Tauon lopuksi siirryttiin toiselle paikkakunnalle, Örnsköldvikiin. Paikallisen MoDo-seuran ikoni ja ruotsalainen superpelaaja Peter Forsberg oli puuttunut illan kierroksen kokoonpanoista ja syy selvisi nyt. Parantunut vakava jalkavamma ei ollutkaan parantunut. Forsberg ilmoitti erittäin lakonisessa tilaisuudessa ykskantaan kautensa jäävän siihen saakka pelaamaansa pariin otteluun. Todennäköisesti ura on sekin sitten tässä, ”Foppa” jatkoi.

Lähetys siirtyi takaisin illan varsinaisen ottelun kolmanteen erään. Selostajakaksikko oli Forsberg-uutisesta tyrmistynyt. Tai ei oikeastaan uutisesta, vaan tavasta jolla se kerrottiin. ”Tässä sarjassa on kaksitoista huippujoukkuetta ja jokaisessa kaksikymmentä pelaajaa”, he nihkeilivät.

”Tarvitseeko sieltä nyt nostaa yhtä yksilöä tuolla tavalla”.

Olin tukehtua mellanöliini. Kulttuuriero naapurin ja meidän välillä oli yhtäkkiä revennyt intergalaktisiin mittoihin. Muistin Raimo Helmisen kuukausia jatkuneet jäähyväiset kotoisesta SM-liigasta. Ei niitä kukaan kyseenalaistanut! Totta kai Raipen pitikin saada kunnon juhlat, paljon enemmän kuin joku pressitilaisuus jonkun jäähallin palkintovitriinin edessä.

Kai Ruotsissa on sitten oltava kaikilla koko ajan yhtä kivaa. Maassa, jossa tuotetaan liukuhihnalta ahdistavampaa rikoselokuvaa  kuin missään ja vähän hitaammalla hihnalla ahdistavampaa Roy Anderssonia kuin missään, on varmasti tarvekin vastareaktioon. Palmen murha unohtuu, nuorisomellakat unohtuvat, Malmön ongelmalähiöt ja Zlatanin viimeisimmät kiukuttelut unohtuvat kun kansalaiset ovat kansankodin mediamaastossa samalla viivalla, Forsbergit, Pettersonit ja Holmenit kaikki yhtä kivoina lagom-kansalaisina.

Todella hienot puolensa ruotsalaisuus kuitenkin näytti viime viikonloppuna. Kun kaveri joutuu vaikeuksiin, häntä todellakin sympataan, psyykataan jaksamaan. Tukholman AIK:n nuori suomalainen futismaalivahti Tomi Maanoja katkaisi pari viikkoa sitten jalkansa hirvittävän näköisessä yhteentörmäyksessä toisen pelaajan kanssa.

AIK:n seuraavassa harjoitusottelussa mitään aavistamaton, kainalosauvoihin nojaava Maanoja nieleskelikin sitten kentän laidalla kyyneleitä. Joukkueen jokaisen pelaajan rinnassa oli iso kirjain. Asettuessaan ennen ottelua riviin he muodostivat tekstin ”Tomi Maanoja”. Jokaisen pelaajan paitaan oli vielä lisätty suomenkielinen teksti ”pelaan sinun vuoksesi”.

En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin tuo tempaus. Kyllä! Jag är en svensk! Ottakaa minutkin sinne Ruotsiin, olen kiltti ihminen!

Elämme toki mielipidevapaassa yhteiskunnassa ja maailmaan mahtuu tunnetusti paljon mölinää. Eikä Mikkosen missiossa perimmältään mitään vikaa ollut. Yhteiskunnan soisikin arvostavan enemmän lastaan kotona hoitavia vanhempia, oli sitten kyse äidistä tai isästä. Mutta tapa, jolla Mikkonen asiansa esitti, oli suoraan sanottuna moukkamainen ja sysäsi varsinaisen asian heti alkuunsa sivuraiteelle.

Suomessa ei ole taidettu Mikkosen mekkaloinnin jälkeen puhua lastenhoidosta sen enempää kuin aiemminkaan, ainakaan asiaa. Mutta Mikkosesta juttua on riittänyt. Nyt Mikkosten perheestä puuhataan Ilta-Sanomien viihdeuutisten mukaan tv-sarjaa.

”Ohjelmassa seurataan Mikkosten perheen arkipäivää sekä kuullaan heidän mielipiteitään ja kannanottojaan ajan ilmiöihin. Mikkoset muun muassa lukevat sanomalehtiä tuoreeltaan ja ottavat kantaa päivänpolttaviin aiheisiin.”

