Loud Silents 2020: Agitpropia ja taidetta


Helsinkiin siirtynyt Loud Silents -mykkäelokuvafestivaali käynnistyi perjantaina propaganda-aiheisella keskustelulla. Paneelikeskustelussa elokuvatutkijat Lauri Piispa ja Mia Öhman sekä toimittaja Jessikka Aro keskustelivat toimittaja Mikko Gustafssonin johdolla propagandasta ja sen ääneen päästämisestä, taiteesta ja Neuvostoliitosta. Neljäänkymmeneen minuuttiin mahtui paljon asiaa, sillä juontaja oli kysymykset miettinyt hyvin etukäteen ja panelisteja yhdisti hyvä ulosanti. Jonkinlaista poukkoilua keskustelussa kuitenkin oli, mihin lienee tiukan aikataulun lisäksi johtanut panelistien ilmeisesti varsin erilaiset käsitykset propagandan käsitteestä. Termiä olisikin ehkä aluksi pitänyt jotenkin määritellä.

Propagandasta on toisen maailmansodan jälkeen puhuttu varsin negatiiviseen sävyyyn. Aikoinaan propagandasta puhuttiin kuitenkin positiivisesti muuallakin kuin Neuvostoliitossa, valistajat ja mainostajat käsittivät itsensä propagandisteiksi Suomessakin. Sittemmin propagandana on pidetty usein toisenlaista ajattelua edustaviksi katsottujen pyrkimystä käsitystensä esille tuomiseen. Mia Öhman puhui Neuvostoliitossa lähes koko sen olemassaolon aikana harjoitetusta kasvattavasta propagandasta. Alkuaikoina elokuvan saralla kinokronikoilla pyrittiin kertomaan laajan maan usein lukutaidottomalle väelle maan oloista ja rakentamisesta, agitpropilla eli agitaatiolla ja propagandalla taas pyrittiin vaikuttamaan ajatteluun ja toimintaan.

Lauri Piispa kertoi tarkastelevanssa neuvostoelokuvia ennen kaikkea taiteena ja Mia Öhman sanoi niiden olevan lähtökohtaisesti taidetta. Aro ilmeisesti piti niitä lähinnä propagandana, mutta käsiteltyinä ja siten “tuhovaikutuksensa” menettäneinä. Piispa muistutti, että Venäjällä taide on ymmärretty yhteiskunnallisena jo ennen neuvostoaikoja ja taiteilijan rooli on ollut moralistin ja jopa profeetan ennenmin kuin propagandistin. Hän myös huomautti, että neuvostoelokuvia katsotaan nyky-Venäjällä vanhoina kotimaisina elokuvina. Neuvostoelokuvissakin tekijöiden ideologiset taustaoletukset ja pyrkimykset välittyvät elokuvista samaan tapaan kuin vaikkapa vanhoissa suomalaisissa elokuvissa heijastuvat tekijöiden ja heidän maailmansa tietyt uskonnolliset teemat. Kyse ei siis ole sen paremmin puolueen kuin vaikkapa evankelis-luterilaisen kirkon agitprop-osastojen propagandatilaustöistä. Toki varsinaista propagandaakin tehtiin.

Keskustelu käsitteli myös nykyaikana esiintyvää taipumusta vaatia menneisyyden joiltain osin epäsopivina pidettäviä kulttuurituotteita kiellettäviksi tai jollain tavoin pois silmistä siivottavaksi. Esiin nousi keskustelu Aino-taru -triptyykistä, mutta sitä ei katsottu kovin mielenkiintoiseksi, koska, kuten Lauri Piispa totesi, on vaikea löytää ketään, joka oikeasti vaatisi teoksen ottamista pois Ateneumin seinältä. Panelistit eivät kannattaneet ylipäätään kieltämisiä ja olivat varsin yksimielisiä siitä, että menneisyyden kulttuurituotteet on syytä nähdä omaa aikaansa vasten. Kieltäminen jopa lisäisi niiden vetovoimaa. Esiin nousikin vaaatimus kunnollisesta kontekstoinnista. Piispan mielestä Tahdon riemuvoitto (1935) voitaisiin hyvin näyttää televisiossa, sen sijaan natsiajan muutamat avoimen rasistiset elokuvat vaatisivat huolellisempaa kontekstointia. Yhdysvalloissa keskusteluun noussut Tuulen viemää (1939) ja varsinkin elokuvahistorian kannalta merkittävä klassikko ja rasismikeskustelun ikikohde Kansakunnan synty (1915) olisi Piispan mukaan nimen omaan syytä esittää.

Elokuva on ilmiönä ollut lähtökohdaltaan ja suurimmaksi osaksi histoariansa aikana ennen kaikkea ajanvietettä, viihdettä, ja sitä se toki oli Neuvostoliitossakin, vaikka keskusteluasetelmassa tätä ei esille tuotukaan. Lauri Piispa tosin mainitsi, että työläinen Neuvostoliitossakin halusi työpäivän jälkeen katsoa komedioita, jännitystä ja romantiikkaa. Kannattaa myös muistaa, että natsi-Saksan elokuvatuotannosta valtaosa oli varsin yhdentekevää viihdettä ja vieläpä sen verran tylsästi toteutettua, että harva niitä nykyaikana jaksaisi laajemmin katsella. Neuvostoelokuvan parissa monet tuntuvat sen sijaan viihtyvän hyvin edelleenkin.

Paneelikeskustelun perään nähtiin Mihail Kalatozovin aikansa elokuva-agitpropia edustava Nail in the Boot (Lursmani cheqmashi, 1932). Elokuvassa sisällissodassa sotivia saapastehtaan työläisiä kuljettavaa junaa pelastamaan lähetettyä sotilasta syytetään petturuudesta, kun hän ei onnistunut viemään perille hänelle uskottua viestiä ja työläisille kävi huonosti. Tosin kyseessä on fiktion tasolla vain sotaharjoitus. Sotilas syyttää työläisiä niin huonojen saappaiden tekemisestä, että hänen etenemisensä ei onnistunut. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan -tyylinen opetus oli ilmeisesti laskevassa kurssissa jo tuossa vaiheessa 1930-lukua, sillä elokuva hyllytettiin formalismista syytettynä. Tai ehkä siinä ei vain nähty kaupallista potentiaalia.

Lauri Piispa huomauttikin, että elokuva, varsinkin fiktio, on hidastuotantoisena ollut huono propagandaväline ja monet elokuvat olivat asetettuihin tavoitteisiin nähden vanhentuneita valmistuessaan. Joka tapauksessa tämä elokuva 1930-luvun alun, vuoden 1934 virallista sosialistista realismia ja Iloisia poikia edeltävän ajan tapaan oli väliin jopa tuskastuttavan hidasliikkeinen. 1920-luvun lähinnä kaupunkiväestölle suunnattujen nokkelien ja usein nopeiden elokuvien ajan jälkeinen hitaus selittyy osaltaan elokuvan suunnitellun katsojakunnan laajentumisesta maaseudun vähemmän koulutettuun väestöön. Sen sijaan Kalatozovin lauantaina nähty, Kaukasian vuoristolaisten pariin sijoittuva Svanetian suola (Jim Shvante, 1930) oli kerronnaltaan ja rytmiltään aivan eri sujuvuusluokkaa. Elokuvaelämyksen viimeisteli Tapani Rinteen erinomaisen osuva livesäestys. Molempia elokuvia yhdisti niiden upeat yksittäiset kuvat ja Gosfilmofondin huipputasoiset filmikopiot.



Comments are closed.