Rakkautta & Anarkiaa 2016: Maestrot kankaalla


Kirjailija, runoilija, elokuva- ja teatteriohjaaja, psykomaagikko ja ilmiselvästi itseään hyvin tärkeänä henkilönä pitävä Alejandro Jodorowsky on luvannut avata elämänsä vaiheita peräti viidessä elokuvassa. Sarjan toinen osa, Endless Poetry (Poesía sin fin, 2016), sai Cannesissa pitkät ja hartaat aplodit. Elokuva on auteurismia puhtaimmillaan, joskin samalla myös tarpeettoman itseriittoinen teos.

Chileen sijoittuva komediallinen, ajoittain makaaberi ja kuukautisverelläkin tehoja hakeva draama on pilke silmäkulmassa tehty friikkishow. Mitä vekkulimpien yksilöiden ja lavasteiden takaa kurkistaa paitsi hyväksyntä niin myös ihmisyys, jotain joka on yhtä aikaa sekä suurta että käsinkosketeltavan pientä. Ennakkoluuloja, rakenteita ja normeja ravistellaan.

Alejandron tyrannista isää näyttelee ohjaajan poika, Brontis Jodorowsky. Kun isä ja poika riitelevät, ja lopulta löytävät toisensa, ilmestyy ohjaaja-Alejandro kuvaan neuvomaan nuorta versiota itsestään. Jodorowskyn omaelämäkerta on tällä tavalla ihastuttavan puhdas ja paljastava. Se on taikamaisen korski, ja sen versio menneisyydestä on haaveiden, jälkiviisauden ja muistivirheiden sävyttämä.

Elokuvalla on kiistatta omatkin ansionsa, mutta mitä jyrkemmin Jodorowskya katsoo ylöspäin, niin sitä vahvemmin kertomus suuren taitelijan synnystä iskee. On toki kunnioitettavaa, että Jodorowskyn omanarvontunto on katossa, ja hän kertoo tarinan niin kuin sen kokee. Jodorowskyn nerous kuitenkin pikemminkin kuullaan kertosäkeenä kuin oivalletaan.

Toisen vanhan herran, 80-vuotiaan Woody Allenin, uran voisi Café Societyn (2016) jälkeen sanoa kääntyneen uinuvaan alamäkeen. Näin on kuitenkin tehnyt mieli todeta jo useampaan otteeseen, mutta niin vain Allen on 2010-luvullakin tehnyt Blue Jasminen (2013) ja Midnight in Parisin (2011) kaltaisia erinomaisuuksia, jotka eivät juuri häviä löysien parisuhteiden ja nokkelan sanailun mestarin kultakauden tuotannolle. Joten tyydyn vain toteamaan, että Café Society on vaikkapa To Rome with Loven (2012) kaltainen ihan kiva välityö.

Jesse Eisenberg, Kristen Stewart ja Steve Carell ovat pidettävä, suulas ja helposti lähestyttävä trio. Sekä sisä- että ulkotilat on glamourin täyteisesti kuvattu, mutta aivan kuten Coen-veljesten historiallisessa Hollywood-komediassa, Hail, Caesar!:ssa, myös Café Societyssa on liikaa täytettä. Gansteri- ja yökerhokuviot eivät tuo minkäänlaista lisädraamaa sinällään toimivaan kolmioromanssiin.

Vaikka jokavuotisen Allenin äärelle hiljentyy mielellään, ja sali oli taas tupaten täynnä, tekisi hieman löysempi työtahti hänelle varmasti eetvarttia. Jodorowskyn Endless Poetry on Café Societya pulskempi ja tavallaan vaikeammin pidettävä teos, mutta ainakaan siltä ei puutu rohkeutta tai kokeilunhalua.

 

 



Comments are closed.