Ohjelman jatkosta päättävät katsojat. Kovin kummoinen Nostradamus ei tarvitse olla povatakseen kovassa julkisuusnosteessa paistattelevien Mikkosten edesottamuksille jatkoa tv-ruudussa.

Mikkosia enemmän kyseissä uutisessa hämmästyttikin Nelosen ohjelmapäällikön Mikko Silvennoisen lausuma. Tai ei se sinällään hämmästyttänyt, sillä mitäpä muutakaan kaupallisen kanavan tirehtööri lavertelisi:

”Suomi olisi paljon tylsempi paikka ilman Mikkosia, sillä he synnyttävät hyödyllistä keskustelua tärkeistä asioista. Itseäni kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä Nina Mikkonen on esimerkiksi uusavuttomuudesta, liikalihavuudesta tai päihdeäitien lasten pakkohuostaanotoista. Katsojan ei tarvitse olla Mikkosten kanssa samaa mieltä, sillä kiinnostavin keskustelu käydään ohjelman esittämisen jälkeen kotisohvilla ja keskustelupalstoilla.”

Onko yhteiskunnassamme todellakin tultu tähän, että tärkeistä asioista keskusteleminen sälytetään milloin mistäkin asiayhteydestä julkisuuteen ponnahtaneille ihmisille? Maamme laatumedioissa entiset mallit, bb-osallistujat ja kampaajat esittelevät kilvan näkemyksiään eri asioista ja heidän aivopierujensa pitäisi herättää hyödyllistä keskustelua tärkeistä asioista.

Kiinnostavatko esimerkiksi Nina Mikkosen ajatukset oikeasti ihmisiä vai kiinnostaako sittenkin itse Nina Mikkonen? Epäilen jälkimmäistä.

Maailmansivu on täynnä asiantuntijoita, jotka puhuvat meille tärkeistä asioista, eivätkä nämä asiat silti herätä kummoistakaan kiinnostusta. Eikä asiasta tule sen kiinnostavampaa Nina Mikkosenkaan suusta sanottuna. Mutta Nina Mikkonen kiinnostaa, sillä televisio ja julkisuus perustuvat tirkistelyyn ja eksploitaatioon. Mikkosten edesottamuksia ihmetellään kuin sirkuksen elefanttimiestä. Eikä kukaan yleisöstä ole kiinnostunut elefanttimiehen ajatuksista.

Olisipa joskus jonkun kanavan ohjelmapäällikkö niin rehellinen, että töräyttäisi totuuden korulauseiden sijaan. Reality-pohjaista televisiota tehdään, koska se on tuotannollisesti halpaa ja julkisuudessa pyöritetyt nimet kiihottavat ihmisten tirkistelyviettiä – ja tällä tehdään rahaa. Yhteiskunnallisesti merkittävien keskustelujen herättämisestä sopisi ainakin kaupallisilla kanavilla olla visusti hiljaa kunnes kyseisillä kanavilla on tahtoa ja resursseja tuoda ohjelmistoonsa kunnolla tuotettuja ja journalistisesti korkeatasoisia asia- ja ajankohtaisohjelmia sekä dokumentteja.

Mikkosen kaltaisille möykkääjille mediatilan antaminen on kaukana yhteiskunnallisesti merkittävien keskustelujen herättämisestä, asiallisesta journalismista puhumattakaan.

Nieleskellessäni puheen aikana tunsin jonkinlaista häpeää. Näinkö helposti minäkin olen manipuloitavissa? Näinkö helposti otan vastaan ylitunteellisen retoriikan ja epämääräiset puheet muutoksesta ja vapaudesta? Ehkä. Kriittisen suojauksen pettäminen ei olisi ollut mahdollista neljä vuotta sitten George W. Bushin puhuessa. Silloin puhetta luettiin lähinnä todisteena Yhdysvaltain globaaleista hegemoniapyrkimyksistä. Nyt luentakulma oli päinvastainen.

Kohtuuttomat odotukset

Jos katsotaan Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheiden pitkää linjaa, Obaman puhe sisälsi monia tuttuja elementtejä. Vapaus, jumalallinen johdatus, yksilöllinen ja kansallinen vastuu ovat toistuneet teemoina monissa puheissa.  Uutena nyanssina oli vanhatestamentillinen varoitus nykyisen kriisin vakavuudesta, jota seurasi sitten pelastussanoma kriisin voittamiseksi. Yhtymäkohtia on helppo löytää Franklin D. Rooseveltin vuoden 1933 virkaanastujaispuheeseen. Roosevelt totesi, että ”vain typerä optimisti voisi kiistää aikamme synkät realiteetit”. Synkät realiteetit varjostavat myös Obaman starttia presidenttinä. Suurin ero on siinä, että odotukset ovat moninkertaiset Rooseveltiin verrattuna. Moninkertaiset ja kohtuuttomat.

