Viime syksyn R&A:ssa vaikutuin erityisesti tanskalaisten Michael Noerin ja Tobias Lindholmin vankilakuvauksesta R. Ihan sellaista täystyrmäystä ei tämän vuoden ohjelmistossa ollut, mutta tuntuvia elämyksiä kuitenkin. Näkemistäni elokuvista vaikuttavimpia olivat ruotsalaisen Ruben Östlundin Play, brittinäyttelijä Paddy Considinen ohjaama Tyrannosaur sekä espanjalaisen Icíar Bollaínin allegorinen Sade kuuluu meille, joka valottaa siirtomaa-ajan kauaskantoisia seurauksia, valtasuhteita ja traumoja. Festivaalilla vierailleen Bollaínin monitasoinen ja kohottava elokuva tulee ensi viikolla teatterilevitykseen.

Taidemaalari Pieter Bruegel vanhemman (1525-1569) vannoutuneena fanina halusin tietysti nähdä puolalaisen Lech Majewskin ohjaaman The Mill and the Crossin, jossa Majewski herättää eloon Bruegelin kuuluisan maalauksen The Road to Calvary. Pieteetillä toteutettu elokuva on visuaalisesti häikäisevä kunnianosoitus Bruegelin sommittelulle ja värisilmälle, mutta myös luova ja mielikuvituksellinen tulkinta flaamilaistaiteilijan maalauksessaan esittämästä historiallis-yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kaikki katsomani dokumentit (The Greatest Movie Ever Sold, A Letter to Elia, The Good Life, Khodorkovsky ja Conan O’Brien Can’t Stop) olivat kiinnostavia. Hienoisen pettymyksen sen sijaan tuottivat Lisa Aschanin asetelmallinen She Monkeys ja Gus Van Santin paikoin teennäiseltä tuntunut Restless. Myös australialaisen Julia Leigh’n voyeristinen Sleeping Beauty jätti minut kylmäksi. Toisaalta vietin elokuvan päähenkilön tavoin hyvän tovin leffan kestosta unten mailla, joten olen ehkä jäävi sanomaan siitä mitään.

Sodankylässä, Espoo Cinéssä ja R&A:ssa on nyt ollut näytillä leijonanosa viime ja kuluvan vuoden puhutuimmista ja palkituimmista elokuvista. Kaikkea ei luonnollisestikaan voi saada, mutta jos joku ystävällinen haltiakummi olisi myöntänyt minulle kolme toivetta, olisin täydentänyt kotimaisten festareiden ohjelmistoa vielä muutamalla elokuvalla. Olisin halunnut nähdä ainakin Michel Hazanaviciuksen The Artistin (Sight & Soundin Nick Jamesin tämänvuotinen Cannes-suosikki), Lynne Ramsayn We Need To Talk About Kevinin ja Joanna Hoggin Archipelagon. Mutta ihan hyvä näinkin.

Maanantaina olin aikeissa katsoa norjalaisen Joachim Trierin elokuvan Oslo, August 31st, mutta koska sinne ei enää saanut lippuja, päädyinkin seuraamaan saksalaisen Cyril Tuschin dokumenttia Khodorkovsky. Plan B, jonka toteutumisesta olen oikein hyvilläni.

Venäjän poliittista lähihistoriaa erittäin ymmärrettävästi ja viihdyttävästikin valottavassa dokumentissa käydään läpi Mihail Hodorkovskin nousu yhdeksi maailman rikkaimmista liikemiehistä ja hänen vankeustuomioonsa mahdollisesti vaikuttaneet tapahtumat. Kerrontaa rytmittävät animoidut katkelmat, joissa Hodorkovskin piirretty hahmo näyttäytyy hämmentyneenä ja yksinäisenä.

Tuschi on haastatellut dokumenttia varten kymmeniä ihmisiä: entisiä päättäjiä ja poliitikkoja, asiantuntijoita, toimittajia sekä Hodorkovskin opiskelutovereita, liikekumppaneita ja perheenjäseniä. Hodorkovski myös kirjoitti Tuschille kirjeitä, joissa hän analysoi tilannettaan ja siihen johtaneita syitä älykkään pohdiskelevasti. Erään oikeudenkäynnin yhteydessä Tuschille tarjoutui viimein tilaisuus haastatella Hodorkovskia lyhyesti, mutta lasin läpi toteutettu, hätäinen juttutuokio ei loppujen lopuksi tuo juurikaan uutta huolellisesti rakennettuun henkilökuvaan.

On selvää, mille kannalle tutkiva dokumentaristi lopulta asettuu: Hodorkovskin vankeustuomioissa on ollut kyse joko kokonaan tai ainakin osittain poliittisesta pelistä. Tästä johtopäätöksestä huolimatta Tuschi pyrkii moniäänisyyteen ja ristivalotukseen kautta linjan. Hän istuttaa kaikki teot ja tapahtumat kontekstiinsa, minkä ansiosta Khodorkovsky on yhtä paljon elokuva Venäjän metamorfoosista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kuin Siperiaan passitetusta oligarkista.

Maanantain toinen dokumentti oli vähintään yhtä viihdyttävä kuin Khodorkovsky, joskaan ei yhtä kunnianhimoisesti toteutettu. Rodman Flenderin Conan O’Brien Can’t Stop seuraa supersuosittua tv-koomikkoa live-esiintymisten kiertueella, jolle Conan tiimeineen lähti riitaannuttuaan entisen työnantajansa NBC:n kanssa. The Tonight Shown hyllytetyn keulakuvan eropakettiin kuului sitoumus olla esiintymättä kilpailevilla tv-kanavilla yli puoleen vuoteen. Artisti on kuitenkin hukassa ilman yleisöään, joten Conan päätti kokeilla siipiään live-hauskuttajana.

