini kaikumaan jäi erityisesti israelilaisen Samuel Maozin ohjaaman Foxtrotin kohtaus. Siinä asepalvelustaan suorittava Jonathan tanssii aseensa kanssa nopeatempoisen foxtrotin tahtiin keskellä aavikkoa. Tanssikohtaus ja sen duurisvengi rikkoo elokuvan synkkää tunnelmaa tehokkaasti.

Festivaalipettymys

Pauliina: Tehdäänpä asia heti selväksi: rakastan japanilaista animea ja erityisesti Studio Ghiblin tuotantoa. Siksi Ghibli-taustaisten tekijöiden perustaman Studio Ponocin ensimmäinen elokuva Mary ja noidankukka on lievä pettymys. Se on visuaalisesti yhtä viehättävä kuin moni Ghiblin tuotos, mutta vahva oma ääni puuttuu. Sen seurauksena elokuvan loputtua jäljelle jää vain ohut muistijälki ihan kivasta tarinasta.

Emmi: Vietin vaihtovuoteni Pariisissa elokuvatutkimuksen laitoksella ja A Paris Education kutsui nimeäni ohjelmistosta. Elokuva toisti kuitenkin väsyneitä tarinoita miesneroista ja heihin rakastuvista naisista. Lopputulos oli tylsä ja tyhjä kasa kliseitä.

Yllättäjä

Pauliina: Another Day of Life. Angolan itsenäisyyden alkutaipaleesta kertova dokumentti kuulostaa, no, vähän kuivalle. Onneksi hyppäsin norjalaisen kaverini peesiin tähän näytökseen, sillä Another Day of Life on kaikkea muuta. Upealla tavalla haastatteluja, rotoskooppianimaatiota ja psykedeelisiä kuvia ihmismielen syövereistä väkivallan keskellä yhdistävä elokuva on pienistä kerronnallisista lapsuksistaan huolimatta vahva ja vaikuttava kuvaus sodasta.

Emmi: Odotin, että Sink or Swim olisi lupsakka ranskalaiselokuva miesten kuviouinnista ja sitä se toki olikin. Elokuvassa oli kuitenkin rohkeutta olla selittämättä asioita katsojalle. Se ei keskity tunteisiin tämäntyyppisille elokuville tuttuun tapaan, vaan jättää suuret ilon ja surun aiheet pukukoppeihin. Sink or Swim ei ehkä keksi lajityyppiä uudelleen, mutta se on täynnä kunnianhimoisia pieniä ratkaisuja, jotka yllättivät iloisesti.

Oudoin elokuva

Emmi: Diamantino kiinnosti jalkapallofania, koska se vie katsojansa outoon rinnakkaistodellisuuteen, jossa Ruotsi ja Portugali mittelevät MM-kisojen mestaruudesta Venäjällä. Cristiano Ronaldoa läheisesti muistuttava tähtipelaaja juoksee jalkapallokentällä vaaleanpunaisessa usvassa jättiläismäisten kiinanpalatsikoirien kanssa ja se ei ole edes oudoin asia, joka valkokankaalla nähdään. Julkisuuden kritiikiksi haluava elokuva ei pysy täysin kasassa, mutta tylsiä hetkiä ei siihen mahdu.

Pauliina: Boots Rileyn esikoisteos Sorry to Bother You on räävittömän hauska yhteiskunnallinen kritiikki, joka kääntyy loppua kohden suoranaiseen absurdiuteen. En itse ole loppulaukan ratkaisusta aivan vakuuttunut, mutta näkemisen arvoinen elokuva on. Ja outo, sen lupaan.

Elokuva, joka jäi näkemättä ja jonka aiot hakea käsiisi

Pauliina: Islantilainen Pohjoismaiden ministerineuvoston elokuvapalkintoehdokas Woman at War kiehtoo jo sen vuoksi, että Islannista on viime vuosina tullut kiinnostavia, hieman vinksataneita elokuvia, esimerkiksi kolme vuotta sitten R&A festareilla nähty Rams, jota muistelen edelleen lämmöllä. Benedikt Erlingssonin ohjaus pääsi myös Euroopan parlamentin myöntämän LUX-palkinnon finalistikolmikkoon, joten elokuva nähdään ilmaisnäytöksissä syksyn aikana Helsingissä, Turussa ja Joensuussa.

Emmi: Aikataulusyistä norjalainen kauhuelokuva Thelma ei mahtunut ohjelmistooni, mutta onneksi asian voi korjata lähestyvillä Vinokino-festivaaleilla, jossa Joachim Trierin elokuva on myös nähtävissä tosin vain Turun ja Tampereen ohjelmistossa.



Comments are closed.