Loud Silents Festival 2017: Kansallismielisyyttä – ja alkoholivalistusta, osa 2


Lauantain ohjelmisto alkoi pirteällä suomalaisella alkoholikulttuuria kommentoivalla (onko se kritisointia vai ihannointia, jää katsojan oman tulkinnan varaan) elokuvalla Nummisuutarit (1923). Sitä säesti nuori hollantilainen pianisti Daan van den Hurk nuorten tamperelaismuusikoiden kanssa. Edellisten vuosien tapaan työpajatyöskentelynä toteutettu ratkaisu osoittautui erittäin toimivaksi, varsinkin kun suurin osa säestyksestä oli improvisoitua. Säestys oli perinteinen ja siinä kaikuivat suomalaisen kansanmusiikin vaikutteet, mutta tästä huolimatta (tai pikemminkin ehkä juuri sen vuoksi) musiikki oli raikasta ja mukavan pirteää.

Erkki Karun ohjaama sovitus Aleksis Kiven klassikosta on kestänyt poikkeuksellisen hyvin aikaa. Kiven dialogiin painottuva näytelmä on vaikea siirtää mykkäelokuvan kielelle, jossa tunteiden ja ajatusten on ilmettävä lähinnä eleillä ja liikkeillä. Vaikka välitekstejä oli mykkäelokuvalle liikaa, on Karun elokuva onnistunut niin visuaalisesti kuin tunnelmallisestikin. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Esko sortuu viinaan ensimmäistä kertaa elämässään. Viattomuuden menetys kuvataan rajun karnevalistisesti, mutta myös ymmärtävästi.

Lauantain toinen näytös oli koko festivaalin heikoin. Räppäri Haamu säesti 1910- ja 1920-luvun animaatioita, joita markkinoitiin ”poliittisesti epäkorrekteiksi”. Tuntuu, että nykyään kaikkea vähänkään villimpää voi nimittää näin, eikä animaatioista välittynyt juuri mitään raisuutta: Tom ja Jerry ovat paljon villimpiä ja väkivaltaisempia.

Animaatiot ovat toki kulttuurihistoriallisesti arvokkaita, itseäni kiehtoi etenkin Fleischerin veljesten rotoskooppauksella toteutettu animaatio Koko-klovnista, mutta ne tuntuvat olleen tekijöilleenkin pelkkiä harjoittelutöitä, täynnä rujoa ilmaisua ja vaihtelevaa animaation tasoa. Myös Haamun teknosäestys tuntui aivan liian yllätyksettömältä tämän kaltaisille elokuville, eikä se missään vaiheessa onnistunut tempaamaan mukaansa. Musiikin vaihtelu animaatiosta toiseen rikkoi harmoniaa ja kun jo säestettävät elokuvat olivat vaisuja, ei musiikille jäänyt paljon tilaa korjata asiaa.

Minua ei ole ikinä kiinnostanut jääkiekko, vaikka joukkueurheilusta pidänkin. Jääkiekko vaikuttaa liian monesti hölmöltä machoilulta, jolla pieni kansa yrittää epätoivoisesti pönkittää itsetuntoaan, kun se sattuu olemaan niitä ainoita lajeja, joissa Suomi pärjää. Tästä johtuen odotukseni illan viimeistä esitystä kohtaan eivät olleet kovin korkealla, mutta jazzyhtye Mopon hulvattoman villi säestys sai minutkin innostumaan ja lopulta hoilaamaan kurkku suorana Maamme-laulua muiden mukana.

Saku Koivun luistellessa korvia hivelöivän jazzin tahtiin näin samanaikaisesti urheilun kauneuden ja absurdiuden. Yksittäisistä pelaajista kasvoi yhdessä jotain suurempaa, aivan kuin tunteella mukaan heittäytyvästä yleisöstä yhdessä soittajien kanssa. Tunsin paljon suurempaa yhteenkuuluvuutta kuin katsoessani urheilua missään hallissa. Jääkiekkoa tulisi varmaankin katsottua paljon useammin, jos siihen saisi Mopon säestyksen taustalle.



Leave a Reply