Alkuperäinen tarkoitus oli viettää pitkä viikonloppu Tukholman elokuvajuhlilla. Epäonnistuneiden matkajärjestelyiden vuoksi paikalla tuli vietettyä vain yhden illan muutama katoava tunti ja puolikas seuraavaa päivää. Mutta tynkäviikonloppunakin festivaalin elokuvatarjonnasta ehti saada monipuoleisen kuvan.
Pikainen visiitti Tukholman elokuvajuhlilla
15.12.2009 | Henri RehnstromTukholman elokuvajuhlat ja Trash Humpers
29.11.2009 | Henri RehnstromHarmony Korinen uusimman elokuvan Trash Humpersin näkeminen eilisyöänä elokuvateatteri Grandissa oli hämmentävä kokemus. Salissa istui kourallinen ihmisiä, joista puolet poistuivat kesken esityksen, mikä on hyvin ymmärrettävää. Trash Humpersia on nimittäin todella vaikea luokitella. Elokuvasta oli mahdoton olla pitämättä, mutta toisaalta siitä oli myös mahdoton pitää. VHS-kameralla kuvattu tarina kasvonsa polttaneista ihmisistä, joiden intohimona oli yhtyminen roskalaatikoiden kanssa oli jotain, mihin ei kovin usein valkokankaalla törmää.
Harmony Korinesta olin kuullut paljon, mutta elokuva oli ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Eivätkä ennakkoaavistukseni kovin harhaan osuneetkaan. Jotain tämän tapaista kuvittelinkin sen olevan. Häiritsevää elokuvakerrontaa, johon on hyvin vaikea päästä sisälle. Herää kysymys, miksi tällaisia elokuvia tehdään ja miksi niitä katsotaan. Mutta toisaalta, ei Trash Humpersia voi olla katsomattakaan. Heti kun valot salissa eilen sammuivat ja kankaalle lävähti ensimmäinen kuva, tiesin, että elokuva on katsottava loppuun.
No Goats, No Glory – perustuu rajatapahtumiin
24.11.2009 | Janne RosenqvistReilu vuosi sitten harhailin pitkin Akateemisen käytäviä ja katseeni osui kanteen, jota koristi perin omituinen nimi, Vuohia tuijottavat miehet (Sammakko, 2008). Samalla muistin, että olin lukenut Jon Ronsonin The Men Who Stare at Goats -kirjasta (2004) netin sokkeloissa jo vuosia sitten, mutta unohtanut koko opuksen jostain kumman syystä. Nyt se onneksi muistutti itsestään. Se suorastaan hehkui kutsuen koskettamaan. Tunsin, miten sillä hetkellä voima oli kanssani. Hieman jo hikisin ja tärisevin sormenpäillä tartuin pokkariin kuin purkkiin nitroglyseriiniä. Luin kannen ja luin takakannen. Muistin oikein, mistä oli kyse.
Sodankylä: Loppumetrit
18.6.2009 | Jaakko Lenni-TaattolaPerjantai 12.6.
Päivän ehdottomaksi kohokohdaksi, ehkä koko elokuvajuhlien kulminaatiopisteeksi muodostui mykkäelokuvaesitys Chaplinin Kultakuumeesta, jota JP ehtikin omassa blogitekstissään hehkuttamaan. Elokuvatelttaan mahtuu virallisesti 700 katsojaa, mutta luulenpa että tässä kohdassa teltta tungettiin niin täyteen porukkaa kuin mahdollista. Esityksen jälkeen ihmismeri ponnahti kuin taikaiskusta seisomaan osoittaakseen suosiotaan Chaplinille, Oulun sinfoniaorkesterille ja ainutlaatuiselle kokemukselle ylipäätään.
Olin jälleen iltavuorossa. Itse asiassa vuoroni oli alkanut jo Kultakuumeen aikana, mutta olin onnistunut saamaan paikkaajan elokuvan ajaksi. Poistun teltasta ja saankin heti auton avaimet kouraan. Ensimmäisenä kyytiin nousee kutsuvieraita sekä Peter von Bagh, joka hänkin oli erittäin vaikuttunut ainutlaatuisesta esityksestä. Matkalla Porttikosken VIP-tilaisuuteen juttelemme lyhyesti äskeisen innoittamana elokuvan esityksellisyydestä. Siitä kuinka elokuva voi parhaimmillaan katsojia yhdistävä kokonaisvaltainen kokemus eikä pelkästään kuvaruudulle jämähtävä yksisuuntainen ja kuollut sähköhäiriö.
