Rakkautta & Anarkiaa 2016: Lapset aikuistuvat


Indie darling. Ira Sachsin Little Men (2016) sopii tuohon kuvaukseen jotakuinkin täydellisesti. Jonkin verran, mutta ei liian, outo. Kevyttä huumoria, jota sydämen särkevä ja parantava draama syleilee. Pääosin tuntemattomia näyttelijöitä muutamalla sympaattisella veteraanilla maustettuna. Palikat ovat tutut ja toimivat, eikä lopputuloskaan ole hullumpi.

Sachsin tarinassa lapsuudenystävyys on vaarassa vanhempien erilaisten varallisuustaustojen vuoksi. Vaikka kumpikaan perhe ei varsinainen ui rahassa, on kyse selvästi gentrifikaation eli jonkin alueen keskiluokkaistumisten vaikutusten käsittelystä. Vaikka lapset vannovat ystävyyttä, eivät realiteetit anna armoa.

Elokuva keskustelee herkästi siitä ristiriidasta, joka perheen talouden pyörittämisen ja lasten idealistisen ajatusmaailman välillä vallitsee. Vanhemmat eivät löydä keinoja puhua ongelmasta jälkikasvunsa kanssa, vaan perheen pienet jäävät auttamatta sivullisiksi kärsijöiksi. Sachs saa luotua näihin hetkiin kaunista katkeransuloisuutta. Lapset pakotetaan kasvamaan aikuisiksi ja osaksi eriarvoista maailmaa.

Jos Sachs on tyly realisti, on Oncella (2007) näyttävästi esittäytynyt John Carney empatian ja naivismin täyttämä optimisti, jonka elämäniloa Sing Streetissa (2016) ei voi kuin ihailla. Kun vähän kitaransoittoa harrasteleva Conor (Ferdia Walsh-Peelo) ihastuu tulisesti kristillisen koulun lähettyvillä norkoilevaan Anniin (Kelly Thornton), kertoo hän soittavansa bändissä. Tämä ei tietysti ihan teknisesti ottaen pidä paikkaansa, joten rytmiorkesteri täytyy perustaa.

Elokuvan henkeen kuuluu, että yhdessä kasvetaan, unelmat toteutuvat ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Se on lämmin ajatus, johon on mukava ripustautua. Varsinkin viimeisen näytöksen meno on sellaista, että fantasian ja todellisuuden välinen raja-aita hämärtyy. Carney kuitenkin kääntelee kumiankkojen painoisia panoksiaan tottunein ottein luoden kuviin lämpöä ja sellaista voimauttavaa letkeyttä, jonka täyteiseksi yhteiskunnan haluaisi muuttaa.

Georges Balland (Finnegan Oldfield) ei ole Les Cowboysissa (2015) yhtä onnekas. Hän ei ole päätynyt elokuvaan, jossa oikeus voittaa ja kaikki saavat haluamansa. Hän on vasta lapsi, kun hänen teini-ikäinen siskonsa karkaa muslimimiehensä kanssa teille tuntemattomille. Georges aloittaa isänsä kanssa ihmiselämiä tuhoavan etsintäretken ympäri Euroopan. Raha vaihtaa omistajaa, vuodet vierivät, eikä tyttärestä näy vilaustakaan.

Jacques Audiardin Profeetan (2009) ja Rust and Bonen (2012) käsikirjoittaneen Thomas Bidegainin debyyttiohjausta ei voi mollata yrityksen puutteessa. Kunnianhimoa riittää, sillä tarinan taustalla pyörii ääri-islamilaisen Eurooppa-terrorin 1990–2000-lukujen historia. Tarina sinällään kantaa, mutta vaikka mukana onkin välillä tönkköä sananvaihtoa, muodostuu suurimmaksi ongelmaksi Bidegainin kokemattomuus, sillä jännite pysyy oudon etäisenä kaiken aikaa, vaikka draama on paperilla tarkasteltuna karmean henkilökohtaista.

Elokuvan vahvojen hetkien määrä on kuitenkin niin korkea, että kokonaisuus jää selvästi positiivisen puolelle. Useamman kerran länsimainen näkökulma heitetään näppärästi päälaelleen, joka auttaa ymmärtämään toiseuden reaktioita ja motiiveja. Samaan aikaan Les Cowboysissa on kuitenkin draamallisen pikamarssin makua, vaikka koskettavimmille hetkille riittävästi aikaa löydetäänkin.



Comments are closed.