Kotka International Film Festival 2021: Lapsia ympäröivä maailma


Lapset ovat herkkiä ympäristön vaikutuksille. Se on peruskauraa, jonka meistä jokainen tietää. Se on myös asia, johon moni ei voi vaikuttaa. Lapset ja heitä ympäröivä maailma esittäytyy eri elokuvissa Kotka International Film Festivaalilla, ja heidän oikeutensa – tai niiden puute – näkyy monella eri tavalla.

The Little Beach (2020) on dokumenttihenkinen mutta fiktiivinen lyhytelokuva. Argentiinalaisen Parána-joen rannalla vietetään kuumaa kesäpäivää vedessä vilvoitellen. 7-vuotias Priscila valittaa tylsyyttään äidilleen, eikä isommat sisarukset halua  jakaa aikaansa pikkusiskon kanssa. Pikkusisko lähteekin jahtaamaan seteli kourassa uimaleluja myyvää miestä, törmäten monenlaiseen tapahtumaan yksin seikkaillessaan.

Yksin jääminen on monen lapsen arkea. Lapsen tekemisiä ja sanomisia ei seurata, eikä omaa rentoutumista tässäkään keskeytetä huomion jakamiseksi. Priscila törmää kuplapyssy haaveissaan niin varkaisiin, tragediaan kuin lukuisiin välinpitämättömiin aikuisiin. Lapsi on näkymätön. Koko ranta kyllä kohisee tragedian kohdalla, eikä se hetkauta Priscilan äitiäkään, vaikka kyse olisi voinut olla hänen omasta lapsestaan. ”Ei minun lapseni” on vaarallinen asenne, joka paistaa läpi tässä hetken viivähdyksessä helteisessä kesäpäivässä.

”Ei minun lapseni” on myös esillä suomalaisessa lyhytelokuvassa Poika ja tappaja (2021). Aikuiset nuoren pojan ympärillä ovat kasvottomia tappajaa lukuun ottamatta. Tarina pallottelee koulusta lintsaavan lapsen mielikuvitusrikkaan tavan tarkastella ympäröivää maailmaa ja pakenevan tappajan tuskanhikisen piilottelun välillä. Elokuva on ihana ja kamala, kun lopputulemaa ei tiedä, mutta mieli rakentelee monenlaisia eri skenaarioita tapahtumista.

Ohikulkevat aikuisetkin ihmettelevät, eikö pojan pitäisi olla koulussa, sen kummemmin kysymättä mitä pieni lapsi tekee yksin. Tämä tarjoaa samanlaista näkymättömyyttä lapselle kuin The Little Beachin Priscila kohtaa, aikuisten jättäen pienen yksinäisen ihmisen noteeraamatta sen kummemmin. Vaikka Suomea pidetään hyvinvointiyhteiskuntana, ei se tarkoita, ettei jotain voisi sattua. Siksi tällaiset toimivat hyvänä muistutuksena, että mitä vain voi sattua, kun silmä välttää.

Road Angel -dokumenttielokuvassa (2020) pieni poika Cristian juoksee tiellä lapion kanssa, mättäen pienen annoksen maata kuoppiin. Ohi ajavat autot pysähtyvät silloin tällöin antamaan pojalle uurastuksesta peson tai herkkuja. Vaikka Cristian näyttäisi olevan kameran kautta yksin, monta silmäparia pitää pojasta huolta. Toisin kuin aikaisempien elokuvien lapset, ohikulkijat pitävät pojasta huolta perheen ohella. Välillä juostaan vuoristossa, leikitään puron äärellä tai nautitaan askeettisesta elämästä yksinkertaisen kodin tuomassa turvassa. Aikuiset eivät ole kasvottomia tai tuntemattomia Cristianin ympärillä.

Vaikka aluksi kauhistuttaa katsoa suurien rekkojen ja ohi kiitävien henkilöautojen seassa poukkoilevaa muksua, näkyyn tuudittautuu dokumenttielokuvan rullatessa rauhallisesti eteenpäin. Olo on seesteinen, ja näky on kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin ja elämään. Siinä missä meillä vannotetaan lapsia koskaan menemästä autotielle leikkimään, Cristian tottuneesti mättää pienen määrän maata ja sepeliä, saaden kolikon tai pipareita itselleen. Tie ei ole hänelle turvaton, ja siitä hänen läsnäoloonsa tottuneet autoilijat pitävät huolen.



Comments are closed.