Rakkautta & Anarkiaa 2016: Laillinen ei aina ole oikein


5. päivä kesäkuuta vuonna 2013 Edward Snowdenista tuli tietovuotajaklassikko. Häntä on kutsuttu maanpetturiksi ja sankariksi. Oli tittelistä sitten mitä mieltä tahansa, niin entisen NSA:n ja CIA:n työntekijän paljastusten vaikutuksia on vaikea yliarvioida: niin suurvaltojen hallinnot kuin Googlen ja Facebookin kaltaiset ihmishaavitkin ovat joutuneet uudenlaiseen valoon.

Jos Snowdenin hetki on nyt, niin Oliver Stonen kultaiset vuodet ovat historiaa. JFK:n (1991) ja Platoonin (1986) ohjaajan yllä leijuu kuitenkin edelleen arvokkuutta, jonka varjolla hän on ujuttautunut poliittisesti herkkiä aiheita käsittelevien elokuvien, kuten World Trade Centerin (2006), W.:n (2008) ja nyt Snowdenin (2016) tekijäksi.

Jenkkilandiakritiikin kannalta on oireellista, että juuri Stone, yhä intoa puhkuva, mutta hampailtaan kulunut maestro on osittaisessa vetovastuussa. Hänen otsassaan on niin vahva vasemmisto-änkyrän leima, jottei hänen lausunnoillaan – oli niiden muoto sitten suullinen tai elokuvallinen – ole kovinkaan suurta painoarvoa. Stone on myös kesyyntynyt: raivo on kadonnut.

Stonen versiointi Snowdenin tarinasta ei ole niinkään henkilökuva vaan pikemminkin tietoisku niistä tapahtumista, jotka johtivat 29-vuotiaan paljastuksiin. Motiivien taustoitus jää verrattain löyhäksi, eikä Snowdenin varsin harmaaseen persoonaan pääse oikein kiinni, vaikka Joseph Gordon-Levitt mainiosti teknologiavelhoa tulkitseekin.

Snowdenin kuvitettu hotellimonologi tuo mieleen JFK:n mestarillisen puistopuheen. Vertailu Stonen nykymenon ja 1990-luvun alun tykityksen välillä on kuitenkin lähinnä masentavaa. Snowden kantaa ennen kaikkea siksi, että sen yhteys reaalimaailmaan on niin vahva. Se on kuin vankemmalla ammattitaidolla ja varmemmalla rutiinilla kuvattu The Fifth Estate (2013), tuo välimallin näkemys WikiLeaksista.

Kieran Fitzgeraldin ja Oliver Stonen käsikirjoitus ansioituu asioiden yksinkertaistamisessa. Välttämällä jargonia se onnistuu perustellun pelon ilmapiirin luomisessa. Vakoilu on totta, sitä on kaikkialla ja “minulla ei ole mitään salattavaa” -argumentti on tyhjä. Stonen ohjaus onkin eräänlainen NSA for dummies -kokoomateos, jota on riittävän jännittävä seurata, jotteivat sen puutteet häiritse.

Snowdenin ansiot eivät ole niinkään elokuvallisia, vaan poliittisia. Tämä lienee tarkoituskin, sillä varsinkin elokuvan viimeinen kolmannes – lopputekstejä myöten – syöttää ideologiaa isolla lapiolla. Jos sitä nyt ei joku tosiaan ennakkoon arvannut, niin elokuvan suhde nimikkohenkilöönsä on yksipuolisen positiivinen. Argumentteja tietovuotoja vastaan kuullaan, mutta ne jäävät lopulta merkityksettömiksi.

Tätä nykyä Moskovassa yhdessä tyttöystävänsä Lindsay Millsin (Shailene Woodley) kanssa asustava Edward Snowden on syöttänyt mediaa strategisesti. Siinä missä Panama-paperit ovat jo hukkuneet, ei NSA:n suhmurointi ole unohtunut, sillä uusia paljastuksia on tippunut vähän väliä. Stonen elokuva onkin ennen kaikkea jälleen yksi muistutus: sinua tarkkaillaan, halusit tai et.



Leave a Reply