Lauantai 13.6.
Aamukeskustelussa on tarjolla herkkuja: kazakstanilainen Sergei Dvortsevoi ja Iranin virtuoosimainen naisohjaaja Samira Makhmalbaf. Ensimmäiseltä näkemäni dokumentti Highway sekä tilaisuudessa esitetyt näytteet Paradise-dokkarista vakuuttavat minut hypnoottisen energisillä kohtauksillaan. Mies kertoo mm. kokemuksistaan neuvostoaikaisessa elokuvakoulussa ja siiten, miten hän on omien töidensä osalta joutunut taistelemaan lähes diktatorista valtaa pitävää eisensteinilaista koulukuntaa vastaan. Makhmalbafilta näkemäni teokset Liitutaulut ja Two legged horse ovat ilmiömäisen hyviä. Varsinkin jälkimmäinen, kahden eri kastiin kuuluvan lapsen kieroutuneesta ystävyydestä pistää sanattomaksi. Makhmalbaf kertoo Iranin todellisuudesta kumpuavia tarinoitaan uskomattomalla rehellisyydellä. Vaikka nuo tarinat ovat fiktiota, tuntuvat ne silti olevan kertojilleen todellisinta totta.
Iltapäivällä on jälleen töitä luvassa. Heitän ryhmän kutsuvieraita Rovaniemelle aloittamaan kotimatkaansa. Takaisin Sodankylään matkatessani keksin, että ajotehtävät ovat tämän vuoron jälkeen loppumassa. Soitan JP:lle ja sovin hänen kanssaan illan toimenpiteistä. Kolmikkomme valmistautuu nauttimaan festivaaleista niin kuin kuuluukin: elokuvia katsellen ja niiden välissä itseään baariteltan ja grillikojujen herkuilla vahvistaen.
Ilta muuttuu yöksi. Agendalla mm. Makhmalbafia, Akinia ja Boormania sekä ravintopuolella porolihakebabia ja paistettuja kemijärveläisiä muikkuja. Aamuyöstä valvontakopille on tuotu VIP-tilaisuudesta ylijäänyttä gourmet-sapuskaa. Siianmätiä, smetanaa, suolakurkkua, sipulia ja karhupateeta. On hyvää, voi että.
Sunnuntai 14.6.
Pohjolan Sanomien humalainen valokuvaaja Seppo tökkää minua kyynärpäällä. Havahdun siihen todellisuuteen, että Lapinsuun valkokankaalla pyörivät Point blankin lopputekstit. Aamuviideltä alkanut uusintaesitys, jonne Sepon olin jallupulloa heilutellen houkutellut on mennyt minulta tyylikkäästi ohi. Samanaikaisesti väsyttää, harmittaa ja naurattaa. Poistumme äänettömästi salista ja lähdemme omiin suuntiimme sammumaan.
Seuraava havahtuminen tapahtuu klo 11.30. Olen missannut ensimmäiset puolitoista tuntia Fatih Akinin kaksituntisesta keskustelusta. Ei hyvin mene meikäläisellä. Lisäksi viimeinen, onneksi autoton, työvuoro alkaa puolen tunnin kuluttua. Edelleen väsyttää ja harmittaa. Lisäksi hieman jopa vituttaa. Pesen hampaani ja menen kanttiiniin syömään aamiaisen eli lounaan. Lähtiessäni majoituksenpurkukeikalle Kesähotelliin törmään Pascaliin, joka on juuri tullut Akinin keskustelusta. Kerron onnettomasta suorituksestani Point blankin ja keskustelun suhteen. Pascalia huvittaa. Niin itse asiassa minuakin.
Töiden aikana kuljetuspäällikkö soittaa ja kysyy, olenko huomenna käytettävissä. Hevré Dumont pitäisi viedä Rovaniemen lentoasemalle. Kaikki tekevät lähtöä: vieraat, katsojat jopa talkoolaiset. Sodankylän elokuvajuhlat tekevät loppuaan ja kaikki on häviämässä kuin akanat tuuleen. Lisäksi VR:n maanantaina alkava lakko hoputtaa monia lähtemään sillä aikaisemmalla junalla. Sodankylä alkaa muistuttaa aavekaupunkia, josta kaikki pakenevat. Harmaassa iltapäivässä vihmoo hieman vettä.
