Jälleen yksi festivaalikokemus on ohi. Viidestä mahdollisesta päivästä koettuna on kolme ja puoli, unta öiden aikana kertyi yhteensä kolmetoista tuntia ja elokuvia tuli katsottua… no, muutamia. Elokuvafestivaalilla pyöriminen ei siis juurikaan eroa musiikkipitoisista vastaavista. Tärkeintä on festarimeininki, ihmisten näkeminen, ja yleinen rakastava tunnelma elokuvaa kohtaan. Seuraavassa jälkijättöisesti muutamia muistiinpanoja ja tunnelmia Tampereen elokuvajuhlilta 2009.
Torstai 5.3.
Saavun Tampereelle Helsingistä venähtäneen lounaan jälkeen vasta viideltä. Suurta vahinkoa ei toki ole tapahtunut, onhan vasta torstai, festivaalin toinen päivä ja koko viikonloppu edessä. Matka juna-asemalta festivaalikeskukseen Finlaysonin alueelle yllättää aina. Se on kävellenkin niin lyhyt.
Kun puran akkreditoinnin yhteydessä saadun festarikassin sisältöä, löytyy vieraskeskuksen oleskelutilassa viereen yksi tuttu. Ja toinen. Pian pöydän ympärillä istuu sekalainen, vaihtuva porukka, jotkut jo iloisessa kahden tai kolmen oluen nosteessa, toiset vielä yrittämässä sitkeästi pääasiaa, elokuvien katsomista. Päätän itse katsastaa animaattori Bill Plymptonin uusimmat tuotokset illan kymmeneltä alkavassa myöhäisnäytöksessä ja painua sen jälkeen kiltisti nukkumaan. Ohjaaja- ja muita tekijävieraita ollaan kärräämässä kovaa vauhtia saunaan ja avantouimaan bussimatkan päähän. Lehdistöllä sinne ei ole mitään asiaa virallisesti, ei ainakaan allekirjoittaneen pokalla.
Ensimmäiseen ruokatankkaukseen löytyy seuraa kotikaupunkini Oulun suunnalta ja vähän muualtakin. Kaikilla on hyvä fiilis, pienien festivaalien järjestäjät purnaavat alansa ihanuudesta ja kamaluudesta. Ammatinvalintakysymys, rakkaudestahan näitä hommia tehdään. Periaatteessa pöytäkunta yrittää kiirehtiä ensimmäiseen Andy Warholin elokuvien esitykseen – lopulta 39-minuuttisesta sienensyöntielokuva Eatista (1964) ehditään kuulemma nähdä puolet, ”ihan riittävästi”, minulle kerrotaan myöhemmin. Itse suuntaan tässä vaiheessa lähiöön viemään yöpymiskamojani kaverin luo ja harmittelen ankeasta taloudellisesta tilanteesta johtuvaa hotellihuoneen puutetta.
Plymptonin Idiots and Angels (2008) on kovien odotusten jälkeen pieni pettymys, sen sijaan alkukuvana esitetty Hot Dog (2008) on riemastuttava tapaus. Plymptonin tyyli on toki mukavaa katsottavaa, mutta vastahakoisen enkelin seikkailut olisivat mahtuneet alle tuntiinkin. Puoliltaöin näytöksen jälkeen haeskelen jo bussipysäkkiä tyhjällä Hämeenkadulla, mutta puhelu Telakka-ravintolasta muuttaa nukahtamisaikeet. Päätän käydä yhdellä, lopulta yllättävien tuttavien ketju vie vielä jatkoille Tullikamarin Klubille. Saunapuhtaiden elokuvantekijöiden festari-ilo on tarttuva ilmiö. Ehkä pöytään kannetuilla juomilla on myös jotain tekemistä asian kanssa.
Perjantai 6.3.
Päätän aamusta, että perjantai on elokuvienkatsomispäivä. Tosin siinä vaiheessa kello on jo kaksitoista ja ensimmäisenä tavoitteena on saada jostain ravintoa. Lounasseura hampurilaisten ja ranskalaisten äärellä näyttää heikkohappiselta. Kilpailusarjoissa kunnostautuvat ohjaajat jännittävät elokuviensa esittelyä enemmän kuin vähemmän.
Hyppään ensimmäisen aikomani leffakatselmuksen yli, sillä saan suostuteltua kaverin mukaan Kinokompo Vol. 2 -dvd-kokoelman pienimuotoiseen julkaisuun, mikä on kaikenmoisten kissanristiäisten luvatun perjantain ensimmäinen tapahtuma. Omalla kohdallani se jää lopulta myös ainoaksi. Dvd:ltä löytyy (pieni mainos sallittaneen tähän väliin) uutta kotimaista lyhytelokuvaa, joista puolet kilpailevat myös tämän vuoden filkkareiden kilpailusarjoissa.