Ja hyvinhän se tietysti onnistui. Conan esiintyy loppuunmyydyille saleille eri puolilla Pohjois-Amerikkaa ja on yhtä hauska kuin aina ennenkin. NBC:stä raamit kaulassa lähtenyt tv-tähti myöntää avoimesti kiertueen terapeuttisen funktion: nousemalla äkkiä takaisin hevosen selkään hän pystyy paitsi kohentamaan kolhiintunutta itsetuntoaan myös työstämään tuntemaansa suuttumusta. Toisaalta dokumentista välittyy kuva maanisuuden rajoilla temmeltävästä taiteilijasta, jonka olemassaolon mielekkyys on riippuvaista esiintymisen tuottamasta euforiasta ja ennen kaikkea yleisön hyväksynnästä. Nauratan, siis olen.

Vaikka Conan on hauska lavalla, elokuvan ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat takahuoneissa kuvatut kohtaukset. Koomikon ilmiömäinen assosiaatiokyky ja -nopeus kertovat harvinaislaatuisesta luovuudesta ja älykkyydestä. Taipumus alakuloon käy ilmi useaan otteeseen. Kiertueen loppupuolella Conan osoittaa selviä loppuunpalamisen merkkejä, mutta kiertueväsymyksestään huolimatta hänen on vaikea pyhittää vapaapäiviään levolle.

Conan O’Brien Can’t Stop on Conan O’Brienin ehdoilla tehty dokumentti. Se näyttää kyllä kohteensa vakavana, epävarmana ja loukattuna, mutta kovin syvälle julkisivun taakse ei edes yritetä päästä. Yhtä autolla-ajokohtausta lukuun ottamatta Conania ei kuvata koskaan yksin, vaan hänen ympärillään on jatkuvasti ihmisiä. Paljastavimmillaan dokumentti on tarkentaessaan Conanin entistä työnantajaansa kohtaan tuntemaan katkeruuteen. Se ilmenee tavoilla, jotka kertovat valtavasta pettymyksestä ja nöyryytetyksi tulemisesta.

Temaattisesti elokuva tuntuu hakevan yhteyttä ohjaajan alkuaikojen tuotantoon, mutta ulkoisesti se jatkaa sillä hillitymmällä linjalla, jota Almodóvar on suosinut Salaisuuteni kukka -elokuvasta (1995) lähtien. Tyylikäs, yllätyksellinen ja hetkittäin hauskakin trilleri/melodraama, joka ei kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Almodóvarin ainoana täysosumana pitämäni Kaikki äidistäni (1999).

Saattaa olla, että tämänvuotisen festivaalin kohokohta tuli koettua jo perjantaina. Ruotsalaisen Ruben Östlundin Play on dokumentaariseen tyyliin toteutettu kuvaus kännyköitä ryöstelevien maahanmuuttajalasten ja heidän uhrikseen sattumalta valikoituvan poikakolmikon yhteisestä päivästä. Elokuva pakottaa katsojan mukaan arvaamattomalle matkalle, jonka aikana nykyaikainen suurkaupunki näyttää välinpitämättömimmät kasvonsa. Kauppakeskuksissa ja julkisissa liikennevälineissä vallitsevat viidakon lait, sivulliset eivät uskalla puuttua mihinkään, aikuiset eivät auta.

Häiritseviäkin ajatuksia herättävä Play muistuttaa William Goldingin Kärpästen herraa 2010-luvun monikulttuuriseen Göteborgiin siirrettynä. Östlund on saanut nuorista näyttelijöistään niin ällistyttävän aidontuntuiset suoritukset irti, että elokuvaa seuratessaan on helppo unohtaa katsovansa fiktiota. Dokumentaarista lähentelevä realismi tekee katsomiskokemuksesta paikoin hyvinkin ahdistavan. Toisaalta Östlund viljelee absurdia huumoria, joka keventää tunnelmaa mitä yllättävimmissä tilanteissa.

Miranda Julyn mollivoittoinen The Future oli ohjelmassa lauantaina. Los Angelesiin sijoittuvan elokuvan päähenkilöinä haahuilevat Sophie (July) ja Jason (Hamish Linklater), jotka ovat aikeissa adoptoida tassunsa loukanneen kulkukissan. Tuleva vastuu painaa jo ajatuksen tasolla siinä määrin, että pariskunta päättää elää kuin viimeistä päivää uuden perheenjäsenen saapumiseen asti.

Keski-ikäistyvien hipstereiden kriiseilyä kuvaava elokuva olisi voinut olla hyvinkin viehättävä indie-helmi, jos Julyn itsensä esittämän naispäähenkilön toiminta ei olisi niin vajavaisesti perusteltua. Jasonia näyttelevä Linklater pelastaa paljon sympaattisuudellaan, samoin kuin kovia kokenut kulkukissa Paw-Paw, josta näytetään pelkät animoidut tassut ja jolle July on niin ikään antanut äänensä.

Alkavalla viikolla näytettävistä elokuvista odotan erityisesti korealaisen Lee Chang-dongin Poetryä. Jo näkemistäni elokuvista voin suositella ainakin kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin aidosti outoa Attenbergia sekä brittinäyttelijä Paddy Considinen vaikuttavaa esikoisohjausta Tyrannosaur.

Hyvistä kokemuksista huolimatta viimeisten vuosien festivaalit ovat jääneet eri syistä väliin, joten tänä vuonna tilannetta täytyi paikata kolmen päivän ja yhdeksän elokuvan verran. Reilut 16 tuntia elokuvaa alkoi tuntua maratonin loppuvaiheessa jo hieman jäsenissä, mutta mukaan tarttui sen verran monia mielenkiintoisia nykyelokuvan tuttavuuksia, että käyntiä voi pitää kannattavana. Alta löytyvät tarkemmat kuvaukset katsotuista elokuvista.

