Alkuperäinen tarkoitus oli viettää pitkä viikonloppu Tukholman elokuvajuhlilla. Epäonnistuneiden matkajärjestelyiden vuoksi paikalla tuli vietettyä vain yhden illan muutama katoava tunti ja puolikas seuraavaa päivää. Mutta tynkäviikonloppunakin festivaalin elokuvatarjonnasta ehti saada monipuoleisen kuvan.
Heti laivan saavuttua satamaan tuli miltei ensimmäisenä rynnättyä Harmony Korinen Trash Humpersin esitykseen. Kyseessä oli ehkä henkilökohtaisesti koko festivaalin odotetuin elokuva, jonka saapumista kaupalliseen teatterilevitykseen Suomeen tuskin kannattaa odottaa. Korinen elokuva näyttää roskalta, elokuvalta, jota tuskin voi suositella oikein kenellekään. Sitä on toisaalta vaikea edes kutsua elokuvaksi, kyse on pikemminkin VHS-nauhalle tallennetusta performanssitaiteesta. Mutta tällainen rosoisuus Trash Humpersista tekeekin juuri viehättävän (taide)teoksen.
Roskaisia unia täynnä olevan yön, mutta hyvältä maistuneen aamiaisen jälkeen seuraavana elokuvana oli vuorossa Suomen teattereihin jo elokuussa tullut Julie Delpyn ohjaustyö Kreivitär. Elokuva kertoi Erzsébet Báthoryn, unkarilaisen sarjamurhaajan tarinan. Báthory tappoi nuoria, naimattomia naisia kylpeäkseen heidän veressään. Tällä tavalla hän kuvitteli säilyttävänsä ikuisen nuoruuden. Vaikka elokuva sijoittuu 1600-luvulle, niin teemoiltaan se on tätä päivää. Jokainenhan haluaa olla nykyaikana nuori.
Festivaalien kolmas ja samalla viimeinen elokuva oli taannoin Sodankylän elokuvajuhlillakin vierrailleen Elia Suleimanin The Time That Remains. Israelin valtion synnystä eli vuodesta 1948 alkava tarina ulottuu aina näihin päiviin saakkaa. Historiaa tarkastellaan yhden perheen näkökulmasta. Israelilaisten ja palestiinalaisten vastakkainasetteluun keskittyvä elokuva ei ole unohtanut huumoria, joka välillä sykkii hyvinkin mustana. Suleimanille tyypillinen epäaristoteellinen dramaturgia on paikoitellen hieman vaikeatakin seurattavaa. Herää myös kysymys, että kuinka paljon pitäisi tietää Israelin historiasta, jotta elokuvasta tajuaisi jotain. Tuskin israelilaisestakaan elokuvayleisöstä on helppoa seurata esimerkiksi Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, jos eivät vähääkään tunne Suomen historiaa.
Elokuvien lisäksi kannattaa mainita vielä muutama sana ruotsalaisesta elokuvayleisöstä. Edellisten elokuvien perusteella ruotsalaiset näyttävät tuovan tunteensa paljon enemmän esille elokuvaa katsoessaan kuin suomalaiset. Siinä missä suomalaiset istuvat tuppisuina, niin ruotsalaiset reagoivat elokuvan eri tilanteisiin. Esimerkiksi Kreivittären kohtauksessa, jossa Julie Delpy ompelee ihonsa sisälle rakkaimpansa hiustupsun, yleisön joukosta kuului valtaisa kohahdus. Suomessa tuskin kuuluisi minkäänlaista tunteenpurkausta.
Tagit: Tukholman elokuvajuhlat