Lähden juoksemaan julkaisusta näytökseen, mutta tässä vaiheessa selviää, että Filkkarit ovat muuttaneet akkre-passin käyttöön liittyviä sääntöjä kesken festarin. Kotimaisella passilla ei ole hetken mielijohteesta enää mitään asiaa näytöksiin, vaikka salissa olisi tilaakin, vaan sisäänpääsyyn vaaditaan lippu. Harmi estää maksamasta normaalia lipunhintaa, sillä pitäisihän nyt akkreditoinnista jotain käytännön iloakin olla. Näytöksen korvaa kuitenkin kevyt jutustelu tuttujen kesken. Ohjaaja John Webster käväisee kehumassa kaverin elokuvaa, mikä on eleenä ihastuttavan vilpitön. Kiitoksia kollegalta kun ei rahalla osteta.
Suomen kokoisessa maassa leffafestareihin kuuluu omalla kohdallani, että jossain välissä pitäisi hoitaa kyseisessä kaupungissa asuvien ihmisten kanssa vanhoja ystävyyssuhteita. Saan yhdistettyä lukioaikaisten ystävien kohtaamisen ja elokuvat, sillä menemme katsomaan yhdessä MoMa-elokuvien erikoisnäytöstä Tullikamarille. Jimi Tenor säestää ensimmäiset neljä mykkäelokuvaa, mistä minulle jää pelkästään hyvää sanottavaa. Muutoin näytöksessä koetaan tavanomaista festivaalien perussäätöä, kun projektori hyytyy kesken kaiken ja uutta lähdetään hakemaan kylän toiselta laidalta. Mutta haetaan kuitenkin ja lopulta näytös on myöhässä vain reilut puoli tuntia. Harmistus siirtyy seuraavaa näytöstä odottaville, meillä on salin puolella säkkituolissa lojuessa ja kahvia tankatessa oikein mukavaa. Hyvässä lyhärivalikoimassa on pari helmeä, muun muassa Jackson Pollock -dokumentti vuodelta 1951. Tenorin säestys toimii kuin tauti. Sitä kuuntelisi mieluusti vaikka parikin tuntia.
Vaikka loppuilta sujuu vanhoja ystävien seurassa, törmään viimeisessä jatkopaikassa Doriksessa filkkariväkeen. Ne varsinaiset bileet ovat kuulemma paikallisessa karaoke-ravintelissa, mutta pop-henkistä joukkoa dj:n lauluvalikoima ilahduttaa.
Lauantai 7.3.
Kun lauantaiaamuna heräilemme yöpaikasta hieman suuremmalla sakilla, älyää onneksi joku muu kuin allekirjoittanut ehdottaa aamusaunaa. Kiukaan sihinässä on järjen lähtö lähellä, niin hyvää kevyt lämpö tanssimisesta kipeille jaloille tekee. Ja ei, sauna ei aamuisin oikein käytettynä väsytä lainkaan. Päinvastoin, löylystä puhtaana olen täynnä energiaa ja valmis katsomaan niitä elokuvia ihan oikeasti.
Brittiohjaaja Miranda Pennellin elokuvakokoelma yllättää positiivisesti. Tanssielokuvina mainostetut elokuvat eivät ole oikeastaan lainkaan tanssielokuvia, vaan elokuvia liikkeestä. Erityisen nerokas on valikoiman lyhin jäsen, neliminuuttinen You Made Me Love You (2005), jossa kameran edessä oleva ihmisjoukko leikkii hippaa kameran kansssa. Intensiivisiä kasvoja ja näennäisesti satunnaista, rytmistä liikettä voisi katsoa tunninkin, mutta en saa suutani auki näytöksen jälkeisessä Q&A-tilanteessa. Haluaisin myös kiittää kotimaisemiini sijoittuvasta Magnetic Northista (2003), mutta tilaisuus menee nopeasti ohi.