Päivä 1 (perjantai 17.9.2010)

Festivaalin käynnistyselokuvaksi oli hyvä valita nimeään myöten roskaelokuva, Harmony Korinen festivaaliyleisöjä eri puolilla maailmaa kohahduttanut Trash Humpers (2009). Varmaa tulisi olemaan, että sitä vasten myöhemmät valkokangaskokemukset eivät voisi enää koskettaa samoja synkkiä pohjamutia.

Elokuvassa rumiin kuminaamareihin sonnustautuneet häiriköt terrorisoivat Nashvillea muun muassa roskapönttöjä hässimällä, televisioita hajottamalla ja vauvanukkeja moukaroimalla. Vammaisia ääntelyllään ja elekielellään imitoivien henkilöiden päämäärätöntä tuho- ja seksuaalivimmaa on tulkittu eri lähteiden mukaan joko yhteiskuntakriittiseksi tai pelkästään yleisölle vittuiluksi – itse kallistun suosiolla jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Jo Lars Von Trierin vammaisdogmaelokuva Idiootit (1998) onnistui provosoimaan lukematonta määrää ihmisiä, mutta se on pientä Trash Humpersiin verrattuna. Suttuiselle vhs-nauhalle tallennettu ja vhs-nauhurilla leikattu elokuva tekee saman, mutta viiden potenssiin korotettuna. Etenkin äänimaailmaltaan harvinaisen rasittavasta elokuvasta lähti lopulta kesken pois yllättävän harva katsoja. Ehkä yleisö tiesi, mitä oli tullut hakemaan.

Alun perin olin suunnitellut katsovani toisena elokuvana Todd Solondzin Life During Wartimen (2009), joka on arvostelujen mukaan onnistunut jatko-osa 1990-luvulla menestystä keränneelle pedofiliakuvaukselle Onni (1998). En kuitenkaan saanut näytökseen lippuja, joten päätin valita tilalle toisen kehuja keränneen elokuvan.

Restrepo (2009) on Vanity Fair -lehden toimittajan Sebastien Jungerin ja valokuvaaja Tim Hetheringtonin Afganistanissa 14 kuukauden aikana kuvaama dokumentti erään amerikkalaiskomppanian arjesta Restrepon tukikohdassa Karangalin laaksossa. Yksi Yhdysvaltain armeijan vaarallisimmista palveluspaikoista maailmalla on nimetty varhaisessa vaiheessa taisteluissa menehtyneen komppanian lääkintämies Juan S. Restrepon mukaan.

Toteutukseltaan melko vähäeleisen ja kohtuullisen onnistuneen dokumentin vaikuttavimmat hetket paljastuvat autenttisuudessaan hätkähdyttävissä kuvissa, joissa peilataan sotilaiden välittömiä tuntoja taistelun tuoksinassa. Haastattelujen ja paikan päällä tallennettujen kuvien avulla katsojalle välitetään karua kuvaa siitä todellisuudesta, joka tämän hetken yhdessä terrorisminvastaisen sodan keskipisteessä vallitsee.

Dokumenttia katsoessa ei voinut välttyä ajattelemasta sodan loputonta ja turhalta tuntuvaa resurssien haaskausta. Rykmentin toimia seuratessa käy selväksi, että sodalle ei löydy voittajia, ellei sellaisiksi laske talebanin ryhmittymiä, jotka onnistuvat rekrytoimaan väkeä palvelukseensa amerikkalaisten siviileihin kohdistuvien iskujen varjolla. Idealistisesti voi vain pohtia, miten paljon sotimiseen käytetyllä rahalla voitaisiin vaikuttaa Afganistanin vakauttamiseen rauhanomaisin keinoin, kuten köyhyyttä poistamalla ja koulutusta lisäämällä. Sitä olisi toki vaikeampaa perustella amerikkalaisille äänestäjille, joiden omaa maata vaivaa taloustaantuman jälkeinen suurtyöttömyys.

Päivän kolmantena elokuvana oli vuorossa Claire Denis´n ihmissuhdedraama 35 Shots of Rum (2009), joka osoittautui yhdeksi festivaalien parhaimmista elokuvista. Tarinassa seurataan kiireettömästi mutta ei missään nimessä tylsästi lähiöjunan kuljettajana toimivan Lionelin ja tämän tyttären Joséphinen jokapäiväisen elämän pieniä askareita. Yhteiset ruokailuhetket, ystävien tapaamiset ja satunnaiset baari-illat tuovat lisäväriä työnteon ja opiskelun täyttämään, toisinaan yksinäiseltäkin tuntuvaan arkeen.

Hillitty perhe-elämän kuvaus tarkastelee elämää sellaisena kuin se voisi olla. Ylimääräisiä rönsyjä karttava ohjaustyyli auttaa pääsemään käsiksi kommunikointia karttavan Lionelin sekä selvästi seurallisemman Joséphinen ajatuksiin ja tunteisiin. Samaa voi sanoa myös elokuvan sivuhenkilöistä, joille on varattu omat ainutlaatuiset kohtalonsa. Vähäeleisen kauniisti kuvattu ja muun muassa Tindersticksin musiikilla kuorrutettu elokuva käy hellävaraisesti käsiksi ihmisten perimmäisiin tuntoihin.

Päivä 2 (lauantai 18.9.2010)

Olin lukenut Sion Sonon neljätuntista Love Exposurea (2008) verrattavan muun muassa surrealismista ammentavan Alejandro Jodorowskyn elokuviin, minkä perusteella minulla oli vain hämärä käsitys siitä, mitä japanilaiselokuvalta saattoi odottaa. Jodorowskya elokuvasta en juuri löytänyt, ellei viitteiksi laske uskomattomia juonenkäänteitä tai hurmoshenkistä uskonnon esillä oloa, mutta melkoisen seikkailun se eri tyylilajin vaihdoksineen kuitenkin tarjoaa.

