Viime syksyn R&A:ssa vaikutuin erityisesti tanskalaisten Michael Noerin ja Tobias Lindholmin vankilakuvauksesta R. Ihan sellaista täystyrmäystä ei tämän vuoden ohjelmistossa ollut, mutta tuntuvia elämyksiä kuitenkin. Näkemistäni elokuvista vaikuttavimpia olivat ruotsalaisen Ruben Östlundin Play, brittinäyttelijä Paddy Considinen ohjaama Tyrannosaur sekä espanjalaisen Icíar Bollaínin allegorinen Sade kuuluu meille, joka valottaa siirtomaa-ajan kauaskantoisia seurauksia, valtasuhteita ja traumoja. Festivaalilla vierailleen Bollaínin monitasoinen ja kohottava elokuva tulee ensi viikolla teatterilevitykseen.

Taidemaalari Pieter Bruegel vanhemman (1525-1569) vannoutuneena fanina halusin tietysti nähdä puolalaisen Lech Majewskin ohjaaman The Mill and the Crossin, jossa Majewski herättää eloon Bruegelin kuuluisan maalauksen The Road to Calvary. Pieteetillä toteutettu elokuva on visuaalisesti häikäisevä kunnianosoitus Bruegelin sommittelulle ja värisilmälle, mutta myös luova ja mielikuvituksellinen tulkinta flaamilaistaiteilijan maalauksessaan esittämästä historiallis-yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kaikki katsomani dokumentit (The Greatest Movie Ever Sold, A Letter to Elia, The Good Life, Khodorkovsky ja Conan O’Brien Can’t Stop) olivat kiinnostavia. Hienoisen pettymyksen sen sijaan tuottivat Lisa Aschanin asetelmallinen She Monkeys ja Gus Van Santin paikoin teennäiseltä tuntunut Restless. Myös australialaisen Julia Leigh’n voyeristinen Sleeping Beauty jätti minut kylmäksi. Toisaalta vietin elokuvan päähenkilön tavoin hyvän tovin leffan kestosta unten mailla, joten olen ehkä jäävi sanomaan siitä mitään.

Sodankylässä, Espoo Cinéssä ja R&A:ssa on nyt ollut näytillä leijonanosa viime ja kuluvan vuoden puhutuimmista ja palkituimmista elokuvista. Kaikkea ei luonnollisestikaan voi saada, mutta jos joku ystävällinen haltiakummi olisi myöntänyt minulle kolme toivetta, olisin täydentänyt kotimaisten festareiden ohjelmistoa vielä muutamalla elokuvalla. Olisin halunnut nähdä ainakin Michel Hazanaviciuksen The Artistin (Sight & Soundin Nick Jamesin tämänvuotinen Cannes-suosikki), Lynne Ramsayn We Need To Talk About Kevinin ja Joanna Hoggin Archipelagon. Mutta ihan hyvä näinkin.

Maanantaina olin aikeissa katsoa norjalaisen Joachim Trierin elokuvan Oslo, August 31st, mutta koska sinne ei enää saanut lippuja, päädyinkin seuraamaan saksalaisen Cyril Tuschin dokumenttia Khodorkovsky. Plan B, jonka toteutumisesta olen oikein hyvilläni.

Venäjän poliittista lähihistoriaa erittäin ymmärrettävästi ja viihdyttävästikin valottavassa dokumentissa käydään läpi Mihail Hodorkovskin nousu yhdeksi maailman rikkaimmista liikemiehistä ja hänen vankeustuomioonsa mahdollisesti vaikuttaneet tapahtumat. Kerrontaa rytmittävät animoidut katkelmat, joissa Hodorkovskin piirretty hahmo näyttäytyy hämmentyneenä ja yksinäisenä.