Pakollinen ruokatauko estää kuuden tunnin yhtenäisen leffamaratonin, mutta Carte Blanche -sarjaa en suostu jättämään väliin mistään hinnasta. Tänä vuonna rakkaimmat lyhytelokuvansa on koonnut Elokuvasäätiössä työskentelevä Marja Pallassalo. Sarjan useista animaatioista erottuu hilpeä neuvostotuotos Siili sumussa (1975), jonka kertojanääni vie mielen jonnekin kauas lapsuuden iltasatuihin. Roy Anderssonin Härlig är jorden (1991) on taatusti yksi elokuvahistorian kiehtovimmista töistä, jonka katsominen on aina yhtä häkellyttävä kokemus. Sarjan päättää todellinen yllättäjä, espanjalainen El Cerco (2005). Seepiasävyinen dokumentti tonnikalanpyytäjien vuosittaisesta rituaalikalastuksesta Välimerellä on paitsi hienosti kuvattu, myös tehokkaasti rytmitetty. Kalanpyrstöistä lähtevä hakkaava ääni soi päässä vielä pitkään, kun puramme tunnelmia panimoravintola Plevnassa.
Jätän suosiolla illan myöhäiselokuvat ja kissanristiäiset väliin, vaikka Agnès Vardan elämäkertadokumentin missaaminen harmittaakin. Telakan sijaan suuntaan lopulta kaverin keikalle ja edellisillalta tuttuun seuraan. Pitäähän sitä Tampereella ollessa vähän käydä pitkätukkarokkiakin kuuntelemassa.
Sunnuntai 8.3.
Pitkäksi venähtänyt musiikkipitoinen yö, pakollinen lähiögrillillä vierailu ja aktiivisten kissojen jahtaaminen aamukuudelta nukuttaisi pidempäänkin, mutta viimeisenä päivänä jännitän liikaa, mitä mieltä kilpailusarjojen juryt ovat olleet elokuvista. Yhdeltätoista alkavaan pressitilaisuuteen en ehdi mitenkään, mutta kuulen onneksi melkein heti paikalle saapuessa, että kovasti pitämälleni dokumentille Kansakunnan olohuone on napsahtanut oman sarjansa erikoispalkinto. Kyseinen dokumentti saa palkintojenjakotilaisuudessa tuomaristolta vielä varsin mainiot perustelut: kolmihenkinen jury vaatii ponnekkaasti elokuvaa käytettäväksi Suomi-brändin markkinoinnissa.
Rahalla mitattuna festareiden jättipotti lankeaa kokeelliselle dokumentille Hanasaari A. Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen lyhytelokuva voittaa sekä 10 000 euron suuruisen Risto Jarva -palkinnon, että 3400 euron arvoisen Finnlabin resurssipalkinnon. Kahden vuoden aikana kuvattu, puoli miljoonaa valokuvaa ja animaatiota yhdistävä elokuva tuo mieleen 1920-luvun avantgardistit, mutta myös MoMa-sarjassa näkemäni N.Y., N.Y.:n (1951). Vertaus ei ole kovin kaukaa haettu, kaupunkikuvauksia molemmat omalla tavallaan.
Kotimainen dokumentti pärjää muutenkin hyvin. Unien välissä saa kansainvälisessä sarjassa kunniamaininnan ja festivaalimatkan ohjaajalle kustantavan Opiskelijapalkinnon, Ghosts alle 30-minuuttisten elokuvien erikoispalkinnon. Ikuisista opiskelijoista kertova Kuppikunta jää vaille palkintoa, mutta yksittäisenä elokuvana se tulee mainituksi palkintoseremonioissa kolme kertaa, eikä syyttä. Yli 30-minuuttisten voittaja, teatterilevityksessä ja televisiossakin nähty Liikkumavara on paitsi juryn, myös yleisön mieleen. Leffa on näkemistäni palkituista ainoa, jonka perusteluista en ole tuomariston kanssa yhtä mieltä. Mutta makunsa kullakin.
Seremonioiden jälkeen tarjoutuu tilaisuus katsoa osa palkituista elokuvista, kiinnostavin on melkeinpä tuplapotin LAB10-sarjassa voittaneen ruotsalaisen Johannes Nyholmin Sagan om den lille dockpojken (2008). Elokuvaparin toinen puoli, Dockpojken (2008), pitäisi ehdottomasti päästä myös näkemään jollain tapaa. Väsymys painaa jo kuitenkin tässä vaiheessa viikonloppua ja lähden juoksemaan junaan ennen kuin nukahdan pehmeään leffateatterin penkkiin lopullisesti. Juna vaihtuu onnekseni autokyytiin teatterin ulkopuolella. Eräänlaista luksusta sekin, purkaa festarifiiliksiä pimenevässä maaliskuun illassa Tampere-Helsinki-välillä ennen omaan sänkyyn naamalleen kaatumista. Yleinen fiilis on jokaisella matkustajalla väsymyksestä ja pienestä kritiikinpoikasesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) onnellisen hymyilevä, ja sehän se lienee festareiden lopullinen tarkoitus.