Love Exposure on teinifantasiaa itseään etsivistä, usein vanhempiensa toimesta sorretuista nuorista, joiden haurasta elämää aikuiset ja uskontojen väärinkäytökset keikuttavat. Ensisijaisesti se on silti shakespearelaiset mittasuhteet saava rakkaustarina, joka käy läpi kaikki vastoinkäymiset, joita nuorella lemmellä saattaa kuvitella olevan vastassaan. Matkan varrelle mahtuu mukaan niin nuorten neitojen alushousuja (ja niiden kuvaamista), teinistondauksia kuin satunnaisia väkivallanpurkauksiakin.

Love Exposuressa pujotellaan varsin onnistuneesti tyylilajista toiseen, jolloin liioittelu, teinihuumori ja vakavuus muodostavat epäpyhän, enimmäkseen melko hyvin yhteen toimivan kolminaisuuden. Loputtomat stondausvitsit syövät elokuvalta jonkun verran tehoja, jolloin se uhkaa suistua paikoitellen lähes vitsiksi, mutta onneksi toisen neljänneksen ylilyönnit tasaantuvat loppupuoliskolla astetta vakavampiin tunnelmiin.

Sion Sonon elokuvan levottomien tunnelmien jälkeen oli aika siirtyä ahtaisiin oltaviin. Rodrigo Cortézin elokuvan Buried (2010) päähenkilö Paul Conroy (Ryan Reynolds) herää pimeässä arkussa maan alle haudattuna ainoina seuralaisinaan kynä, tupakansytytin ja puoliksi täyteen ladattu kännykkä. Miehen ensipaniikki vaihtuu vähitellen epätoivoiseen selviytymiskamppailuun puhelimen avulla, jolla hän soittaa perheelleen, pomolleen sekä valtion turvallisuusviranomaisille. Puhelut paljastavat, että mies on Irakissa työskentelevä rekkakuski, jonka paikalliset ovat kaapanneet lunnaiden toivossa. Valtioiden ulkopoliittiset suhteet ja yritysten työntekijöihinsä kohdistamat velvollisuudet eivät kuitenkaan aina kohtaa yksilön hädän kanssa, joten tarinaa voisi kuvailla sanoilla ”ystävä hädässä tunnetaan”.

Pieneen arkkuun koko 95 minuuttisen kestonsa ajan sijoittuva elokuva säilyttää intensiteettinsä yllättävän hyvin, vaikka mukaan on mahtunut pari tarpeetonta jännityselokuville tyypillistä kauneusvirhettä.  Paljastettakoon tässä juonesta sen verran, että esimerkiksi käärmeen luikerteleminen arkun sisällä ja päähenkilön päänsä sisällä aiempien puheluiden pohjalta käymä dialogi ovat juonen kannalta täysin tarpeettomia sivupolkuja. Hieman keskivertoa laadukkaampi jännityselokuva saa Suomessa tällä viikolla ensi-iltansa nimellä Haudattu.

Päivän kolmannen elokuvan oli tarkoitus olla Joon-ho Bongin ohjaama Mother (2009), mutta sen ensimmäisen festariviikonlopun näytökset jouduttiin perumaan, koska elokuvasta saapui järjestäjille tekstittämätön filmikopio. Tilalle tullut ruotsalainen Sound of Noise (2010) vaikutti juonikuvauksen ja parin arvostelun perusteella sen verran hauskalle tapaukselle, että päätin valita sen päivän viimeiseksi elokuvaksi. Tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi.

Skandinaavit hallitsevat kierot alkutilanteet, mistä on nähty viime vuosina lukuisia esimerkkejä Anders Thomas Jensenin, Tomas Alfredsonin, Roy Anderssonin, Lars Von Trierin, Bent Hamerin ja kumppaneiden toimesta. Joukon jatkoksi liittyvät nyt Ola Simonsson ja Johannes Stjärne Nilsson ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Sound of Noise, joka on jatkoa kulttisuosiota saaneelle lyhytelokuvalle Music for One Apartment and Six Drummers (2001).

Poliisina työskentelevä Amadeus Warnebring on elänyt lapsuutensa muusikkoperheessä, jossa isä ja veli ovat kuuluisia säveltäjiä. Sävelkuuroutensa vuoksi mies ei ole sopeutunut tilanteeseen ja vähitellen hänestä on tullut musiikin vihaaja. Kun kaupunkiin ilmaantuu muutamasta rumpalista koostuva musiikkiterroristien joukko, joiden tavoitteena on esittää erilaisina rytmisen musiikin esityksinä sinfonia yhdelle kaupungille ja kuudelle rumpalille, joutuu poliisi selvittämään elämänsä kiperintä tapausta.

Kyseessä on positiivisella tavalla nokkela elokuva, jonka hauskuus pohjautuu epätavalliseen juonikuvioon, huvittaviin hahmoihin ja arkielämän esineillä toteutettuihin musiikkiesityksiin. Vaikka tarinassa flirttaillaan paikoitellen klassisen musiikin suuntaan, ei elokuvassa ole minkäänlaista kuivakkuutta tai sisäänpäin lämpiävyyttä, minkä vuoksi sitä voi suositella melko varauksettomasti kenelle tahansa hyvän huumorin ystävälle. Sound of Noise ei ole täydellinen elokuva, mikä näkyy ohuehkoissa hahmoissa ja tarinan yksiulotteisuudessa, mutta muiden osa-alueiden vahvuuksien vuoksi niihin ei kiinnitä liikaa huomiota.