Hyvät naiset ja herrat, Sodankylän elokuvajuhlat vuosimallia 2009 lähenevät loppuaan. Kitisenrannan koulua ympäristöineen valmistaudutaan vähitellen purkamaan. JP tekee jo matkaa etelään. Tänään ovat viimeiset näytökset, joista itse aion (tällä kertaa alusta loppuun) katsoa Boormanin uusintanäytökset Deliverancesta ja Smaragdimetsästä. Huomenna luvassa talkooväelle suunnattu karonkkajuhla, jonne Pascalin kanssa olemme jäämässä. Sen jälkeen tiistaina alkaakin tämän tarinan viimeinen luku: roadtrip takaisin etelään, Turkuun, Düsseldorfiin ja vähitellen arkeen. Sankarimme kulkevat kohti auringonlaskua. Etelässä se vielä kaiketi laskee. Aurinko.
Sodankylä: Kultakuumeen huumaa
13.6.2009 | JP JokinenFestareiden kolmas työvuoro lähenee loppuaan. Olen mukana esitys- ja majoitustilojen valvonnassa, mikä taisikin olla ykköstoiveeni kun vapaaehtoiseksi hain. Päivärytmi on mennyt täysin sekaisin yöttömän yön ja torstai–perjantaiyön välisen yövuoron myötä. Vapaa-ajasta kilpailevat muutaman tunnin nokoset ja jatkuvasti pyörivät elokuvat, joista ei haluaisi montaa missata.
Perjantaiaamuna töitten jälkeen vuorossa oli lippujen jonottaminen illalla esitettävään Chaplinin Kultakuumeeseen. Yhdeksältä alkavan lipunmyynnin eteen oli alkanut jo muutamaa tuntia aiemmin muodostua jonoa. Esitys tultaisiin taatusti myymään loppuun ja alati pienenevä lippupino sai sydämen pamppailemaan. Täpärälle lippujen saanti menikin, sillä jonossa seuraavana ollut ei saanut enää haluamaansa määrää lippuja.
Ennen illan spektaakkelia vuorossa oli Jim Jarmuschin uusi Limits of Control, joka saa varsinaisen ensi-iltansa Suomessa elokuussa. Ainakaan näin festaritunnelmissa en pintaa syvemmälle päässyt elokuvaan sisälle. Visuaalisesti elokuva on kyllä hieno ja ottaa kaiken irti tapahtumapaikkojen arkkitehtuurista, väreistä ja maisemista. Samaten ulkoasultaan muistettavia sivuhahmoja marssitetaan esiin jatkuvasti, mutta mitään sisältöä ei dialogissa tai kokonaisuudessa tunnu olevan. Mukana oleva muutaman kymmenen sekunnin Kaurismäki-pastissi tosin nauratti.
Elokuvan jälkeen oli torkkujen vuoro. Päivällisellä käynti jäi väliin, koska Kultakuumeeseen oli ehtinyt muodostua jo pitkä jono tuntia ennen näytöstä. Paikkalippuja ei ole ja jonon hännillä olevat voivat joutuvat esityspaikkana olevan teltan tukipalkkien taakse istumaan, joten soitin Jaakon paikalle jonottamaan. Väsymys, esityksen myöhästyminen, tunnin jonotus kylmässä tuulessa ja tyytyminen takarivin paikkoihin saivat fiilikset laskemaan.
Kaikki muuttui kuitenkin Peter von Baghin tunteikkaan puheen jälkeen. Alkamassa oli Kultakuumeen alkuperäinen, restauroitu leikkaus, jota Suomen valkokankailla ei ole nähty 80 vuoteen. Maestro itse kun leikkasi elokuvasta 1940-luvulla uuden version. Säestämässä oli Oulu Sinfonia ja kapellimestarina Timothy Brock. Kun itse elokuvakin oli alusta loppuun asti iätöntä komediaa ja puhdasta kultaa, oli kyseessä ainutlaatuinen esitys. Seitsemänsataapäinen yleisö herkesi useaan otteeseen taputtamaan ja tömistelemään penkkejä – ehkä esityksessä saavutettiin jotain aikalaistunnelmasta.
Elokuvan jälkeen oli vuorossa pikavisiitti vieraita ja vapaaehtoisia varten järjestetyille lavatansseille Porttikoskelle. Kovinkaan riehakkaasti ei voinut tarjoilusta nauttia, sillä seuraava työvuoro alkaisi kahdeksalta aamulla. Lisäksi kello 1.45 oli vuorossa Matti Ijäksen kulttiklassikkoelokuvan Katsastuksen dialogikaraoke-esitys. Eli elokuva pyörimään ja yleisö toistelemaan loistavaa dialogia. Mahtava idea, ja mahtava elokuvakin tietysti oli. Karaokepuoli jäi vain hieman puolitiehen, sillä mitään seremoniamestaria ei esityksessä ollut ja suomalaisen mielenlaadun tietäen vuorosanojen toistelu jäi humalaisimpien katsojien vastuulle.
