Ylpeyteen on todellakin aihetta, sillä kaksi vuotta aikaa ottanut remontti on tehty pieteetillä. Kun itsekin olen joskus joutunut reiskailemaan, sitä aina mielellään vakoilee myös muiden kädenjälkiä arvostelevalla silmällä. Kelpasi katsella nurkkia. Aarne Ervin alunperin suunnittelema uuden elämän saanut teatteri on ansaitun hieno ja varsinkin sen sydän, itse sali. Kun menet sinne, muista myös katsoa kankaan lisäksi kattoon. Komeasti kaartuu. Myös takaseinän pikkuaitiot houkuttivat. Vanhaa on kunnioitettu hyvällä maulla.

Mitään ei ole jätetty puolitiehen. Ei myöskään tekniikassa. Esitetty sukkelan hassu 3D-animaatio pelitti hienosti ja digitaaliprojektori näytti uuden tekniikan iloja erittäin toimivasti niitä arvostaville. Toisena esitettiin lyhytdokumentti Tapiolan rakentamisesta silloin aikoinaan. Varsin vängällä kertojaäänellä silattu dokkari oli paitsi mielenkiintoinen myös tahattomastikin hauska ajankuva, joka suorastaan velvoitti Tapiolan kehittämisen jatkamista, koska alunperinkin on oltu aikaa edellä ajatuksilla, jotka tuntuvat moderneilta edelleen.

Toivottavasti tapiolalaiset osaavat tätä kulttuuritekoa arvostaa säännöllisellä läsnäolollaan saneeratun teatterin pahnoilla. Nyt meillä on hienot kirjasto, kulttuurikeskus, uimahalli, hotelli ja elokuvateatteri, joka tarjoaa muun muassa muumeja lapsille ja karjukinoa isille. Ukkosen Jennin mukaan erityisesti lapset ja nuoret ovat uudelle teatterille tärkeitä. Se on mukava kuulla itse perheellisenä. Onhan se luksusta, että lähes kulman takana on elokuvateatteri. Ei tarvitse tehdä mitään erityistä lähtemistä.

Kun käyt Tapiolassa, mene siis elokuvateatteriin. Pitkää ikää ja menestystä Kino Tapiola!

Nimestä huolimatta kyse ei ollut jostain valtavan kiinnostavasta paimentolaiskansan arjen kuvauksesta jossain pökötstanissa, vaan Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen supersalaisista projekteista, joista yhden nimi on aikuisen oikeasti ollut Jedi-projekti. Maksettuani kirjan lähestulkoon kävelin lasioven läpi, mutta lopulta olin kotona ylimaallisin ponnistuksin. Jatkuvaa univajetta potevana perheenisänä näin kirjan läpi yhdessä yössä järisyttävällä tahdonvoimalla ja lopussa tajusin jälleen kerran, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.

Paljon oikeampi paikka olisi ollut Vietnamin sodan tappion traumaattisissa krapulahöyryissä pyöriskelevä Yhdysvaltain armeija ja etenkin sen erikoisjoukkojen tukikohta Fort Bragg, jota Rambokin kutsui kodikseen. Siellä olisi saanut mielensä määrin piehtaroida vaihtoehtoisten sotastrategioiden, new age -sovellutusten, paranormaalin toiminnan, pimeän psykologian sekä mystisten taistelulajien parissa kuin sika karsinassaan. Olisin ollut aivan myyty ja täysin yodana mukana näin hienossa toiminnassa. Totaalinen rajatapaus täydellisen rajatapauksellisessa ympäristössä.

Viettelevämpää lukukokemusta saa oikein pohtia. No, vastaavaan pääsee ja ohikin tietenkin Steven Pressfieldin Tuliportit (2003), jossa spartalaisten hurtti huumori ja sitä hurtimpi toiminta saavat paremmankin pasifistin painamaan pronssikypärän päähän ja tarttumaan sekä kilpeen että keihääseen osana falangia lambda tatuoituna otsaan. Mutta takaisin aiheeseen. Thermopylaista on suuri loikka Vietnam-veteraani Jim Channonin Ensimmäiseen maailmanpataljoonaan, jonka sangen radikaaleja linjanvetoja olisivat Lakedaimonin soturitkin kakistelleet ja niitä voi ihmetellä jokainen ihan tykönään: http://ejmas.com/jnc/jncart_channon_0200.htm

Nyt on Ronsonin kirjan samanniminen filmatisointi (http://www.imdb.com/title/tt1234548/) pyörinyt Jenkkilän katsojatilastojen kärkikahinoissa jo useita viikkoja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Grant Heslov on onnistunut houkuttelemaan psykosotilaiksi rehevän kaartin äijän velmuja kuten Jeff Bridgesin, Kevin Spaceyn ja George Clooneyn. Trailerin perusteella Bridgesin The Dude -hahmo Coenin veljesten Big Lebowkista (1998) on päästetty irti armeijassa, mikä on oiva vertauksellinen mielikuva itse kirjassa esitettyyn poikain ”puuhailuun” sekä siitä, millaisille huseeraajille annetaan valtaa ja vastuuta. Juuri Bridgesin hahmo perustuu tosielämän Jim Channoniin.

