Glasgow Film Festivalin toinen viikko oli melkoisen ristiriitainen ja ajatuksia herättävä. Viikkoon mahtui nähtävää pienen budjetin musiikkielokuvista valtavirran jenkkikomedioihin – jälkimmäisestä esimerkkinä roller derby -tytöistä kertova Whip It! (2009). Voin muuten häpeilemättä suositella tätä Ellen Pagen, Juliette Lewisin ja Drew Barrymoren tähdittämää (ja Barrymoren ohjaamaa) elokuvaa, vaikka Page valitettavasti nähdään jälleen hänelle niin tyypillisessä roolissa: vihreätukkaisena, rajoja rikkovana ”erilaisena” nuorena.
Kantaaottavuudelta ja skotti-identiteetin pohdinnalta ei vältytty toisellakaan viikolla. Erityisen valaiseva oli Trainspottingista (1996) tutun näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittajan Peter Mullanin haastattelutilaisuus, jossa hän kommentoi kärkevään sävyyn brittien kulttuuripolitiikkaa, alueiden välisiä eroja ja elokuvateollisuuden sisäisiä luokka-asetelmia. Kuten Mullan tiivisti, Trainspotting oli brittien elokuvatuotannossa ja populaarikulttuurissa laajemminkin vedenjakaja. Huippusuosion saaneen elokuvan jälkeen skottimurteesta ja ylipäänsä skottilaisuudesta tuli kansainvälisesti muodikasta ja tavoiteltavaa. Tästä huolimatta skottinäyttelijät päätyvät edelleen usein stereotyyppisiin rooleihin.
Mullan peräänkuulutti myös elokuvatuotannon moninaistumista: resurssikysymysten vuoksi Skotlannissa tuotettavat elokuvat edustavat useimmiten sosiaalista realismia. Mullan saikin toiveeseensa vastausta festivaalin päätteeksi. Loppugaalassa maailmanensi-illassa nähty Thomas Ikimin ohjaama, glasgow’laisen elokuvayhtiön Black Camel Picturesin tuottama trilleri Legacy (2010) oli erittäin mielenkiintoinen avaus skotlantilaisessa elokuvatuotannossa.
Omituisia perheitä
Perjantain myöhäisillan ohjelmistossa oli kreikkalaisen Giorgos Lanthimosin ohjaama elokuva Dogtooth (Kynodontas, 2009). Elokuva kietoutui kolmilapsisen, hienossa aidatussa kartanossa asustavan, kreikkalaisperheen kammottavan arjen ympärille. Teini-ikäiset lapset, kaksi tyttöä ja poika, eivät ole koskaan päässeet talon ulkopuolelle, sillä siellä vaanii lukuisia vaaroja. Sen sijaan heidät on kasvatettu klaustrofobisessa ja väkivaltaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa sana ”meri” tarkoittaa suurta nojatuolia, kissat ovat pahimpia tappajia ja päivät täyttyvät ”kuka pystyy olemaan hengittämättä veden alla pisimpään” -henkisistä kilpailuista. Lopulta perheen vanhin tytär saa tarpeekseen ja päättää olla valmis ulkopuoliseen maailmaan. Lapsille on kerrottu, että he ovat valmiita lähtemään talosta, kun kulmahampaat – koiran hampaat – irtoavat. Ja irtoavathan ne, kun oikein yrittää.
Dogtooth on kaikessa ahdistavuudessaan hieno elokuva, jonka näyttelijäsuoritukset vakuuttavat. Perheen lapset ovat monotonisissa liikkeissään ja puhetyyleissään kuin robotteja ja ajoittaiset eksymiset hallitusta käyttäytymisestä johtavat väkivaltaan. Elokuva on myös kannanotto sisäänpäin lämpiävään yhteiskuntaan, ulkopuolisilta vaikutteilta sulkeutumiseen ja perinteiden kuristavuuteen. Elokuvan sanoma olisi silti ehkä tullut vielä tehokkaammin läpi ilman ajoittaista väkivallalla mässäilyä, joka vie liikaa katsojan huomiota ja energiaa.
Perhemallien kritiikkiä hieman erilaisessa kontekstissa esitti myös amerikkalainen musta komedia Life During Wartime (2009). Todd Solondzin uusin ohjaus kuvaa kulttielokuvan Happiness (1998) henkilöhahmojen elämää 10 vuotta myöhemmin. Näyttelijäkaarti on kokonaan uusi, mutta teemoissa jatketaan siitä mihin jäätiin: pedofiliasta tuomittu perheenisä on vapautumassa vankilasta 10 vuoden tuomion jälkeen ja muut keskushenkilöt kipuilevat jo elokuvassa Happiness esiteltyjen ihmissuhdekriisien ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa.
Solondz on mestari luomaan kieroutunutta, läpitunkevaa mustaa huumoria sekä intensiivisiä, pieniä kohtaamisia. Kuten Joyta elokuvassa näyttelevä Shirley Henderson totesi elokuvan jälkeen, Solondz on ohjaajana perfektionisti – jokainen kohtaus kuvattiin lukuisia kertoja uudelleen eri tunnetiloissa apaattisesta hysteeriseen. Keijukaismainen Shirley Hendersonin roolisuoritus tekikin elokuvassa minuun erityisen suuren vaikutuksen. Vaikka Life During Wartime ei ehkä ylläkään aivan samaan tunnelmaan kuin Happiness, elokuva sisältää lukuisia hienoja hetkiä ja toimii myös itsenäisenä kertomuksena.
