Kiki, Love to Love


Hyväksytään seksuaalisuus

Kiki, Love to Love (Kiki, el amor se hace, 2016) käsittelee kepeällä otteella fetissejä, rakkautta ja parisuhdesirkusta. Sen ratkaisut ovat helppoja ja lopputulokset onnellisia. Paco Leónin komediallista draamaa on helppo katsoa, sillä kukaan ei tuomitse ketään. Paitsi yksilö itsensä.

Kuten alkutekstit näppärästi ilmoittavat, ovat ihmisetkin eläimiä. Rakennamme pilvenpiirtäjiä ja kuuraketteja, mutta evoluutio on yhtä kaikki muovannut lisääntymisestä kovin mieltä ja vartaloa kiihottavan prosessin.

Seksi ja seksuaalisuus voivat olla joko äärimmäisen nautinnollisia tai häpeällisen ahdistavia asioita. Dramaturgisesti sukkelan tarinan tärkein anti onkin sen yltiöpositiivinen suhtautuminen kaikenlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ennakkoasenteisiin törmätään, mutta ne on asetettu ylitettäviksi.

Kiki, Love to Love on juuri sellaista seksuaalivalistusta, jota toivoisi näkevän enemmänkin. Itkusta, kankaista ja väkivallasta on ihan ok kiihottua, jos näin nyt sattuu käymään. Eritoten naisen orgasmia juhlitaan. Kliimaksi ei ole koskaan, missään tilanteessa, väärin.

Fetissiklubin sivuosajoukkiota lukuun ottamatta elokuvan henkilökatras on koottu taviksista. He tekevät perusduuneja, eivätkä ole sellainen pilveä poltteleva kaksikymppisten hippistereotypioiden joukkio, joiden löydökset voisi kuitata ne nyt ovat tuossa iässä -rutiinilla. Ihmiset ovat ihmisiä vielä polyamorisessa suhteessakin.

Länsimaissa eletään läpiseksualisoiduissa yhteiskunnissa. Jos rasvatuilla bikinivartaloilla ja punttisalilla vuosia viettäneillä vatsalihaksilla voidaan myydä kaikkea pölypusseista jogurttipurkkiin, niin miksi seksiin ja seksuaalisuuteen kuitenkin suhtaudutaan niin umpiotsaisesti? Kun kokeilunhalu on sitä, että yhdyntä aloitetaankin nelinkontin, niin jotain on mennyt vikaan.

León suhtautuu seksiin hymyssä suin. Fetisseihin sukelletaan aina naurun, ei pilkan kautta. Hyväksynnän taustalla on seksuaalisuuden vivahteiden normalisointi. Jos kerran ollaan yhtä mieltä siitä, että kiihottumiseen ei ole yhtä varmaa tapaa, niin miksi sitten hekuman saavuttaminen näennäisnormista poikkeavalla tavalla on noloa tai paheksuttavaa?

Kun estot ja häpeä kaikkoavat, niin suhteet syvenevät. Puhukaa ja kokeilkaa, Paco León kannustaa. Ei se satu. Ja jos sattuu, niin sen voi lopettaa. Tai sitten kipuun ihastuu.

Jotta en vaikuttaisi liian innostuneelta, niin totean, että Kiki, Love to Lovessa on myös selkeitä puutteita. Viesti on raikas, mutta elokuvan taiteelliset ansiot ovat verrattain vähäisiä. Henkilöhahmot eivät kasva yksilöinä kovinkaan kiinnostaviksi, ja draamasta puuttuu tunteellinen iskuvoima.

Tematiikan ylikorostaminen on kuitenkin tässä tapauksessa hyväksyttävää. Patriarkaalinen yhteiskunta, uskonnoilla tai ilman, on vähän väliä kertomassa eritoten naisille, miten heidän tulisi elää ja omaa vartaloaan kohdella. Kiki, Love to Love haistattaa moiselle tapakonservatismille paskat.



Leave a Reply