Miltä tuntuu kantaa vihaa sydämessä?


Joskus keskinkertainenkin elokuva onnistuu täysin sattumalta olemaan teemakäsittelyssään enemmän kuin ajan hermolla. Garth Davisin ohjaamassa ja perjantaina ensi-iltansa saavassa Maria Magdaleenassa Joaquin Phoenixin esittämä Jeesus kysyy kaltoin kohtelusta suivaantuneelta naiselta:

“Miltä tuntuu kantaa vihaa sydämessä?” ja jatkaa jotenkin näin: “Ja muuttua vihan myötä joksikin sellaiseksi, mitä ei ole.”

Lausahduksessa kiteytyy olennainen, joka kuvastaa paljon Suomessakin huomiota saanutta metoo-kampanjaa. Hyvistä ja tärkeistä lähtökohdista ammentanut kampanja on kulttuurin ja taiteen saralla eskaloitunut ilmiöksi, joka on alkanut saada huolestuttavia piirteitä. Muun muassa maamme arvostetuimpiin dokumentaristeihin lukeutuva Virpi Suutari ilmaisi Peter Nymanin keskusteluohjelmassa huolensa kampanjan lieveilmiöistä. Hieman turhan vahvana ilmaisuna pitämänsä noitavainon sijaan Suutari puhui koirapuistoilmiöstä. Ruotsissa, jossa metoo on ollut vielä enemmän tapetilla, maan eturivin kirjailijoihin kuuluva Lena Andersson on puhunut kampanjasta kriittisesti. Helsingin Sanomien artikkelissa Andersson toteaa:

”Olen aina hieman peloissani näistä massaliikkeistä. Niissä ihmiset lopettavat ajattelemisen ja toimivat yhdessä vain tunteeseensa vedoten.”

Kyse ei millään muotoa ole kaltoin kohtelustaan kertoneiden vähättelystä saati kritisoinnista, päinvastoin. Kyse on tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median luoman massailmiön synnyttämän mustavalkoisuuden kritiikistä. On luotu ilmiö, jossa on äärettömän helppoa heittäytyä mukaan kollektiiviseen paheksuntaan ja syyttelyyn ilman, että taustalla olevia syitä ja rakenteita vaivauduttaisiin lainkaan ajattelemaan saati käsittelemään.

Ruotsissa taiteellisesta työstään arvostettu teatterinjohtaja teki itsemurhan, kun hänet oli nostettu kampanjan myötä tikunnokkaan. Teatterinjohtaja ei ollut syyllistynyt seksuaaliseen häirintään vaan huonoon johtamiseen. Huonoa johtamista löytyy likipitäen kaikista työyhteisöistä, mikä on asia, johon todellakin pitäisi puuttua, mutta onko julkinen inkvisitio mittasuhteiltaan oikea tapa puuttua yksittäisten työyhteisöjen asioihin, jos asioiden tarkastelua ei laajenneta mikrotasolta makrotasolle?

Tiedotusvälineistä lukemani perusteella teatterinjohtajan tapauksessa ne samat henkilöt, jotka olivat johtajan toimia tuominneet, hänen kuoleman jälkeen muistelivat kunnioituksella teatterijohtajan taiteellisia saavutuksia. Tekopyhyys on ihmiskunnan rajattomin luonnonvara.

Suomessa aivan näin pitkälle ei ole menty, mutta Aku Louhimiehen tapauksessa rajat alkavat lähentyä. Näyttelijät, jotka toivat esiin Louhimiehen työtavat, tekivät aivan oikein puhuessaan asiasta. Mutta mitä sitten tapahtui?

Yleisradio vyörytti asian uutisvirtaansa sellaisella volyymillä, että kyynisempi voisi ihmetellä, mihin Yleisradion uutisjournalismin taso katosi tässä maailman ajassa, jolloin todelliset despootit pommittavat lapsia riekaleiksi ja hukuttavat maailmaa siihen itseensä. Onko suuresti arvostamastani Yleisradiosta tullut julkisesti rahoitettu iltapäivälehti, joka ylläpitää julkista paheksuntaa vaivautumatta tarkastelemaan asiaa ja tapahtunutta laajemmassa mittakaavassa?

