Ensimmäinen Glasgow Film Festival -viikko vierähti varsin yhteiskunnallisissa ja kantaaottavissa tunnelmissa. Vietin alkuviikon teinielokuvien maailmassa, tutustuin tämän jälkeen paikallisten tekijöiden uusimpiin lyhytelokuviin, ihastelin Paprika Steenin vaikuttavaa roolisuoritusta palkitussa tanskalaistuotannossa Applause (Martin P. Zandvliet, 2009) ja kuulin Jean-Pierre Jeunet’n näppäriä kommentteja elokuvien tekemisen ihmemaasta. Viikon ainoa takaisku oli brasilialaisen Adrift-elokuvan (Heitor Dahlia, 2009) jääminen pois ohjelmistosta. Sen tilalla esitettiin amerikkalainen indie-tuotanto Big Fan (Robert D. Siegel, 2009), joka kertoi amerikkalaisen urheilufanin koettelemuksista. Not exactly my cup of tea.
Mikä brittipoikia oikein vaivaa?
Glasgow Youth Film Festivalin ohjelmistoon kuului kaksi tuoretta brittituotantoa, joiden pääosissa nähtiin teinipoikia. Molemmat elokuvat seurasivat brittiläisen nuortenelokuvan perinnettä, jonka aiempiin teoksiin voi muun muassa laskea elokuvat Kellopeliappelsiini (Stanley Kubrick, 1971), Trainspotting (Danny Boyle, 1996) ja This is England (Shane Meadows, 2006). Yhteistä näille nuorisokuvauksille on varsin selkeä agenda: (työväenluokkaiset) brittipojat eivät voi hyvin. Ne kertovat varsin toisenlaista tarinaa kuin urheutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä korostavat Harry Potter -saagat.
Väkivallan, rasismin, rikollisuuden ja huumekierteen kuvaamisen sijaan elokuvat The Scouting Book for Boys (Tom Harper, 2009) ja A Boy Called Dad (Brian Percival, 2009) tarttuvat nuorten ihmissuhteisiin – rakkauteen, ystävyyteen, vanhemmuuteen. Molempia elokuvia leimaa yhteiskunnallinen, kantaaottava sävy, jonka myös elokuvan The Scouting Book for Boys ohjaaja Tom Harper sekä A Boy Called Dad -elokuvan käsikirjoittaja Julie Rutterford nostivat esiin lehdistötilaisuudessa. Nuorten halutaan olevan tietoisia elokuvien teemoista – mutta mitä ne loppujen lopuksi ovat?
The Scouting Book for Boys on rakkaustarina, joka kuvaa 14-vuotiaiden Davidin (Thomas Turgoose) ja Emilyn (Holliday Grainger) ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Lapsesta saakka parhaita ystäviä olleet nuoret viettävät elokuvan alussa onnellisia kesäpäiviä köyhällä asuntoautoalueella merenrannan tuntumassa. Käännekohdan nuorten lapsenomaiselle yhdessäololle tuo Emilyn suhde vanhempaan mieheen ja tytön tuleminen raskaaksi. Yllättävä raskaus ja Davidin mustasukkaisuus lapsuudenystävästään johtavat lopulta varsin raakoihin ja hätkähdyttäviin juonenkäänteisiin.
Myös A Boy Called Dad tarttuu teiniraskauden tematiikkaan. Tällä kertaa 14-vuotiaan isän näkökulmasta. ”Brittien teiniraskausluvut ovat Euroopan korkeimmat”, ohjaaja Rutterford totesi lehdistötilaisuudessa. ”Halusin tarttua tähän paljon uutisoituun teemaan, mutta kertoa tarinan tällä kertaa pojan näkökulmasta – mitä tapahtuu jos poika ottaakin vastuun lapsesta?” Elokuva kertookin isien ja poikien suhteesta kolmessa sukupolvessa. Isäksi tultuaan Robbie (Daniel Solazzo) joutuu pohtimaan suhdettaan omaan, vuosikausia poissa olleeseen isäänsä.
Molempien elokuvien vahvuutena ovat näyttelijäsuoritukset. Davidia näyttelevän Thomas Turgoosen ilmiömäisyys huomattiin jo uusnatsismia kuvaavassa elokuvassa This is England. Teini-isän vaikean roolin herkkyydellä näyttelevä Daniel Solazzo on uusi tuttavuus ja onnistuu pienin elein rakentamaan roolihahmostaan uskottavan.
Nuortenelokuvafestivaalin päätyttyä jäin miettimään, mistä brittiläisten teinikuvauksien synkkyydessä on oikeastaan kyse. Nämä nuorisokuvaukset kertovat jatkuvasta huolesta työväenluokkaisten nuorten puolesta. Eikä heidän elämänsä, näiden elokuvien perusteella, kovin ruusuiselta näytäkään. Olisikin mielenkiintoista nähdä nuortenfiktioiden kentällä jonkinlainen vastakuva; onko mahdollista olla työväenluokkainen, onnellinen ja elämässään menestyvä?
