Reilu vuosi sitten harhailin pitkin Akateemisen käytäviä ja katseeni osui kanteen, jota koristi perin omituinen nimi, Vuohia tuijottavat miehet (Sammakko, 2008). Samalla muistin, että olin lukenut Jon Ronsonin The Men Who Stare at Goats -kirjasta (2004) netin sokkeloissa jo vuosia sitten, mutta unohtanut koko opuksen jostain kumman syystä. Nyt se onneksi muistutti itsestään. Se suorastaan hehkui kutsuen koskettamaan. Tunsin, miten sillä hetkellä voima oli kanssani. Hieman jo hikisin ja tärisevin sormenpäillä tartuin pokkariin kuin purkkiin nitroglyseriiniä. Luin kannen ja luin takakannen. Muistin oikein, mistä oli kyse.
Nimestä huolimatta kyse ei ollut jostain valtavan kiinnostavasta paimentolaiskansan arjen kuvauksesta jossain pökötstanissa, vaan Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen supersalaisista projekteista, joista yhden nimi on aikuisen oikeasti ollut Jedi-projekti. Maksettuani kirjan lähestulkoon kävelin lasioven läpi, mutta lopulta olin kotona ylimaallisin ponnistuksin. Jatkuvaa univajetta potevana perheenisänä näin kirjan läpi yhdessä yössä järisyttävällä tahdonvoimalla ja lopussa tajusin jälleen kerran, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.
Paljon oikeampi paikka olisi ollut Vietnamin sodan tappion traumaattisissa krapulahöyryissä pyöriskelevä Yhdysvaltain armeija ja etenkin sen erikoisjoukkojen tukikohta Fort Bragg, jota Rambokin kutsui kodikseen. Siellä olisi saanut mielensä määrin piehtaroida vaihtoehtoisten sotastrategioiden, new age -sovellutusten, paranormaalin toiminnan, pimeän psykologian sekä mystisten taistelulajien parissa kuin sika karsinassaan. Olisin ollut aivan myyty ja täysin yodana mukana näin hienossa toiminnassa. Totaalinen rajatapaus täydellisen rajatapauksellisessa ympäristössä.
Viettelevämpää lukukokemusta saa oikein pohtia. No, vastaavaan pääsee ja ohikin tietenkin Steven Pressfieldin Tuliportit (2003), jossa spartalaisten hurtti huumori ja sitä hurtimpi toiminta saavat paremmankin pasifistin painamaan pronssikypärän päähän ja tarttumaan sekä kilpeen että keihääseen osana falangia lambda tatuoituna otsaan. Mutta takaisin aiheeseen. Thermopylaista on suuri loikka Vietnam-veteraani Jim Channonin Ensimmäiseen maailmanpataljoonaan, jonka sangen radikaaleja linjanvetoja olisivat Lakedaimonin soturitkin kakistelleet ja niitä voi ihmetellä jokainen ihan tykönään: http://ejmas.com/jnc/jncart_channon_0200.htm
Nyt on Ronsonin kirjan samanniminen filmatisointi (http://www.imdb.com/title/tt1234548/) pyörinyt Jenkkilän katsojatilastojen kärkikahinoissa jo useita viikkoja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Grant Heslov on onnistunut houkuttelemaan psykosotilaiksi rehevän kaartin äijän velmuja kuten Jeff Bridgesin, Kevin Spaceyn ja George Clooneyn. Trailerin perusteella Bridgesin The Dude -hahmo Coenin veljesten Big Lebowkista (1998) on päästetty irti armeijassa, mikä on oiva vertauksellinen mielikuva itse kirjassa esitettyyn poikain ”puuhailuun” sekä siitä, millaisille huseeraajille annetaan valtaa ja vastuuta. Juuri Bridgesin hahmo perustuu tosielämän Jim Channoniin.
Mutta voimalla on pimeä puoli. Ronsonin kirjassa nauru napsahtaa poikki ja hymy hyytyy kammottavaan virneeseen, kun edetään Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan oppien uustulkintoihin Yhdysvaltain armeijan vankiloissa terrorismin vastaisen sodan pyörteissä ja jätetään vuohet rauhaan. Hampaat iskeytyvät alun isojen poikien jediseikkailujen jälkeen konkreettisesti betoniin, kun julma leikki vuohilla ja hamstereilla loppuu ja ihmisrääkkäys alkaa. Tukehduttavan naurun ja tuskanhuudon ero on hyytävän pieni, kun maalissa eivät tietenkään odota yliluonnollinen hyvyys, ylevä henkisyys tai karitsaa kantava sotilas vaan perinteisen inhimillinen pahuus.
On kiinnostavaa nähdä, miten Vuohia tuijottavien miesten elokuvaversio onnistuu tasapainoilemaan oudolla rajavyöhykkeellä, sillä vaikeasti filmattavaa kirjaa on muokattu raskaalla kädellä kankaalle sopivaksi tarinaksi. Suomessa odoteltavaa riittää helmikuuhun. Elokuva on saanut odotetun ristiriitaisen vastaanoton. Yhtä odotetusti moni kritiikki on keskittynyt enemmän uskottavuusongelmaan kuin elokuvallisiin ulottuvuuksiin. Mutta tuskin elokuvankaan kohdalla on kyse uskosta, sillä koko juju on näkemisessä, läpinäkemisessä.