Tämänvuotinen Rakkautta & Anarkiaa -festivaali käynnistyi torstai-iltana Pedro Almodóvarin scifihtävällä trillerillä Iho jossa elän, jonka festivaalijohtaja Pekka Lanerva esitteli yhtenä Cannesin elokuvajuhlien kohokohdista. Espanjalaisohjaajan rakkautta ja anarkiaa tihkuva uutuus soveltuikin täydellisesti korkkaamaan festivaalin. Goottilaisesta perinteestä ammentava tarina pitää katsojan valppaana liukumalla sulavasti tyylilajista toiseen ja tarjoamalla puolenvälin paikkeilla käänteentekevän twistin.
Temaattisesti elokuva tuntuu hakevan yhteyttä ohjaajan alkuaikojen tuotantoon, mutta ulkoisesti se jatkaa sillä hillitymmällä linjalla, jota Almodóvar on suosinut Salaisuuteni kukka -elokuvasta (1995) lähtien. Tyylikäs, yllätyksellinen ja hetkittäin hauskakin trilleri/melodraama, joka ei kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Almodóvarin ainoana täysosumana pitämäni Kaikki äidistäni (1999).
Saattaa olla, että tämänvuotisen festivaalin kohokohta tuli koettua jo perjantaina. Ruotsalaisen Ruben Östlundin Play on dokumentaariseen tyyliin toteutettu kuvaus kännyköitä ryöstelevien maahanmuuttajalasten ja heidän uhrikseen sattumalta valikoituvan poikakolmikon yhteisestä päivästä. Elokuva pakottaa katsojan mukaan arvaamattomalle matkalle, jonka aikana nykyaikainen suurkaupunki näyttää välinpitämättömimmät kasvonsa. Kauppakeskuksissa ja julkisissa liikennevälineissä vallitsevat viidakon lait, sivulliset eivät uskalla puuttua mihinkään, aikuiset eivät auta.
Häiritseviäkin ajatuksia herättävä Play muistuttaa William Goldingin Kärpästen herraa 2010-luvun monikulttuuriseen Göteborgiin siirrettynä. Östlund on saanut nuorista näyttelijöistään niin ällistyttävän aidontuntuiset suoritukset irti, että elokuvaa seuratessaan on helppo unohtaa katsovansa fiktiota. Dokumentaarista lähentelevä realismi tekee katsomiskokemuksesta paikoin hyvinkin ahdistavan. Toisaalta Östlund viljelee absurdia huumoria, joka keventää tunnelmaa mitä yllättävimmissä tilanteissa.
Miranda Julyn mollivoittoinen The Future oli ohjelmassa lauantaina. Los Angelesiin sijoittuvan elokuvan päähenkilöinä haahuilevat Sophie (July) ja Jason (Hamish Linklater), jotka ovat aikeissa adoptoida tassunsa loukanneen kulkukissan. Tuleva vastuu painaa jo ajatuksen tasolla siinä määrin, että pariskunta päättää elää kuin viimeistä päivää uuden perheenjäsenen saapumiseen asti.
Keski-ikäistyvien hipstereiden kriiseilyä kuvaava elokuva olisi voinut olla hyvinkin viehättävä indie-helmi, jos Julyn itsensä esittämän naispäähenkilön toiminta ei olisi niin vajavaisesti perusteltua. Jasonia näyttelevä Linklater pelastaa paljon sympaattisuudellaan, samoin kuin kovia kokenut kulkukissa Paw-Paw, josta näytetään pelkät animoidut tassut ja jolle July on niin ikään antanut äänensä.
Alkavalla viikolla näytettävistä elokuvista odotan erityisesti korealaisen Lee Chang-dongin Poetryä. Jo näkemistäni elokuvista voin suositella ainakin kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin aidosti outoa Attenbergia sekä brittinäyttelijä Paddy Considinen vaikuttavaa esikoisohjausta Tyrannosaur.