Obama ja sankarilliset unelmat

Voin häpeilemättä tunnustaa, että liikutuin Barack Obaman virkaanastujaispuheen aikana. Järki sanoi, ettei minun pitäisi. Obama-hype on saanut jo kohtuuttomia, messiaanisia piirteitä. Päätin katsoa virkaanastujaisia viileästi analysoiden. Mutta minkäs teet: puhe oli hienosti esitetty ja retorisesti huikea. Järjen ohella se kosketti tunteita.

Nieleskellessäni puheen aikana tunsin jonkinlaista häpeää. Näinkö helposti minäkin olen manipuloitavissa? Näinkö helposti otan vastaan ylitunteellisen retoriikan ja epämääräiset puheet muutoksesta ja vapaudesta? Ehkä. Kriittisen suojauksen pettäminen ei olisi ollut mahdollista neljä vuotta sitten George W. Bushin puhuessa. Silloin puhetta luettiin lähinnä todisteena Yhdysvaltain globaaleista hegemoniapyrkimyksistä. Nyt luentakulma oli päinvastainen.

Kohtuuttomat odotukset

Jos katsotaan Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheiden pitkää linjaa, Obaman puhe sisälsi monia tuttuja elementtejä. Vapaus, jumalallinen johdatus, yksilöllinen ja kansallinen vastuu ovat toistuneet teemoina monissa puheissa.  Uutena nyanssina oli vanhatestamentillinen varoitus nykyisen kriisin vakavuudesta, jota seurasi sitten pelastussanoma kriisin voittamiseksi. Yhtymäkohtia on helppo löytää Franklin D. Rooseveltin vuoden 1933 virkaanastujaispuheeseen. Roosevelt totesi, että ”vain typerä optimisti voisi kiistää aikamme synkät realiteetit”. Synkät realiteetit varjostavat myös Obaman starttia presidenttinä. Suurin ero on siinä, että odotukset ovat moninkertaiset Rooseveltiin verrattuna. Moninkertaiset ja kohtuuttomat.

Rooseveltin tullessa valituksi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallitsi eristäytymispolitiikka, jossa pitäydyttiin oman mantereen asioihin. Obaman aloittaessa työnsä tilanne on aivan toinen. Presidentti on supervallan johtaja, jonka tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on globaaleja vaikutuksia.

Obaman herättämä maailmanlaajuinen innostus on ainutlaatuista Yhdysvaltain poliittisessa historiassa. Obamassa henkilöityy vastaus moniin amerikkalaisen yhteiskunnan muutostarpeisiin. Hänessä on kiistatonta poliittista karismaa, jota hänen vastustajansakin vastentahtoisesti ihailevat.

Poliittinen pääoma testataan silti vasta kun luottoraja on ylittymässä. Obaman odotetaan lopettavan Irakin sota kunniallisesti, elvyttävän Yhdysvaltain talous, remontoivan sosiaaliturvan ja eheyttävän kansakunnan. Joulupukiltakin odotetaan vähemmän. Pettymys on siksi väistämätön.

Ei mene kauaa, kun Bushin lama on Obaman lama ja talouden ahdingosta syytetään Obamaa. Poliittiset suhdannevaihtelut voivat olla nopeita. Vuonna 1992 virkaanastujaispuheessaan Bill Clinton hehkutti, kuinka muutoksen tuulet puhalsivat ja kuinka amerikkalainen unelma oli elvytettävä. Kaksi vuotta myöhemmin Clintonin liberaalit uudistuspyrkimykset olivat vastatuulessa ja demokraatit kärsivät rökäletappion kongressivaaleissa. Obama tuskin tekee samoja virheitä. Hän tietää, että maan äänestäjäkunta on pohjimmiltaan varsin konservatiivista.

Oikeus uskoa unelmiin

Suomalaisessa teknokritisoituneessa politiikassa hallituspuolueet ovat lamavuosien jälkeen olleet ensisijaisesti valtion kassavarannon hoitajia. Yhdysvaltain tunteellinen vaalijuhla näyttää tästä kulmasta epäilyttävältä hihhuloinnilta. Mutta voisiko siitä olla opittavaa myös meille?

Samuel Fuller sanoi joskus, että elokuva on tunnetta. Fuller oli oikeassa. Kiinnostavimpia elokuvia ovat usein ne, jotka pystyvät vetoamaan meihin sekä tunteen että järjen tasolla. Pelkkä tunne johtaa ylitsevaluvana siirappiin. Siihen kyllästyy nopeasti. Mutta elokuvan ”älyllisyys” voi olla yhtä puuduttavaa.

Turun yliopistossa muutama vuosi sitten alustanut elokuvatutkija Richard Dyer totesi, ettei liiemmin piittaa Jean-Luc Godardin elokuvista. Kommentti yllätti varmaan monet akateemisesta kuulijajoukosta. Mutta Dyerin perustelu oli osuva: kaikki, mikä Godardissa on kiinnostavaa, voidaan sanoa. Toisin sanoen Godardin elokuvista puuttuu mysteeri – se selittämätön viehätys, joka pakottaa palaamaan saman elokuvan äärelle uudestaan ja uudestaan.

Myös politiikassa tunteisiin vetoamisella on oma arvonsa. Se on taitolaji, jota suomessa harvat edes yrittävät. Suomalaisen poliitikon prototyypiksi on vakiintunut kamreeria muistuttava virkamies. Hajutonta, mautonta, tunteet konsensuksen alla peittävää ylirationaalisuutta pidetään sitten itsestään selvästi arvokkaampana kuin tunteita korostavaa amerikkalaista tyyliä.

Vuoden 1981 virkaanastujaispuheessaan Ronald Reagan julisti, että amerikkalaisilla on oikeus sankarillisiin unelmiin. Reaganille naurettiin Euroopassa. Mutta Reagan oli tässä oikeassa: presidenttivetoisessa järjestelmässä johtaja tarjoaa kansalle kollektiivisia unelmia. Unelmat, olkoot kuinka naiiveja, naurettavia ja mahdottomia tahansa, antavat politiikalle tunteen paloa. Barack Obama tarjosi amerikkalaisille positiivisen tulevaisuuskuvan, unelman paremmasta maailmasta. Illuusiota, ehkä. Mutta jos luovumme siitä illuusiosta, mitä meille jää jäljelle?