Musiikkielokuvaa, elokuvamusiikkia
Glasgow Film Festivalin musiikkilinja osoitti virkistävästi, että festivaalin aikana pystyttiin katsomaan brittipopin sekä kotikaupunkien kuuluisuuksien Belle & Sebastianin ja Franz Ferdinandin ohi.
Cannesissa viime vuonna palkittu No One Knows about Persian Cats (Bahman Khobadi, 2009) kertoo musiikkielokuvissa ja -dokumenteissa loputtomiin toistetun tarinan. Nuori yhtye haluaa päästä näkyviin, kappaleensa kuulumaan ja keikkailemaan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen kertomus pohjoisenglantilaisesta indiepopyhtyeestä. Teheranissa asuvien nuorten muusikoiden kohtaamat ongelmat ovatkin aivan eri mittakaavassa.
No One Knows about Persian Cats on kuvattu salaa – rahoitusta haettaessa dokumentin kerrottiin käsittelevän aivan muita aiheita – ja sen kautta avautuu näkymä elämän vaarallisuuteen länsimaista popmusiikkia soittavana artistina Teheranissa. Bändit soittavat kirjaimellisesti maan alla pommisuojissa ja kellareissa, navetoissa lehmien keskellä tai kaupungin yläpuolella katoille rakennetuissa hökkeleissä, joita uhkaavat jatkuvat sähkökatkokset ja oikosulut. Bändin toivottomalta tuntuvaa haavetta päästä soittamaan Lontoossa luonnehtivat loputtomat vaikeudet, alkaen pimeän passin ja viisumin hankkimisesta tuhansia dollareita laskuttavalta välittäjältä. No One Knows about Persian Cats on käsikirjoitettuja ja improvisoituja kohtauksia yhdistelevässä kerronnassaan hieman epätasainen ja keskeneräisen oloinen, mutta tässä dokumentissa sävy toimii hyvin.
Toinen musiikkielokuvafestivaalin helmistä oli venäläisen Valeriy Todorovskiyn ohjaama musiikkielokuva Hipsters (Stiljagi, 2008). Viehkeän Oksana Akinšinan (mm. Lilja 4-ever) tähdittämä elokuva valottaa amerikkalaisen nuorisokulttuurin rantautumista Moskovaan toisen maailmansodan jälkeen. Jenkkikulttuuria, jazzia ja Elvistä ihannoivat hipstersit olivat jyrkkä vastakohta ajan neuvostopuoluenuorisolle ja ryhmien välillä koettiin väkivaltaisia yhteenottoja.
Hipsters viittaa, värikkään kepeästä sävystään huolimatta myös synkkään historiaan. Hipstersit joutuivat kärsimään raskaimman kautta alakulttuuristaan. Klubeja ratsattiin jatkuvasti ja useita kiinnijääneistä passitettiin vankilaan tai armeijan palvelukseen. Elokuva yhdistelee mielenkiintoisesti perinteisen Hollywood-musikaalin konventioita ja tuo niitä venäläisen elokuvakerronnan kontekstiin. Juoneen sisältyykin yhtä aikaa West Side Story -henkisiä tanssikohtauksia ja imelä rakkaustarina puoluepojan ja hipsters-tytön välillä sekä varsin vaikuttavia, puoluesaleihin sijoitettuja ja neuvostoestetiikasta ammentavia musiikkinumeroita.
Elokuvan loppukohtaus näyttää jopa musikaalille melkoisen kliseiseltä: päähenkilö kävelee keskellä Moskovan leveitä katuja ja hänen taustalleen liittyy joukko muiden vastakulttuurien edustajia, punkkareita, hevareita, hippejä. Musiikkielokuva on näin myös kannanotto nykypäivän venäläiseen yhteiskuntaan, jonka sananvapaus – tai sen puuttuminen – on viime vuosina herättänyt paljon kansainvälistä huomiota.
Päätösgaalaan trillerin voimin
Glasgow Film Festivalin päätti nigerialaissyntyisen Thomas Ikimin ohjaus Legacy. The Wire -televisiosarjasta tutun Idris Elban tähdittämän trillerin voima piilee klaustrofobisessa tunnelmassa, joka syntyy kauhuja kokeneen agentin päänsisäisen maailman yhdistymisestä pienen, karun yksiön tunnelmaan, jossa seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Kokonaan Glasgow’ssa kuvattu, mutta New Yorkiin sijoittuva elokuva ei välttämättä ollut aivan omaa suosikkigenreäni, mutta Elban roolisuoritusta ja elokuvan painostavaa tunnelmaa ei voinut olla ihailematta.
Legacyn näytökseen kiteytyi myös jotakin olennaista juuri Glasgow Film Festivalin luonteesta. Paikallisen independent-elokuvayhtiön tuotannon esittäminen päätösgaalassa toi hienosti esiin uusia, tuoreita lupauksia. Ikimi on erittäin mielenkiintoinen ja selvästi intohimoisesti elokuvilleen omistautuva uusi ohjaaja.
Glasgow Film Festivalin ohjelmisto oli tänä keväänä laajempi kuin yhtenäkään aiempana vuonna ja myytyjen lippujen määrä ylitti myös järjestäjätiimin odotukset. Toivottavasti festivaali onnistuu, mittakaavan laajenemisesta ja ammattimaistumisesta huolimatta, myös jatkossa säilyttämään vahvan omaleimaisuutensa ja virkistävän DIY-henkensä.