Elokuvia olisi pyörinyt aamuun asti, esimerkiksi Maa on syntinen laulu esitettiin kello 6.45. Unentarve kuitenkin voitti elokuvantarpeen.
Sodankylä: Tarkastelussa eurooppalainen identiteetti
13.6.2009 | Jaakko Lenni-TaattolaTorstai 11.6.
Kuskien keskuudessa aamuvuorot ovat halutuimpia. Näin jää eniten aikaa katsella elokuvia sekä hoippua festaritunnelmissa. Päätän asennoitua työvuoroihin kuten Pariisissa käyskentelyyn: lakkaan taistelemasta vastaan ja alan nauttia siitä mitä eteen sattuu tulemaan.
Teen siis pääsääntöisesti iltapäivä- ja yövuoroja. Tämän aikataulutuksen ehdottomana etuna on se, että pääsen osallistumaan päävieraiden kanssa käytyihin ja Peter von Baghin johtamiin aamukeskusteluihin. Ensimmäisenä vuorossa on ranskalainen ohjaaja Robert Guédiguian. Vaikka kaksituntiseksi venähtävä tilaisuus alkaakin paikoittain puuduttaa, virittää se mukavasti marseillelaiseen tunnelmaan. Suuntaankin seuraavaksi katsomaan samaisen tekijän elokuvan La ville et tranquille Lapinsuun elokuvateatteriin. Teatterin kahviosta saan neuvoteltua itselleni kupin kahvia saliin mukaan. Teos on väkevin kuvin rakennettu mosaiikki erilaisista peloista eteläeurooppalaisessa maisemassa. Keskustelu ja elokuva yhdistettynä muodostavat kuitenkin sen verran tyhjentävän paketin, että ranskalaisen elokuvan kiintiö tulee täyteen.
Ennen työvuoron alkua pääsen Fatih Akinin Sodankylässä esitettävän tuotannon kimppuun. Miehen saapuminen elokuvajuhlille on sekä minulle että Pascalille miellyttävä yllätys. Cannesissa palkittu Taivaan reunalla tuli Ranskassa esitykseen samaan aikaan kun tutustuimme Nantesissa. Turkkilaistaustaisen Akinin elokuvien uuden eurooppalaisen identiteetin teemoihin meillä oli paljonkin kosketuspintaa. Suomalaisen ja korealaistaustaisen saksalaisen yhteinen kieli napapiirin kylmemmällä puolella voi nimittäin olla ranska.
Solino on ensimmäinen elokuva, jonka Akin teki yhdessä, myöskin Sodankylään saapuneen, hovikuvaajansa Rainer Klausmannin kanssa. Tarinan keskiössä on kahden kulttuurin puristuksessa elävä italialainen perhe, joka muuttaa Saksaan II maailmansodan jälkeen uuden alun toivossa. Solino keskittyy kuvaamaan kulttuurierojen lisäksi perheen nuorimman pojan pyrkimyksiä kohti unelmaansa tehdä elokuvia.
Näytöksen jälkeen Akin ja Klausmann saapuvat suoraan Rovaniemen lentokentältä Lapinsuun elokuvateatteriin. Vastaanotto lienee lämmin, sillä Sodankylässä yleisö taputtaa poikkeuksitta näkemilleen elokuville. Akin vastaa lyhyesti muutamiin elokuvan herättämiin kysymyksiin. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Solino ei juuri ole menestynyt Italiassa. Elokuvan näyttelijät kun on castattu eri puolilta maata eivätkä murteet näin ollen sovi yhteen. Sodankylässä tuollaiset pikkujutut eivät juuri menoa haittaa. Eurooppalainen identiteetti kun tässä on nyt muutenkin liikkeessä.
Sodankylä: Vapaaehtoisvoimin
12.6.2009 | Jaakko Lenni-TaattolaSodankylän tapahtuman kauneus löytyy osittain sen karuudesta. Elokuvajuhlien ympärille ei ole kehittynyt mitään ylimääräistä. Satojen kilometrien päässä ”virallisesta” Suomesta juhlitaan vain ja ainoastaan elokuvaa. Viisi päivää, kolme salia ja noin 70 elokuvaa. Yhtään tilapäistä kebabkojua ei Sodankylän pääraitin, Jäämerentien, varrelta löydy.