Rooseveltin tullessa valituksi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallitsi eristäytymispolitiikka, jossa pitäydyttiin oman mantereen asioihin. Obaman aloittaessa työnsä tilanne on aivan toinen. Presidentti on supervallan johtaja, jonka tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on globaaleja vaikutuksia.

Obaman herättämä maailmanlaajuinen innostus on ainutlaatuista Yhdysvaltain poliittisessa historiassa. Obamassa henkilöityy vastaus moniin amerikkalaisen yhteiskunnan muutostarpeisiin. Hänessä on kiistatonta poliittista karismaa, jota hänen vastustajansakin vastentahtoisesti ihailevat.

Poliittinen pääoma testataan silti vasta kun luottoraja on ylittymässä. Obaman odotetaan lopettavan Irakin sota kunniallisesti, elvyttävän Yhdysvaltain talous, remontoivan sosiaaliturvan ja eheyttävän kansakunnan. Joulupukiltakin odotetaan vähemmän. Pettymys on siksi väistämätön.

Ei mene kauaa, kun Bushin lama on Obaman lama ja talouden ahdingosta syytetään Obamaa. Poliittiset suhdannevaihtelut voivat olla nopeita. Vuonna 1992 virkaanastujaispuheessaan Bill Clinton hehkutti, kuinka muutoksen tuulet puhalsivat ja kuinka amerikkalainen unelma oli elvytettävä. Kaksi vuotta myöhemmin Clintonin liberaalit uudistuspyrkimykset olivat vastatuulessa ja demokraatit kärsivät rökäletappion kongressivaaleissa. Obama tuskin tekee samoja virheitä. Hän tietää, että maan äänestäjäkunta on pohjimmiltaan varsin konservatiivista.

Oikeus uskoa unelmiin

Suomalaisessa teknokritisoituneessa politiikassa hallituspuolueet ovat lamavuosien jälkeen olleet ensisijaisesti valtion kassavarannon hoitajia. Yhdysvaltain tunteellinen vaalijuhla näyttää tästä kulmasta epäilyttävältä hihhuloinnilta. Mutta voisiko siitä olla opittavaa myös meille?

Samuel Fuller sanoi joskus, että elokuva on tunnetta. Fuller oli oikeassa. Kiinnostavimpia elokuvia ovat usein ne, jotka pystyvät vetoamaan meihin sekä tunteen että järjen tasolla. Pelkkä tunne johtaa ylitsevaluvana siirappiin. Siihen kyllästyy nopeasti. Mutta elokuvan ”älyllisyys” voi olla yhtä puuduttavaa.

Turun yliopistossa muutama vuosi sitten alustanut elokuvatutkija Richard Dyer totesi, ettei liiemmin piittaa Jean-Luc Godardin elokuvista. Kommentti yllätti varmaan monet akateemisesta kuulijajoukosta. Mutta Dyerin perustelu oli osuva: kaikki, mikä Godardissa on kiinnostavaa, voidaan sanoa. Toisin sanoen Godardin elokuvista puuttuu mysteeri – se selittämätön viehätys, joka pakottaa palaamaan saman elokuvan äärelle uudestaan ja uudestaan.

Myös politiikassa tunteisiin vetoamisella on oma arvonsa. Se on taitolaji, jota suomessa harvat edes yrittävät. Suomalaisen poliitikon prototyypiksi on vakiintunut kamreeria muistuttava virkamies. Hajutonta, mautonta, tunteet konsensuksen alla peittävää ylirationaalisuutta pidetään sitten itsestään selvästi arvokkaampana kuin tunteita korostavaa amerikkalaista tyyliä.

Vuoden 1981 virkaanastujaispuheessaan Ronald Reagan julisti, että amerikkalaisilla on oikeus sankarillisiin unelmiin. Reaganille naurettiin Euroopassa. Mutta Reagan oli tässä oikeassa: presidenttivetoisessa järjestelmässä johtaja tarjoaa kansalle kollektiivisia unelmia. Unelmat, olkoot kuinka naiiveja, naurettavia ja mahdottomia tahansa, antavat politiikalle tunteen paloa. Barack Obama tarjosi amerikkalaisille positiivisen tulevaisuuskuvan, unelman paremmasta maailmasta. Illuusiota, ehkä. Mutta jos luovumme siitä illuusiosta, mitä meille jää jäljelle?