Tämän seurauksena monet elokuva-alan toimijat ovat ottaneet paikkansa valokeilassa ja liittyneet kollektiiviseen paheksuntaan ja kommentoineet asiaa pääasiassa kuulopuheiden varassa. Siitä, mistä olisi pitänyt puhua, on oltu pääosin hiljaa.

Ja sen, mistä pitäisi puhua, Lauri Timonen nosti esiin tuoreimmassa Filmihullun pääkirjoituksessaan, jossa hän ihmetteli Louhimiestä edeltänyttä ja Yleisradion niin ikään suurilla otsikoilla käsittelemää Lauri Törhösen tapausta:

“Mutta tässäkö kaikki sitten oli? Yksi vaivainen Törhönen? Hitlerkään ei luonut Natsi-Saksaa yksin vaan sen mahdollisti hiljainen massa, joka käänsi kammottavan kehityskulun edessä katseensa toiseen suuntaan. Mieleen nousee väkisinkin kysymys siitä, mitä Taideteollisessa korkeakoulussa on kaikki nämä vuosikymmenet puuhattu. Ahdistelun uhrien hirveän tilanteen ja puhumisen vaikeuden ymmärtää, mutta mitä opettajat ovat vastuuasemiensa eteen tehneet? Heidän on täytynyt olla joko silmänsä ummistaneita pelkureita tai ympäristönsä tapahtumille sokeita typeryksiä. Oivalluksen kellot eivät ole kilahdelleet edes niissä tilanteissa, joissa lupaavat opiskelijat ovat jättäneet koulun tulehtuneen ilmapiirin tai toistuvan häirinnän takia kesken. Tätä taustaa vasten joidenkin henkilöiden (jääkööt nimet tässä, ajan henkeä noudattaen, mainitsematta) nykyinen somejeesustelu haiskahtaa melko halpahintaiselta jälkiviisaudelta.” Lauri Timonen (Filmihullu 1/2018)

Ihmettelen samaa kuin Timonen, ja Louhimiehen tapauksessa ihmettely vain syvenee. Elokuvien kuvauksissa paikalla on koko ajan kymmenittäin ihmisiä, alan ammattilaisia, ja kukaan ei puutu siihen, jos ohjaaja taiteellisten visioidensa toteuttamiseksi sortuu ylilyönteihin ja kyykyttää näyttelijää?

On vedottu siihen, että ohjaaja on elokuvan ehdoton ja kyseenalaistamaton johtaja. Eletäänkö 2000-luvun elokuvatuotannoissa kuin sotilasdiktatuureissa? Elokuvantekijät ovat usein antaneet ymmärtää, että elokuva on ryhmätyötä, jota tehdään dialogilla. Ymmärtääkseni elokuvan tuottaja on aina myös elokuvan toimitusjohtaja, jonka alainen ohjaajakin on, ellei ohjaaja itse satu olemaan myös tuottaja. Ainakin isossa maailmassa ohjaajia on tarpeen mukaan ojennettu ja jopa erotettu. Eikä Suomessa ole ainuttakaan, ei ainuttakaan sen tasoista ohjaajaa, jonka tekemisiä ja työtapoja ei voisi syystä kyseenalaistaa. Jos muuta väitetään, elokuva-ala luulee itsestään liikoja.

Elokuva-alaa pitkään sivusta seuranneelle on alasta ja sen toimijoista vuosien saatossa muodostunut pääasiassa myönteinen ja avoin kuva, mutta ilmeisesti hymyjen ja keskinäisten kehujen taakse kätkeytyy sama raadollinen oman edun tavoittelun maailma kuin kaikkialla muuallakin.

Vuosia sitten omalle kohdalle sattui pieni ja sinänsä mitätön tapaus, jonka lähiluvussa saattaa piillä selityksen siemen.

Olin aikanaan Yleisradiolla mukana erään ohjelman teossa. Kerran ohjelman nauhoitus jouduttiin viime tingassa siirtämään toiseen studioon, minkä seurauksena ohjelmassa käytetyt lavasteet eivät olleet paikoillaan ja lavastuspuolen henkilöt olivat jo jossain toisaalla. Ohjelman ohjaajan ja toisen toimittajan kanssa lähdimme siirtämään lavasteita, koska studioaika on rajallista. Lavasteita kiikuttaessamme huomasin, että ohjelmamme kuvaajat seisoskelivat jouten kameroiden takana ja äänimieskin hääri taustalla.