Mutta voimalla on pimeä puoli. Ronsonin kirjassa nauru napsahtaa poikki ja hymy hyytyy kammottavaan virneeseen, kun edetään Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan oppien uustulkintoihin Yhdysvaltain armeijan vankiloissa terrorismin vastaisen sodan pyörteissä ja jätetään vuohet rauhaan. Hampaat iskeytyvät alun isojen poikien jediseikkailujen jälkeen konkreettisesti betoniin, kun julma leikki vuohilla ja hamstereilla loppuu ja ihmisrääkkäys alkaa. Tukehduttavan naurun ja tuskanhuudon ero on hyytävän pieni, kun maalissa eivät tietenkään odota yliluonnollinen hyvyys, ylevä henkisyys tai karitsaa kantava sotilas vaan perinteisen inhimillinen pahuus.

On kiinnostavaa nähdä, miten Vuohia tuijottavien miesten elokuvaversio onnistuu tasapainoilemaan oudolla rajavyöhykkeellä, sillä vaikeasti filmattavaa kirjaa on muokattu raskaalla kädellä kankaalle sopivaksi tarinaksi. Suomessa odoteltavaa riittää helmikuuhun. Elokuva on saanut odotetun ristiriitaisen vastaanoton. Yhtä odotetusti moni kritiikki on keskittynyt enemmän uskottavuusongelmaan kuin elokuvallisiin ulottuvuuksiin. Mutta tuskin elokuvankaan kohdalla on kyse uskosta, sillä koko juju on näkemisessä, läpinäkemisessä.

Perjantaiaamuna töitten jälkeen vuorossa oli lippujen jonottaminen illalla esitettävään Chaplinin Kultakuumeeseen. Yhdeksältä alkavan lipunmyynnin eteen oli alkanut jo muutamaa tuntia aiemmin muodostua jonoa. Esitys tultaisiin taatusti myymään loppuun ja alati pienenevä lippupino sai sydämen pamppailemaan. Täpärälle lippujen saanti menikin, sillä jonossa seuraavana ollut ei saanut enää haluamaansa määrää lippuja.

Ennen illan spektaakkelia vuorossa oli Jim Jarmuschin uusi Limits of Control, joka saa varsinaisen ensi-iltansa Suomessa elokuussa. Ainakaan näin festaritunnelmissa en pintaa syvemmälle päässyt elokuvaan sisälle. Visuaalisesti elokuva on kyllä hieno ja ottaa kaiken irti tapahtumapaikkojen arkkitehtuurista, väreistä ja maisemista. Samaten ulkoasultaan muistettavia sivuhahmoja marssitetaan esiin jatkuvasti,  mutta mitään sisältöä ei dialogissa tai kokonaisuudessa tunnu olevan. Mukana oleva muutaman kymmenen sekunnin Kaurismäki-pastissi tosin nauratti.

Elokuvan jälkeen oli torkkujen vuoro. Päivällisellä käynti jäi väliin, koska Kultakuumeeseen oli ehtinyt muodostua jo pitkä jono tuntia ennen näytöstä. Paikkalippuja ei ole ja jonon hännillä olevat voivat joutuvat esityspaikkana olevan teltan tukipalkkien taakse istumaan, joten soitin Jaakon paikalle jonottamaan. Väsymys, esityksen myöhästyminen, tunnin jonotus kylmässä tuulessa ja tyytyminen takarivin paikkoihin saivat fiilikset laskemaan.

Kaikki muuttui kuitenkin Peter von Baghin tunteikkaan puheen jälkeen. Alkamassa oli Kultakuumeen alkuperäinen, restauroitu leikkaus, jota Suomen valkokankailla ei ole nähty 80 vuoteen. Maestro itse kun leikkasi elokuvasta 1940-luvulla uuden version. Säestämässä oli Oulu Sinfonia ja kapellimestarina Timothy Brock. Kun itse elokuvakin oli alusta loppuun asti iätöntä komediaa ja puhdasta kultaa, oli kyseessä ainutlaatuinen esitys. Seitsemänsataapäinen yleisö herkesi useaan otteeseen taputtamaan ja tömistelemään penkkejä – ehkä esityksessä saavutettiin jotain aikalaistunnelmasta.

Elokuvan jälkeen oli vuorossa pikavisiitti vieraita ja vapaaehtoisia varten järjestetyille lavatansseille Porttikoskelle. Kovinkaan riehakkaasti ei voinut tarjoilusta nauttia, sillä seuraava työvuoro alkaisi kahdeksalta aamulla. Lisäksi kello 1.45 oli vuorossa Matti Ijäksen kulttiklassikkoelokuvan Katsastuksen dialogikaraoke-esitys. Eli elokuva pyörimään ja yleisö toistelemaan loistavaa dialogia. Mahtava idea, ja mahtava elokuvakin tietysti oli. Karaokepuoli jäi vain hieman puolitiehen, sillä mitään seremoniamestaria ei esityksessä ollut ja suomalaisen mielenlaadun tietäen vuorosanojen toistelu jäi humalaisimpien katsojien vastuulle.

Elokuvia olisi pyörinyt aamuun asti, esimerkiksi Maa on syntinen laulu esitettiin kello 6.45. Unentarve kuitenkin voitti elokuvantarpeen.

Film-O-Blogissa käsitellään audiovisuaalista kulttuuria laidasta laitaan elokuvaa tietenkään unohtamatta. Sana on kirjoittajilla vapaa ja blogissa on mahdollista käsitellä monia sellaisia asioita ja ilmiöitä, joihin arvosteluissa ei ole mahdollisuutta pureutua.

Blogi myös korvaa uudistuneessa Film-O-Holicissa entisen Palstan kolumneineen ja pakinoineen.

Kaikille antoisia hetkiä Film-O-Blogin parissa.