Päivä 3 (sunnuntai 19.9.2010)

Päätin lähteä sunnuntaina ennen auringonlaskua lähtevällä junalla takaisin Turkuun, joten kolmannen päivän ensimmäinen elokuvavalinta tapahtui sen mukaan, mitä ohjelmistossa oli tarjolla kahdentoista aikoihin. Vaihtoehdoista kiinnostavimmalta vaikutti Tobias Lindholmin ja Michael Noerin vankilaelokuva R (2010), jota on kuvailtu monissa yhteyksissä Tanskan Profeetaksi (2009). Koska en ole tutustunut yhteen viime vuoden kiitellyimmistä elokuvista, en osaa kommentoida väitteen paikkaansa pitävyyttä.

Kahden vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen puukotuksesta saanut Rune kuljetetaan vankilaan saavuttuaan ensimmäiseksi turvatarkastukseen, jonka jälkeen matka jatkuu askeettisesti varustetulle selliosastolle. Elämä kaltereiden takana ei osoittaudu erityisen miellyttäväksi, sillä puukotusuhrin vankilassa istuvat natsiystävät ottavat miehen silmätikukseen. Selvitäkseen tilanteesta hänen on keksittävä jokin keino, jolla olla hyödyksi jengeille. Huumebisnes on avain pulmaan, mutta keskenään kilpailevien jengien vuoksi siihenkin liittyy omat riskinsä.

Sekä kuvalliselta ilmaisultaan että kerronnaltaan pelkistetty elokuva kertoo Runen tarinan anteeksipyytelemättömään tapaan. Vaikka elokuva ei nouse oikein missään vaiheessa kovin korkeisiin sfääreihin, täytyy käsikirjoituksen tinkimättömyydelle sekä laadukkaille näyttelijäsuorituksille jakaa erikseen kiitosta. Valittua linjaa noudatetaan alusta loppuun asti, eikä tarinasta löydy juuri tyylivirheitä.

Päivän toinen elokuva, virolaisen Veiko Õunpuun The Temptation of St. Tony kuului jo hyvissä ajoin suunnitelmiini, olihan sitä verrattu festarilehdessä muun muassa Jean-Luc Godardin mainioon, anarkismia kohti vähitellen ajautuvaan liikenne-elokuvaan Weekend (1967).

Danten Jumalaisesta näytelmästä innostuksensa saaneen elokuvan päähenkilö on teollisuuslaitoksen keskiportaan johtaja Tõnu. Isän hautajaisista käynnistyvän matkan aikana hän kulkee läpi oman elämänsä kiirastulen, johon mahtuu niin perhe-elämää, työtovereita kuin salaperäinen nainenkin. Miehen vaellus saa loppua kohden sen verran surrealistisia piirteitä, että osa juonenkäänteistä jää hieman hämärän peittoon, mutta selvää kuitenkin on, että missään vaiheessa Pyhä Tõnu ei löydä paratiisiaan.

Mustavalkoinen, viimeiseen asti harkittu kuvaustyyli sekä tunnelmaa onnistuneesti täydentävä musiikki luovat Tõnun matkasta vaikuttavan audiovisuaalisen kokemuksen, joka pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta valkokankaalla. Aki Kaurismäen ja Roy Anderssonin elokuvista tutulla lakonisuudella Õunpuu huvittaa katsojaa päähenkilön hyväntahtoisilla mutta absurdeilla vaiheilla. Epäsuorasti yhteiskuntakriittisen elokuvan muita vaikuttajia voisivat olla sellaiset ohjaajat, kuten Federico Fellini, Luis Buñuel ja Béla Tarr.

Festivaalirupeaman viimeiseksi elokuvaksi valitsin Lu Chuanin The City of Life and Deathin (2009). Sen taustat ovat vuodessa 1937 ja japanilaismiehittäjien hirmutöissä Kiinan silloisessa pääkaupungissa Nankingissa. Muutaman kuukauden aikana noin 300000 ihmistä tapettiin ja useita kymmeniä tuhansia raiskattiin yhdessä viime vuosisadan julmimmista kansanmurhista.

Elokuva lähtee liikkeelle Pelastakaa sotamies Ryanin (1998) tavoin pitkällä taistelukohtauksella. Tällä kertaa ollaan kuitenkin Nankingin raunioilla, jossa kiinalaisjoukkojen rippeet yrittävät puolustautua japanilaisia valloittajia vastaan. Tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vangitut kiinalaismiehet ja -pojat kootaan yhteen ja teloitetaan. Tämän jälkeen huomio siirtyy vähitellen siviilien ja japanilaismiehittäjien välisiin alistussuhteisiin.

Alun nopeasti vaihtuvat taistelukohtaukset tiivistävät elokuvan ongelman: henkilöistä ja näkökulmista on vaikea päästä kunnolla perille. Vaikka The City of Life and Death on sellaisenaankin ajatuksia herättävä elokuva, olisi tarinan rakenteeseen pitänyt kiinnittää enemmän huomiota. Elokuvalta puuttuu keskipiste ja näin ollen valkokankaalla esitetyt kauheudetkin tuntuvat leijailevan irrallaan vähän sinne tänne. Ehkä tekijöiden olisi kannattanut keskittyä Spielbergin, Polanskin ja Wajdan holokaustia ja Stalinin puolalaisupseereiden puhdistuksia kuvaavien elokuvien tavoin yhteen selkeään keskushenkilöön.

Yhteenveto

Vaikka tämänvuotisilta R&A-festivaaleilta ei löytynyt Adam´s Applesin tai Innocencen veroisia ilonaiheita, kannatti festareille lähteä jo pelkästään 35 Shots of Rumin, Love Exposuren, Sound of Noisen ja The Temptation of St. Tonyn takia. Mukaan mahtui toki pari heikompaakin valintaa, mutta yleisesti ottaen ohjelmisto jätti jälkeensä suhteellisen korkeatasoisen vaikutelman.

