Loud Silents Festival 2017: Koko perheen viihdettä – ja alkoholivalistusta, osa 3


Sunnuntaina odotellessani salin avautumista vieressäni äiti kertoi ensimmäistä elokuvaa katsomaan meneville lapsilleen, kuinka elokuvateatterissa tulee käyttäytyä. Olin kateellinen noille lapsille, joiden ensimmäinen elokuvaelämys oli elävän orkesterin säestämä elokuvahistorian merkkiteos, kaikkien aikojen vanhin säilynyt kokopitkä animaatio. Parempaa ensimmäistä elokuvaa tuskin voisin keksiäkään.

Saksalaisen Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut (1926) on häikäisevä saavutus, varsinkin kun sitä vertasi lauantaina näytettyihin melko mitäänsanomattomiin animaatioihin. Tuhannen ja yhden yön tarinoista löyhän tarinansa lainaava animaatio on toteutettu silueteilla varjoteatterin keinoin, ja tulos on kaikessa yksinkertaisessa elävyydessään ja värikkyydessään mahtava. Turvapaikanhakijoista koostuva Al Farabi Band säesti elokuvaa rauhallisen perinteikkäästi, mikä yllättävää kyllä sopi rauhalliseen animaatioon hyvin. Minun korviini kuuluivat ”eksoottiset” itämaiset vaikutteet, mutta uskaltanen väittää sen olleen lähinnä oman mielikuvitukseni tuotetta. Oli miten oli, Reinigerin elokuvan värimaailma ikään kuin hengitti musiikin kanssa, ja tulos oli yksi festivaalin vaikuttavimpia.

Viimeinen näytös täytti Pyynikkisalin lähes kokonaan. Suomalaisen elokuvan nouseva tähti Juho Kuosmanen oli festivaalin taiteellisen johtajan Otto Kylmälän pyynnöstä uudelleenkuvitellut Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen elokuvan Salaviinanpolttajat (1907). Alkuperäisestä elokuvasta ei ole jäljellä mitään muuta kuin Helsingin Sanomien lyhyt mainos, jossa mainostetaan ”kinematografista näytelmäkappaletta”. Näin ollen Kuosmasella oli hyvin vapaat kädet elokuvan toteutuksessa.

Ennen Salaviinanpolttajia näytettiin Kuosmasen vuonna 2012 tehty lyhytelokuva Romu-Mattila ja kaunis nainen. Tragikoominen, kauniisti kuvattu tarina on kuin Gösta Sundqvistin laulu, samaan aikaan katkera ja mehukas. J-P Passin kaunis kuvaus kuljettaa tarinaa sulavasti eteenpäin ja kaurismäkeläiset epäonnistujat pääsevät ääneen pelkillä eleillään ja ilmeillään. Mistään ei huokunut yliyrittämistä eikä ivaa, ainoastaan lempeää ymmärrystä. Tämän kaltaiset pienet tarinat ovat yleensä kaikkein koskettavimpia. Elokuvaa säesti Ykspihlajan Kino-orkesteri Heikki Kossin live-foleyn kanssa. Heidän säestyksensä taiteili samaten hauskan ja surullisen rajamailla, aitona olennaisena osana elokuvaa eikä pelkästään lisäyksenä. Ei ihme, että elokuvaa esitetäänkin ainoastaan tämän yhtyeen säestyksellä.

Pitkään odotettu Salaviinanpolttajat ei päässyt aivan samalle tasolle Romu-Mattilan kanssa, mikä johtui lähinnä elokuvan voimakkaasta koomisuudesta. Kahdesta viinatrokareiksi ryhtyvästä sisaruksesta kertovan elokuvan ylilyöty huumori söi hauskuudestaan huolimatta tragikomiikan terävyyttä. Tuntui siltä kuin elokuva ei täysin tiennyt, kumpaa se halusi olla, ja yritti viidentoista minuutin aikana olla molempia. Onneksi Kuosmanen pystyi kuitenkin pitämään langat käsissään ja eritoten orkesterin johdolla pienestä elokuvasta kasvoi varsin viihdyttävä ja arvokas kulttuurielämys. Saa nähdä, muistetaanko tämä elokuva vielä sadan vuoden päästäkin.

Loud Silents Festivalista on viiden vuoden aikana kasvanut erittäin monipuolisesti mykkäelokuvaa esittelevä festivaali, joka tarjoaa vuodesta toiseen ainutlaatuisia esityksiä. Vaikka se sattuukin jääkiekon pudotuspelien kanssa samoihin aikoihin, kannattaa vakavasti harkita pistäytymistä – varsinkin jos siellä pääsee näkemään aitoa lätkätunnelmaa.



Leave a Reply