Edessä peräti kahdeksan päivää legendaarista Sodankylän elokuvajuhlaa. Mitenkäs se on mahdollista kun tapahtuma itsessään on vain viisipäiväinen? No tietenkin siten, että tarkastellaan asiaa talkoolaisen näkökulmasta.
Selvitetäänpä ensin hieman taustoja. Pari vuotta sitten kävin Ranskassa Nantesin kaupungissa erään kuppilan kulmapöydässä kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun saksalaisen ystäväni kanssa.
Kolmevuotias poikani on autohullu. Se hänelle suotakoon, kun traumaattisesti joutuu vielä kärsimään siitä, miten hänen perheensä ajelee pienimoottorisella Fordilla, kunnon harmaavarpusella. Ja silläkin mahdollisimman vähän. Onneksi on satakunta pikkuautoa, joilla rallata. Ei siis mikään suurensuuri yllätys, että poikani ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän jaksoi katsoa alusta lopputekstien loppuun, oli Disneyn ja Pixarin Autot (2006). Se on katsottu useamman kymmenen kertaa ja on vielä edelleenkin ainoa kertaistumalta katsottu kokoillan elokuva.
Klaus Härön uusin elokuva Postia pappi Jaakobille pysäytti minut.
Ei siksi, ettenkö olisi tiennyt Härön olevan taitava ohjaaja, vaan siksi, että Suomessa tuodaan teattereihin 76-minuuttinen tv-elokuva, joka valkokankaalla osoittautuu elokuvallisemmaksi elokuvaksi kuin yksikään suomalainen kokoillan elokuva moneen vuoteen.
Postia pappi Jaakobille on elokuva, jollaista olen odottanut Suomi-elokuvan rintamalta jo vuosia – turhaan.
Koska välillä on tärkeää tuntea olevansa alkuihminen, juutuin muutama aika sitten sohvalle katsomaan ruotsalaista huippujääkiekkoilua. Niin, Elitserienin runkosarjan päätöskierrosten lisäksi ei muuta urheilua ollut edes maksukanavilla tarjolla. ”Valitsemani” ottelu oli melko mitätön, mutta toisella erätauolla jysähti.
Jälleen yksi festivaalikokemus on ohi. Viidestä mahdollisesta päivästä koettuna on kolme ja puoli, unta öiden aikana kertyi yhteensä kolmetoista tuntia ja elokuvia tuli katsottua… no, muutamia. Elokuvafestivaalilla pyöriminen ei siis juurikaan eroa musiikkipitoisista vastaavista. Tärkeintä on festarimeininki, ihmisten näkeminen, ja yleinen rakastava tunnelma elokuvaa kohtaan. Seuraavassa jälkijättöisesti muutamia muistiinpanoja ja tunnelmia Tampereen elokuvajuhlilta 2009.
YouTubeen ilmestyi sunnuntaina sangen outo video, joka parhaillaan leviää ympäri nettiä. Käsivarakameralla kuvatussa kolmiminuuttisessa nähdään, miten kuvaaja hiipii Turun yliopiston kellariin, piiloutuu ja kuvaa paikalle saapuvia ihmisiä, joihin kuuluu mm. Esko Valtaoja ja yliopiston rehtori Keijo Virtanen. Ihmiset istuutuvat paikalle tuoduille hienoille puutuoleille, ja kuuntelevat kuinka vuodesta 2098 saapunut hologrammi-Kekkonen kertoo kaiken menevän päin helvettiä meidän takiamme.
Aika hämmentävää.
Tulevaisuudesta saapuneen Kekkosen olemassaolo on aika häviävän pieni, mutta video on silti kutkuttava. Näennäisesti se on amatöörin kuvaama, mutta todellisuudessa muistuttaa mietityltä kuvakerronnaltaan Cloverfieldin tapaisia elokuvia. Viraalimarkkinointiako, ja minkä puolesta? Videolla esiintyvät ihmiset tuskin kännykkäliittymiä tai vastaavia lähtisivät ryhmänä mainostamaan, joten kyseessä voisi olla vaikka Turun yliopiston toteuttama pätkä. Asia selvinnee lähiaikoina.
Päivitys: Kauaa ei tarvinnut odottaa. Kyseessä on yliopiston varainkeruukampanjaan liittyvä mainosfilmi.
En tainnut olla ainoa, jolta meni taannoin aamupuuro väärään kurkkuun, kun kotiäiti Nina Mikkonen – jonka olemassaolosta olin ollut autuaan ja onnellisen tietämätön siihen asti – meuhkasi Ylen aamu-tv:ssä lasten kotihoidon puolesta.
Elämme toki mielipidevapaassa yhteiskunnassa ja maailmaan mahtuu tunnetusti paljon mölinää. Eikä Mikkosen missiossa perimmältään mitään vikaa ollut. Yhteiskunnan soisikin arvostavan enemmän lastaan kotona hoitavia vanhempia, oli sitten kyse äidistä tai isästä. Mutta tapa, jolla Mikkonen asiansa esitti, oli suoraan sanottuna moukkamainen ja sysäsi varsinaisen asian heti alkuunsa sivuraiteelle.
Suomessa ei ole taidettu Mikkosen mekkaloinnin jälkeen puhua lastenhoidosta sen enempää kuin aiemminkaan, ainakaan asiaa. Mutta Mikkosesta juttua on riittänyt. Nyt Mikkosten perheestä puuhataan Ilta-Sanomien viihdeuutisten mukaan tv-sarjaa.
Uudistunut Film-O-Holic.com on houkutellut lehden toimituksen polkaisemaan pystyyn Film-O-Holicin oman blogin, Film-O-Blogin, jonka kirjoittajakunta muodostuu lehden toimituksen ja toimituskunnan jäsenistä.
Film-O-Blogissa käsitellään audiovisuaalista kulttuuria laidasta laitaan elokuvaa tietenkään unohtamatta. Sana on kirjoittajilla vapaa ja blogissa on mahdollista käsitellä monia sellaisia asioita ja ilmiöitä, joihin arvosteluissa ei ole mahdollisuutta pureutua.
Blogi myös korvaa uudistuneessa Film-O-Holicissa entisen Palstan kolumneineen ja pakinoineen.
Kaikille antoisia hetkiä Film-O-Blogin parissa.