Festivaaleilla esitetyistä yli 120 elokuvasta olisi löytynyt toki paljon muutakin katsottavaa. Esityspäiviin liittyvien aikatauluongelmien, peruuntumisten ja muiden syiden vuoksi jouduin jättämään väliin muun muassa Apichatpong Weerasethakulin Cannes-voittajan Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Livesin (2010), myöhemmin Suomessa levitykseen tulevan Debra Granikin jenkki-indien Winter´s Bonen (2010) sekä aiemmin mainitut Life During Wartimen ja Motherin. Täytynee hankkia ne tarkasteluun myöhemmin dvd:llä, sillä kotimaisilla valkokankailla niitä tuskin tullaan Winter´s Bonea lukuun ottamatta enää näkemään.

Kaikkiaan viime vuosi oli kotimaisten elokuvien saralla kiinnostavin vuosikausiin. Härön pienen mestariteoksen ohella mieleen ovat vahvasti jääneet Jörn Donnerin Kuulustelu, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen ja Miika Soinin Thomas. Viimeksi mainittu ei tosin kisaa Jusseista, elokuva kun valmistui jo vuonna 2008.

Yllättävintä Jussi-ehdokkaiden valinnassa oli, että Zaida Bergrothin Skavabölen pojat ja Saara Saarelan Väärät juuret eivät saaneet kuin muutaman ehdokkuuden. Molemmat olivat kotimaisen elokuvavuoden ehdottomia valopilkkuja, vaikka elokuvataiteellisilta ansioiltaan eivät aivan edellä mainittujen tasolle yltäneetkään.

Tärkeimpinä pidettyjen Jussien (paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa, paras naispääosa) osalta ei liene paljoa jännittämistä. Vaikka kilpakumppaneina on onnistuneita elokuvia ja roolisuorituksia, on Postia pappi Jaakobille aivan omassa sarjassaan.

Kenties eniten jännitettävää liittyy kuvauksen Jussiin. Pystin saa elokuvaaja Tuomo Hutri, mutta kummasta elokuvasta: Muukalainen vai Postia pappi Jaakobille? Aivan erinomaista työtä molemmissa. Eikä kuvaus-Jussin ojentaminen Pirjo Honkasalollekaan Kuulustelusta mikään vika tikki olisi, sillä Honkasalon pelkistetty estetiikka toimi ja tuki tarinan sisältöä todella ansiokkaasti.

Jussien lopullinen kohtalo ratkeaa tammikuun viimeisenä päivänä suorana televisioitavassa gaalassa. Jos viime vuoden kotimaisista elokuvista monikaan ei aiheuttanut totuttuja myötähäpeän tunteita, niin niiltä voi tuskin välttyä gaalaa seuratessa. Suomalaiset juhlanjärjestäjät kun yrittävät vähän liian tosissaan vääntää karkeloihin suuren maailman tuntua.

Heti laivan saavuttua satamaan tuli miltei ensimmäisenä rynnättyä Harmony Korinen Trash Humpersin esitykseen. Kyseessä oli ehkä henkilökohtaisesti koko festivaalin odotetuin elokuva, jonka saapumista kaupalliseen teatterilevitykseen Suomeen tuskin kannattaa odottaa. Korinen elokuva näyttää roskalta, elokuvalta, jota tuskin voi suositella oikein kenellekään. Sitä on toisaalta vaikea edes kutsua elokuvaksi, kyse on pikemminkin VHS-nauhalle tallennetusta performanssitaiteesta. Mutta tällainen rosoisuus Trash Humpersista tekeekin juuri viehättävän (taide)teoksen.

Roskaisia unia täynnä olevan yön, mutta hyvältä maistuneen aamiaisen jälkeen seuraavana elokuvana oli vuorossa Suomen teattereihin jo elokuussa tullut Julie Delpyn ohjaustyö Kreivitär. Elokuva kertoi Erzsébet Báthoryn, unkarilaisen sarjamurhaajan tarinan. Báthory tappoi nuoria, naimattomia naisia kylpeäkseen heidän veressään. Tällä tavalla hän kuvitteli säilyttävänsä ikuisen nuoruuden. Vaikka elokuva sijoittuu 1600-luvulle, niin teemoiltaan se on tätä päivää. Jokainenhan haluaa olla nykyaikana nuori.

Festivaalien kolmas ja samalla viimeinen elokuva oli taannoin Sodankylän elokuvajuhlillakin vierrailleen Elia Suleimanin The Time That Remains. Israelin valtion synnystä eli vuodesta 1948 alkava tarina ulottuu aina näihin päiviin saakkaa. Historiaa tarkastellaan yhden perheen näkökulmasta. Israelilaisten ja palestiinalaisten vastakkainasetteluun keskittyvä elokuva ei ole unohtanut huumoria, joka välillä sykkii hyvinkin mustana. Suleimanille tyypillinen epäaristoteellinen dramaturgia on paikoitellen hieman vaikeatakin seurattavaa. Herää myös kysymys, että kuinka paljon pitäisi tietää Israelin historiasta, jotta elokuvasta tajuaisi jotain. Tuskin israelilaisestakaan elokuvayleisöstä on helppoa seurata esimerkiksi Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, jos eivät vähääkään tunne Suomen historiaa.

Elokuvien lisäksi kannattaa mainita vielä muutama sana ruotsalaisesta elokuvayleisöstä. Edellisten elokuvien perusteella ruotsalaiset näyttävät tuovan tunteensa paljon enemmän esille elokuvaa katsoessaan kuin suomalaiset. Siinä missä suomalaiset istuvat tuppisuina, niin ruotsalaiset reagoivat elokuvan eri tilanteisiin. Esimerkiksi Kreivittären kohtauksessa, jossa Julie Delpy ompelee ihonsa sisälle rakkaimpansa hiustupsun, yleisön joukosta kuului valtaisa kohahdus. Suomessa tuskin kuuluisi minkäänlaista tunteenpurkausta.

