Night Visions Back to Basics 2017: Vampirismia ja suunpieksentää


Uutuuselokuvien puolella Night Visionsissa oli paljon yllätyksiä luvassa. Suomen ensi-iltaankin tuleva Free Fire (2017) jatkaa brittiohjaaja Ben Wheatleyn sukellusta yhteen tapahtumapaikkaan sijoittuviin elokuviin. Viimeksi hän tarttui tähän ratkaisuun pienen budjetin kokeilullaan A Field in England (2013). Free Fire on eräänlainen toimintakomedia, jossa konnat kirjaimellisesti mättävät toisiaan aseilla puolitoistatuntisen ajan ja soittavat suutaan. Pelin henki on se, että viimeinen henkiin jäänyt poistuu varastorakennuksesta.

On jo jonkinlainen saavutus, että tämänlainen konsepti saadaan kantamaan venytettynä. Wheatley on taitava elokuvantekijä ja tässäkin tapauksessa onnistuu rakentamaan jännitettä tilanteisiin, joissa ei voi oikeastaan samaistua kehenkään henkilöhahmoista. Väkivalta on brutaalia ja suunsoitto ala-arvoista. Niin kuin tämänlaisessa elokuvassa pitääkin olla.

Elokuvassa ei juuri suuria toimintaelokuville tyypillisiä stunttibravuureja nähdä. Pikemminkin päähenkilöt ovat poropeukaloita, jotka eivät kykene puolustautumaan tosi paikan tullen, saati sitten lataamaan asettaan uudelleen. Elokuva tuntuisi kuitenkin iskevän yhteen tilaan sijoittuvalla toiminnallaan silmää aasialaiselle toimintaelokuvalle ilkikurisesti. Ikään kuin nyt nostettaisiin kädet ilmaan ja myönnettäisiin, että valkoiset jätkät eivät vaan osaa tanssia balettia tulisateessa. Free Firen tapauksessa on luojan kiitos, että näin on.

Free Firen naljailu ei ehkä sittenkään ole ihan niin osuvaa ja särmää, että sen pariin haluaisi palata uudelleen. Kuitenkin tilannetajua Wheatleylla riittää ja noidankattilamaisesti eskaloituva tilanne ei sorru ennalta arvattavuuteen. Edelleen kuitenkin jää odottamaan sitä hetkeä, kun Wheatley todella lyö oman kunnarinsa elokuvien saralla.

Toimintaelokuvien puolelta viihdyttävää antia oli myös Stefan Ruzowitzkyn Cold Hell. Ohjaaja tunnetaan Oscarin napanneesta elokuvasta Väärentäjä (2007). Kauhua ja toimintaa sekoitteleva leffa kertoo turkkilaisesta maahanmuuttajasta, joka todistaa kämppänsä ikkunasta sarjamurhaajan tekemän rituaalimurhan. Alkaa ajojahti.

Pääosaa esittävä Violetta Schurawlow tekee vakuuttavan roolin maahanmuuttajan, joka ei tahdo löytää ymmärrystä ja vastakaikua kylmässä Wienissä. Hän joutuu kovettamaan itsensä ja sarjamurhaajan kimppuun saatuaan taistelee kirjaimellisesti itsensä pois passiivisen uhrin asemasta.

Monilla juonenkäänteillä ja tiukasti ohjatuilla toimintakohtauksilla ryyditettyä menoa on kiitelty giallomaisista vaikutteista ja uskaliaasta Islamia käsittelevästä aiheesta, jota ei ehkäpä tässä kannata kuitenkaan spoilata sen enempää. Elokuvaa latistaa kuitenkin tietty äänekkyys ja kovakourainen tunnelman luominen. Kokonaisuus jää silti plussan puolelle.

Yksi festivaalin eniten odottamistani elokuvista oli Michael O´ Shean debyyttiohjaus The Transfiguration. Eräänlainen taidevampyyrielokuva kääntää selkänsä kaikelle kliseiselle vampyyrihömpälle. Sen sijaan se panostaa George A. Romeron Martinin (1978) tapaan realistiseen vampyyrikuvaukseen, jossa sosiologinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus kantautuu vampyyriteemoihin. Vampirismi toimii elokuvassa allegoriana tavalla, että on vaikea tietää pitäisikö päähenkilöstä puhua vampyyrinä lainkaan. Voidaan pikemminkin sanoa, että päähenkilö Milon uskoo olevansa vampyyri.

Erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, kuoleman odotuksesta ja hyväksymisestä kauniisti mutta myös brutaalin suorasanaisesti puhuva elokuva on kuvattu paikoin sissitekniikoin, joka tuo elokuvaan urbaanin New Yorkin fiilistä kylmäkiskoisempien suurkaupunkikauhuelokuvien, erityisesti Driller Killerin (1979) tapaan. Jengien, kiusaajien ja aggressiivisen poliisin varjostamat kotikulmat tuntuvat uhkaavilta nuoren Milon elämässä, mutta hän on myös itse vaarallinen ja koviin arvoihin kääntyvä nuorukainen.

Elokuva rakentuu ristiriidalle siitä, kuinka empatisoida nuoren afroamerikkalaisen nuoren kasvukipuja, kun päähenkilöstä samaan aikaan kehittyy sarjamurhaaja. Ainoastaan orastava rakkaus ystäväänsä Sophieseen saa Milon haaveilemaan paremmasta elämästä ja keinoista paeta loputonta ahdistusta. Elokuva kertookin kaiken kaikkiaan turvattomuudesta ja toivottomuudesta yhteiskunnassa, jossa turvaverkkoja ei enää lainkaan ole. Tämänlainen ympäristö saa ihmiset taipumaan epätoivoisiinkin tekoihin. Se, että Milon käyttäytyy kuin vampyyri, on hänelle myös keino hallita arkea.

Elokuvaa on verrattu esimerkiksi Moonlightiin (2016) ja ymmärrettävistä syistä, vaikka yhtä ymmärrettävää on, että ohjaaja itse ei halua tulla verratuksi samaan kastiin laisinkaan. Elokuva on brutaalimpi ja hätkähdyttävämpi kuten kauhuelokuvalta uskaltaa odottaa, mutta myös jokseenkin yllättävän inhimillinen kertomus uhrautumisesta jonkin paremman edessä. Transfiguration on ehdottomasti yksi festivaalin riskielokuvia, jotka festivaalitiimin kannatti ottaa. Se on kiinnostavampia nykypäivän vampyyrielokuvia ja tälle elokuvalle toivoisi löytyvän jatkoaikaa teattereissa tai kotitallenteena Suomessa.

Lauantaina 22.4 nähdään vielä uusinta Stefan Ruzowitzkyn Cold Hellista.

Lisätietoja festivaalista: www.nightvisions.info/wp/



Leave a Reply