Särmikkäitä lyhytelokuvia
Hyisenä sunnuntai-iltana tieni kulki Centre for Contemporary Artsiin, jossa esiteltiin internetissä toimivan, skotlantilaistaustaisen taiteilijayhteisön Central Stationin jäsenien lyhytelokuvia sekä ensimmäinen yhteisön toteuttama lyhytelokuva Art/Roc/Doc. Viimeksi mainittu on yhdistelmä valokuva- ja videotaidetta sekä musiikkia ja kertoo varsin perinteisen roadmovie-henkisen tarinan Glasgow’sta Lontooseen matkustavasta indierock-bändistä. Elokuva seuraa bändin kiertelyä Lontoon nykytaiteen keskuksissa ja toteuttaa käytännössä Central Stationin yhtä keskeistä tavoitetta – rikkoa musiikin sekä valokuva-, elokuva- ja videotaiteen rajoja.
Illan tarjonnassa Art/Roc/Docia mielenkiintoisemmiksi nousivat kuitenkin Central Stationin sekä Glasgow Short Film Festivalin kuratoimat viisi lyhytelokuvaa eri-ikäisiltä ja -taustaisilta taiteilijoilta. Omaa kulttuurihistorianjanoista mieltäni miellytti erityisesti glasgow’laisen Chris Leslien dokumentti Paddy’s Market, joka kuvaa Glasgow’ssa yli 200 vuotta toimineen, instituutioksi muodostuneen kirpputorin lakkauttamista.
Paddy’s Market joutui vuonna 2008 kaupungin uudistamis- ja modernisointipolitiikan tarkan silmän alle, ja se ajettiin alas alueella rehottavaan rikollisuuteen ja huumekauppaan vedoten. Leslie ei yritä dokumentissaan kieltää alueen ongelmia, mutta nostaa taitavasti esiin myyjien (useat monessa sukupolvessa) ja kanta-asiakkaiden näkemyksiä ja taistelua kaupungin hallintoa vastaan. Mustavalkoisista still-kuvista, markkinaväen näkemyksistä sekä Mobyn musiikista koostuva elokuva kuuluu neliosaiseen lyhytelokuvasarjaan Hope, Memories, Loss and Community: Four Stories of Regeneration in Glasgow. Dokumenttia katsoessaan ei voi välttyä vertaamasta Glasgow’n uutta ja uljasta modernisointipolitiikkaa lukuisiin muihin kaupunkeihin, myös Suomessa. Leslie tuokin hienosti kuuluviin kaupunkisuunnittelussa useimmiten sivuun jäävien tavallisten ihmisten mielipiteitä.
Aikuiset tarvitsevat satuja
Glasgow Film Festivalin avajaisgaalassa nähtiin Jean-Pierre Jeunet’n uusin elokuva MicMacs (2009). Ilkeän ironisessa komediassa kolmikymppinen Bazil (Dany Boon) saa luodin päähänsä mutta selviää hengissä kuin ihmeen kaupalla. Päähän jäänyt luoti saa Bazilin kuitenkin käyttäytymään omituisesti ja näkemään harhoja ja hänen pitää rakentaa sosiaalinen piirinsä ja koko elämänsä uudelleen.
Perheeksi löytyykin sadunomaisessa, rautaromuista kyhätyssä asumuksessa majaansa pitävä joukko muita yhteiskuntaan sopeutumattomia, ja taistelu sortoa, valtiovaltaa ja asekauppaa vastaan voi alkaa. Joukko rakentaa taistelunsa tueksi yhteisvoimin mitä mielikuvituksellisimpia laitteita heitä ympäröivästä romusta.
Dany Boonin Buster Keaton -henkinen näyttelijäntyö kantaa läpi elokuvan, joka komedian kautta esittää viiltävää yhteiskunnallista kritiikkiä. Elokuvan sopeutumattomat, kummalliset ja järjestelmän ulkopuolelle syrjäytyneet ovatkin loppujen lopuksi he, jotka kykenevät todelliseen onnellisuuteen ja älykkyyteen.
MicMacs on aikuisten satu – ja niitä tarvitaan. Avajaisgaalassa Jean-Pierre Jeunet’lta kysyttiin, mitkä ovat olleet hänen lempihetkiään urallaan elokuvantekijänä, johon Jeunet hetken mietittyään vastasi: ”I love everything.” Asenne, jota kyynisyyttä suosivassa nykykulttuurissamme soisi olevan vähän enemmänkin.