Harmony Korinesta olin kuullut paljon, mutta elokuva oli ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Eivätkä ennakkoaavistukseni kovin harhaan osuneetkaan. Jotain tämän tapaista kuvittelinkin sen olevan. Häiritsevää elokuvakerrontaa, johon on hyvin vaikea päästä sisälle. Herää kysymys, miksi tällaisia elokuvia tehdään ja miksi niitä katsotaan. Mutta toisaalta, ei Trash Humpersia voi olla katsomattakaan. Heti kun valot salissa eilen sammuivat ja kankaalle lävähti ensimmäinen kuva, tiesin, että elokuva on katsottava loppuun.

Nimestä huolimatta kyse ei ollut jostain valtavan kiinnostavasta paimentolaiskansan arjen kuvauksesta jossain pökötstanissa, vaan Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen supersalaisista projekteista, joista yhden nimi on aikuisen oikeasti ollut Jedi-projekti. Maksettuani kirjan lähestulkoon kävelin lasioven läpi, mutta lopulta olin kotona ylimaallisin ponnistuksin. Jatkuvaa univajetta potevana perheenisänä näin kirjan läpi yhdessä yössä järisyttävällä tahdonvoimalla ja lopussa tajusin jälleen kerran, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.

Paljon oikeampi paikka olisi ollut Vietnamin sodan tappion traumaattisissa krapulahöyryissä pyöriskelevä Yhdysvaltain armeija ja etenkin sen erikoisjoukkojen tukikohta Fort Bragg, jota Rambokin kutsui kodikseen. Siellä olisi saanut mielensä määrin piehtaroida vaihtoehtoisten sotastrategioiden, new age -sovellutusten, paranormaalin toiminnan, pimeän psykologian sekä mystisten taistelulajien parissa kuin sika karsinassaan. Olisin ollut aivan myyty ja täysin yodana mukana näin hienossa toiminnassa. Totaalinen rajatapaus täydellisen rajatapauksellisessa ympäristössä.

Viettelevämpää lukukokemusta saa oikein pohtia. No, vastaavaan pääsee ja ohikin tietenkin Steven Pressfieldin Tuliportit (2003), jossa spartalaisten hurtti huumori ja sitä hurtimpi toiminta saavat paremmankin pasifistin painamaan pronssikypärän päähän ja tarttumaan sekä kilpeen että keihääseen osana falangia lambda tatuoituna otsaan. Mutta takaisin aiheeseen. Thermopylaista on suuri loikka Vietnam-veteraani Jim Channonin Ensimmäiseen maailmanpataljoonaan, jonka sangen radikaaleja linjanvetoja olisivat Lakedaimonin soturitkin kakistelleet ja niitä voi ihmetellä jokainen ihan tykönään: http://ejmas.com/jnc/jncart_channon_0200.htm

Nyt on Ronsonin kirjan samanniminen filmatisointi (http://www.imdb.com/title/tt1234548/) pyörinyt Jenkkilän katsojatilastojen kärkikahinoissa jo useita viikkoja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Grant Heslov on onnistunut houkuttelemaan psykosotilaiksi rehevän kaartin äijän velmuja kuten Jeff Bridgesin, Kevin Spaceyn ja George Clooneyn. Trailerin perusteella Bridgesin The Dude -hahmo Coenin veljesten Big Lebowkista (1998) on päästetty irti armeijassa, mikä on oiva vertauksellinen mielikuva itse kirjassa esitettyyn poikain ”puuhailuun” sekä siitä, millaisille huseeraajille annetaan valtaa ja vastuuta. Juuri Bridgesin hahmo perustuu tosielämän Jim Channoniin.

Mutta voimalla on pimeä puoli. Ronsonin kirjassa nauru napsahtaa poikki ja hymy hyytyy kammottavaan virneeseen, kun edetään Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan oppien uustulkintoihin Yhdysvaltain armeijan vankiloissa terrorismin vastaisen sodan pyörteissä ja jätetään vuohet rauhaan. Hampaat iskeytyvät alun isojen poikien jediseikkailujen jälkeen konkreettisesti betoniin, kun julma leikki vuohilla ja hamstereilla loppuu ja ihmisrääkkäys alkaa. Tukehduttavan naurun ja tuskanhuudon ero on hyytävän pieni, kun maalissa eivät tietenkään odota yliluonnollinen hyvyys, ylevä henkisyys tai karitsaa kantava sotilas vaan perinteisen inhimillinen pahuus.

On kiinnostavaa nähdä, miten Vuohia tuijottavien miesten elokuvaversio onnistuu tasapainoilemaan oudolla rajavyöhykkeellä, sillä vaikeasti filmattavaa kirjaa on muokattu raskaalla kädellä kankaalle sopivaksi tarinaksi. Suomessa odoteltavaa riittää helmikuuhun. Elokuva on saanut odotetun ristiriitaisen vastaanoton. Yhtä odotetusti moni kritiikki on keskittynyt enemmän uskottavuusongelmaan kuin elokuvallisiin ulottuvuuksiin. Mutta tuskin elokuvankaan kohdalla on kyse uskosta, sillä koko juju on näkemisessä, läpinäkemisessä.

Elokuvajuhlat pyörivät pitkälti talkoolaisvoimin. Edellisenä iltana Kitisenrannan koulun urheilusaliin rakennettuun katsomoon oli pakkautunut arviolta 250 vapaaehtoista, enemmän tai vähemmän leffoihin hurahtanutta ihmistä. Joukossa myös toimituksemme erikoismies JP Jokinen.

Keskiviikko 10.6.