Elokuvajuhlat pyörivät pitkälti talkoolaisvoimin. Edellisenä iltana Kitisenrannan koulun urheilusaliin rakennettuun katsomoon oli pakkautunut arviolta 250 vapaaehtoista, enemmän tai vähemmän leffoihin hurahtanutta ihmistä. Joukossa myös toimituksemme erikoismies JP Jokinen.
Keskiviikko 10.6.
Koska kyseessä on festivaalin avajaispäivä, minulle on tiedossa myös ensimmäinen työvuoro. Kuskit päivystävät joka päivä kuuden tunnin vuoron Sodankylä-hotellin aulassa. Kyseessä on melkoisen optimaalinen paikka päästä kurkistamaan legendaarisen valonjuhlan kulisseihin. Itse pääsin todistamaan taiteellisen johdon sekä päävieras John Boormanin saapumista. Juhlavieraiden, henkilökunnan ja tavaran kuljetuksen lisäksi kuskit ovat vuosien mittaan toteuttaneet hieman vaativampiakin logistisia tarpeita. Sodankylästä on muutamaankin otteeseen haettu taiteelliseen makustandardiin sopivia sikareita.
Työvuoron aikana festivaali oli pyörähtänyt toden teolla käyntiin. Tutustuimme JP:n kanssa perinteikkään Seitapaarin menyyseen, jonka jälkeen ryhdyimme tarkastamaan festivaalin elokuvatarjontaa. Seuraamme liittyi myös saksalaisvahvistus Pascal, joka ainoana meistä oli aiemmin saanut paikan myös Point Blankin avausnäytökseen. Ensimmäisenä oli vuorossa Steve McQueenin esikoisohjaus, IRA-aikoihin sijoittuva vankilatarina Hunger.
Elokuvan jälkeen jallupullo narahtaa ja matka jatkuu kohti Boormanin Kahden miehen helvettiä. Lee Marvinin tähdittämässä Robinson Crusoe -mukaelmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta taisteluväsymys alkaa iskeä päälle. Näytöksen jälkeen väsynyt kolmikko kulkee valoisassa Lapin yössä kohti majoituskoulua. Retkipatjalla ei tarvitse kauaa unta odotella.
Sodankylä: Valoa kansalla – ja elokuvia
10.6.2009 | Jaakko Lenni-TaattolaEdessä peräti kahdeksan päivää legendaarista Sodankylän elokuvajuhlaa. Mitenkäs se on mahdollista kun tapahtuma itsessään on vain viisipäiväinen? No tietenkin siten, että tarkastellaan asiaa talkoolaisen näkökulmasta.
Selvitetäänpä ensin hieman taustoja. Pari vuotta sitten kävin Ranskassa Nantesin kaupungissa erään kuppilan kulmapöydässä kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun saksalaisen ystäväni kanssa.
Oppia ikä kaikki
9.4.2009 | Janne RosenqvistKolmevuotias poikani on autohullu. Se hänelle suotakoon, kun traumaattisesti joutuu vielä kärsimään siitä, miten hänen perheensä ajelee pienimoottorisella Fordilla, kunnon harmaavarpusella. Ja silläkin mahdollisimman vähän. Onneksi on satakunta pikkuautoa, joilla rallata. Ei siis mikään suurensuuri yllätys, että poikani ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän jaksoi katsoa alusta lopputekstien loppuun, oli Disneyn ja Pixarin Autot (2006). Se on katsottu useamman kymmenen kertaa ja on vielä edelleenkin ainoa kertaistumalta katsottu kokoillan elokuva.
Suomalainen elokuva kaipaa elokuvantajua
3.4.2009 | Juha RosenqvistKlaus Härön uusin elokuva Postia pappi Jaakobille pysäytti minut.
Ei siksi, ettenkö olisi tiennyt Härön olevan taitava ohjaaja, vaan siksi, että Suomessa tuodaan teattereihin 76-minuuttinen tv-elokuva, joka valkokankaalla osoittautuu elokuvallisemmaksi elokuvaksi kuin yksikään suomalainen kokoillan elokuva moneen vuoteen.
Postia pappi Jaakobille on elokuva, jollaista olen odottanut Suomi-elokuvan rintamalta jo vuosia – turhaan.