Kun jälkikäteen ihmettelin, mikseivät he tulleet auttamaan lavasteiden siirrossa, sain kuulla, että lavastusasiat eivät kuulu heidän työnkuvaansa, työsopimusasioita.

Työväen edunvalvonta-asioiden parissa joskus muinoin hetken toimineena ymmärrän enemmän kuin hyvin, että työsopimuksissa työtehtävät voivat perustellusti olla hyvinkin tarkkaan rajattuja, mutta sitä en ollut tiennyt, että force majeure -tyyppisissä tilanteissa terveen järjen käyttö ja toisten auttaminenkin ovat ilmeisen kategorisesti kiellettyjä. Lavasteiden siirtelyssä kyse oli mitättömästä pikkuasiasta, mutta jos samalla periaatteella suhtaudutaan myös vakavampiin tilanteisiin, niin se selittäisi paljon.

Ilmeisesti toisten kaltoin kohteluun tai vastaavaan ei tarvitse puuttua, jos se ei kuulu työnkuvaan, ja omasta ammattistatuksestaan on pidettävä kiinni. Suomihan on tunnetusti pieni maa, ja elokuva- ja televisioalalla kaikki tuntevat kaikki, joten pesää ei pidä liata ja oma asema on turvattava kaikissa tilanteissa, tapahtui mitä tahansa. Välittäminen ja auttaminen eivät kuulu ammattietiikan piiriin.

Toivottavasti olen hypoteesini kanssa tyystin väärässä.  Mutta jos siinä on edes haiku totta, elokuva-alalla olisi syvä peiliin katsomisen paikka sen sijaan, että yhdytään kollektiiviseen kauhisteluun ja nostetaan yksittäinen väärintekijä tikunnokkaan. Ammattilaisen pitää aina kantaa itsensä lisäksi vastuuta myös muista. Se on luottamusta, joka on toimivan yhteisön sekä ihmisyyden kulmakivi.

Useiden muiden lailla omaankin kokemusmaailmaani mahtuu epäasiallisen käytöksen tilanteita. Olin aikanaan eräässä koulutusryhmässä, jota veti keski-ikäinen mies. Hän käyttäytyi epäasiallisesti ryhmän nuoria naisia kohtaan. Kyse ei ollut fyysisestä häirinnästä vaan seksistisistä puheista, jotka eivät mahtuneet parikymppisten opiskelijoiden maailmankuvaan. Taisi olla toinen tai kolmas kerta, kun miehen puheet lipsahtivat sovinnaisuuden rajan tuolle puolen, ja eräs ryhmän nuorista miehistä kivahti, ettei tuo ole sopivaa ja välittömästi koko muu ryhmä oli hänen kannallaan. Epäasiallinen käytös loppui siihen. Kyseinen henkilö ei ehkä muuttunut ihmisenä, mutta ainakin hän ymmärsi käytöksensä epäsopivuuden, eikä vastaava enää toistunut, ainakaan kyseisen ryhmän kohdalla.

Epäasiallisuuksiin ja vääryyksiin on reagoitava. On varmasti omasta ajattelusta ja kokemusmaailmasta riippuvaista, miten asioihin reagoi ja suhtautuu, mutta mitään hyväksyttävää syytä epäasiallisuuksien ja väärinkäytösten hiljaiselle hyväksymiselle ja silmien ummistamiselle on vaikea määritellä saati ymmärtää.

Louhimies on pyytänyt anteeksi. Anteeksipyynnöllä asioita ei saa tekemättömäksi, mutta ilman sovitusta maailma ei muutu paremmaksi. Milloin kaikki silmänsä ummistaneet sivustaseuraajat pyytävät anteeksi?

Lööppitoimittajien lisäksi elokuva-alalla odotettaneen perjantaista Jussi-juhlaa poikkeuksellisen tulisilla hiilillä. Kohun ytimessä oleva Louhimies voi hyvinkin voittaa parhaan ohjauksen Jussin ja Tuntematon sotilas parhaan elokuvan pystin, äänestys kun pidettiin ennen kohua.  Jos näin käy, siinä on sitten ihmettelemistä puolin ja toisin.



Leave a Reply