Koska kyseessä on festivaalin avajaispäivä, minulle on tiedossa myös ensimmäinen työvuoro. Kuskit päivystävät joka päivä kuuden tunnin vuoron Sodankylä-hotellin aulassa. Kyseessä on melkoisen optimaalinen paikka päästä kurkistamaan legendaarisen valonjuhlan kulisseihin. Itse pääsin todistamaan taiteellisen johdon sekä päävieras John Boormanin saapumista. Juhlavieraiden, henkilökunnan ja tavaran kuljetuksen lisäksi kuskit ovat vuosien mittaan toteuttaneet hieman vaativampiakin logistisia tarpeita. Sodankylästä on muutamaankin otteeseen haettu taiteelliseen makustandardiin sopivia sikareita.

Työvuoron aikana festivaali oli pyörähtänyt toden teolla käyntiin. Tutustuimme JP:n kanssa perinteikkään Seitapaarin menyyseen, jonka jälkeen ryhdyimme tarkastamaan festivaalin elokuvatarjontaa. Seuraamme liittyi myös saksalaisvahvistus Pascal, joka ainoana meistä oli aiemmin saanut paikan myös Point Blankin avausnäytökseen. Ensimmäisenä oli vuorossa Steve McQueenin esikoisohjaus, IRA-aikoihin sijoittuva vankilatarina Hunger.

Elokuvan jälkeen jallupullo narahtaa ja matka jatkuu kohti Boormanin Kahden miehen helvettiä. Lee Marvinin tähdittämässä Robinson Crusoe -mukaelmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta taisteluväsymys alkaa iskeä päälle. Näytöksen jälkeen väsynyt kolmikko kulkee valoisassa Lapin yössä kohti majoituskoulua. Retkipatjalla ei tarvitse kauaa unta odotella.

Selvitetäänpä ensin hieman taustoja. Pari vuotta sitten kävin Ranskassa Nantesin kaupungissa erään kuppilan kulmapöydässä kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun saksalaisen ystäväni kanssa.

-    Tulet kato Suomeen.
-    Voishan tuota harkita.
-    Mennään Lappiin. Siellä on elokuvafestivaalit kesällä. Keskellä ei mitään.
-    Ai niinku jossain westernissä?
-    Justiinsa niin. Ja aurinko ei laske ollenkaan. Sopii kato teemaan valon taiteen kanssa.
-    Okei.

Ihan kerta yrittämällä reissumme ei toteutunut. Idea oli kuitenkin lähtökohtaisesti sen verran hullu, että asia jäi kaivelemaan molempien mieliä. Tänä keväänä alkoi lopulta näyttää kuitenkin siltä, että aikataulut sopisivat yksiin. Sodankylään suunnistaminen olisi siis tosiasia. Väläyksiä järjestyksessään 24. Sodankylän elokuvajuhlilta, olkaa hyvä.

Maanantai 8.6.

Herään pakettiauton tavarankuljetusosastosta. Kellonaikaa ei pysty ainakaan auringon asemasta päättelemään, sillä valoa on riittänyt pitkin yötä. Kännykästä tarkistan, että yöunta on tullut nautittua kuitenkin noin viiden tunnin verran. Kömmin ulos makuupussista ja avaan pakettiauton takaoven. Eteen avautuu pieni tunturijärven tapainen maisema. Auto on pistetty parkkiin edellisenä yönä noin 30 kilometriä ennen Rovaniemeä. Ajamme läheiselle huoltoasemalle ja haemme kahvit. Aamupalaksi loput edellisen päivän eväsleivistä sekä saksalaista juustoa ja makkaraa. Toimii. Matka jatkuu.

Pari tuntia ajettuamme Sodankylä tulee lopulta vastaan. Kitisenrannan koulu löytyy melko kivuttomasti, sillä elokuvajuhlilla on tullut käytyä kahdesti aiemminkin. Ilmoittaudumme talkoolaisvahvuuteen. Meikäläinen on järjestäjien toimesta nimetty kuljetustehtäviin, kaveri puolestaan siivousjoukkoihin. Koska talkoolaisten varsinainen työsarka alkaa vasta huomenna, aloitamme tarkemman tutustumisen Sodankylän ihmeisiin. Torilta esimerkiksi löytyy yhtä sun toista suomalaisen kulttuurin ilmentymää, joiden merkitys kiinnostaa myös saksalaista uteliasta mieltä.

Ja oluella pitää käydä. Terassin auringossa lekotellessamme yritämme ennakoida mitä kaikkea tuleva viikko mahtaa tuoda tullessaan. Ainakin tieto Fatih Akinin saapuisesta kuulostaa asialliselta. Miehen tuotanto kun maistuu meille molemmille. Lisäksi bongasimme kesän ensimmäisen festarihörhön.

Tiistai 9.6.

Festarit alkavat varsinaisesti huomenna. Talkooväkeä on alkanut pikku hiljaa valua paikalle enemmänkin. Mielenkiintoista on, että vapaaehtoisporukka koostuu hyvin eri-ikäisistä ihmisistä. Nuorison seassa on myös ihan oikeitakin aikuisia, jopa pariskuntia. Toisaalta eipä festaritalkoilu ole varmasti ollenkaan hassumpi tapa viettää kesää ja vaikkapa lomaa. Majoitus ja sapuskat ovat ilmaiset ja samalla tulee nähtyä jokunen hyvä leffakin. Vähän niin kuin lähtisi kultturellille lapinvaellukselle. Tervetullutta vaihtelua ylihinnoitellun rokkifestivaalin kurakentällä seisoskeluun.

Ensimmäinen kohdalleni sattunut kuljetustehtävä oli avajaispäivänä Lapinsuun elokuvateatterissa näytettävien leffojen toimittaminen esityspaikalle. Kiinnostusta jäi herättämään ainakin Boormanin Point Blank, joka itseltäni on toistaiseksi vielä näkemättä. Projisointihuoneesta löytyi muuten taattua itäsaksalaista Dresden-nimistä laatutekniikkaa.