Loud Silents Festival 2017: Lapsenomaista apokalypsiä – ja alkoholivalistusta, osa 1


Viidennellä Loud Silents Festivalilla alkoholi oli pääosassa anniskelualueen ulkopuolellakin.

Tällä kertaa Loud Silents Festival ei saavuttanut yhtä harmonista yhteneväisyyttä kuin viime vuoden klassikkopainotteinen ohjelmisto, mutta ajoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta se tarjosi useita elämyksiä, jotka ovat juuri sellaisia, joita ainoastaan Tampereen ylioppilasteatterilla voi kokea. Hämmentävän paljon viinaan keskittyvä ohjelmisto nivoutui mukavan vinosti yhteen Suomen satavuotisjuhlan kanssa, jonka kohokohtia olivat huikea jääkiekon MM-finaali ja Juho Kuosmasen Suomen ensimmäinen elokuva.

Festivaali aloitti perjantaina kenties hienoimmalla esityksellä, jota sen viisivuotisen taipaleen aikana on kertaakaan nähty. Victor Sjöströmin Ajomies (1921) on upea ja karmiva tarina läpeensä inhottavasta miehestä, jonka voimaa ei hälvennä edes ajalle ominainen moralisointi. Elokuvan moniulotteisen kerronnan visuaalisen voiman onnistui pukemaan musiikiksi jouhikon avulla Pekko Käpin ja hänen yhtyeensä johdolla.

Sjöströmin moraalia ja hedonismia ruotiva elokuva kulminoituu sen viimeiseen puolituntiseen, tuskan ja melodraaman täytteiseen näytökseen, jonka aikana sydän sykki villisti ja hiki oli vähällä valua, niin voimakas oli Käpin loihtima musiikkimaailma. Kansanmusiikinomainen säestys sopi skandinaaviseen kauhukuvastoon ja Sjöströmin visuaaliseen taidokkuuteen loistavasti. Tämän esityksen jälkeen tuntui siltä, etten enää ikinä halua katsoa mitään mykkäelokuvan klassikkoja kotona, vaan odotan vain niiden saapumista Loud Silentsille.

Ajomiehen jälkeen nähtiin Loud Silentsille ominaisesti kokeellista lyhytelokuvaa. Eino Ruutsalon ja Erkki Kurenniemen elokuvia säesti konemusiikin tuntija Artturi Taira. Tairan säestys oli sopivan hämyinen etenkin Ruutsalon villeille montaaseille, mutta Kurenniemen rauhallisempiin luonnon ja koneiden kuvauksiin se sopi hieman heikommin.

Ruutsalon elokuvista välittyi lapsenomainen, maailman kaoottisuutta ihmettelevä tunnelmointi. Hänen elokuvissaan toistuivat samat elementit elokuvasta toiseen: kasvot, värit, vesi, veneet, rinnat. On kuin pieni lapsi katselisi ympärillään vyöryvää informaatiotulvaa ja poimisi sieltä esteettisesti mielekkäimpiä asioita ja koristelisi ne sen jälkeen irvokkailla väreillä. Tämä apokalyptinen teema soljui hyvin yhteen edellisen näytöksen kanssa, kun taas Kurenniemen kone- ja luontokuvaukset tuntuivat vaisuilta ja kylmiltä. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Taira oli jo menettänyt osan terästään, mutta suurimmaksi osaksi tunne johtui pelkästään elokuvien tyhjyydestä. Kurenniemen elokuvat eivät tarjonneet juurikaan edes esteettistä mielihyvää.



Comments are closed.