Tuschi on haastatellut dokumenttia varten kymmeniä ihmisiä: entisiä päättäjiä ja poliitikkoja, asiantuntijoita, toimittajia sekä Hodorkovskin opiskelutovereita, liikekumppaneita ja perheenjäseniä. Hodorkovski myös kirjoitti Tuschille kirjeitä, joissa hän analysoi tilannettaan ja siihen johtaneita syitä älykkään pohdiskelevasti. Erään oikeudenkäynnin yhteydessä Tuschille tarjoutui viimein tilaisuus haastatella Hodorkovskia lyhyesti, mutta lasin läpi toteutettu, hätäinen juttutuokio ei loppujen lopuksi tuo juurikaan uutta huolellisesti rakennettuun henkilökuvaan.

On selvää, mille kannalle tutkiva dokumentaristi lopulta asettuu: Hodorkovskin vankeustuomioissa on ollut kyse joko kokonaan tai ainakin osittain poliittisesta pelistä. Tästä johtopäätöksestä huolimatta Tuschi pyrkii moniäänisyyteen ja ristivalotukseen kautta linjan. Hän istuttaa kaikki teot ja tapahtumat kontekstiinsa, minkä ansiosta Khodorkovsky on yhtä paljon elokuva Venäjän metamorfoosista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kuin Siperiaan passitetusta oligarkista.

Maanantain toinen dokumentti oli vähintään yhtä viihdyttävä kuin Khodorkovsky, joskaan ei yhtä kunnianhimoisesti toteutettu. Rodman Flenderin Conan O’Brien Can’t Stop seuraa supersuosittua tv-koomikkoa live-esiintymisten kiertueella, jolle Conan tiimeineen lähti riitaannuttuaan entisen työnantajansa NBC:n kanssa. The Tonight Shown hyllytetyn keulakuvan eropakettiin kuului sitoumus olla esiintymättä kilpailevilla tv-kanavilla yli puoleen vuoteen. Artisti on kuitenkin hukassa ilman yleisöään, joten Conan päätti kokeilla siipiään live-hauskuttajana.

Ja hyvinhän se tietysti onnistui. Conan esiintyy loppuunmyydyille saleille eri puolilla Pohjois-Amerikkaa ja on yhtä hauska kuin aina ennenkin. NBC:stä raamit kaulassa lähtenyt tv-tähti myöntää avoimesti kiertueen terapeuttisen funktion: nousemalla äkkiä takaisin hevosen selkään hän pystyy paitsi kohentamaan kolhiintunutta itsetuntoaan myös työstämään tuntemaansa suuttumusta. Toisaalta dokumentista välittyy kuva maanisuuden rajoilla temmeltävästä taiteilijasta, jonka olemassaolon mielekkyys on riippuvaista esiintymisen tuottamasta euforiasta ja ennen kaikkea yleisön hyväksynnästä. Nauratan, siis olen.

Vaikka Conan on hauska lavalla, elokuvan ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat takahuoneissa kuvatut kohtaukset. Koomikon ilmiömäinen assosiaatiokyky ja -nopeus kertovat harvinaislaatuisesta luovuudesta ja älykkyydestä. Taipumus alakuloon käy ilmi useaan otteeseen. Kiertueen loppupuolella Conan osoittaa selviä loppuunpalamisen merkkejä, mutta kiertueväsymyksestään huolimatta hänen on vaikea pyhittää vapaapäiviään levolle.

Conan O’Brien Can’t Stop on Conan O’Brienin ehdoilla tehty dokumentti. Se näyttää kyllä kohteensa vakavana, epävarmana ja loukattuna, mutta kovin syvälle julkisivun taakse ei edes yritetä päästä. Yhtä autolla-ajokohtausta lukuun ottamatta Conania ei kuvata koskaan yksin, vaan hänen ympärillään on jatkuvasti ihmisiä. Paljastavimmillaan dokumentti on tarkentaessaan Conanin entistä työnantajaansa kohtaan tuntemaan katkeruuteen. Se ilmenee tavoilla, jotka kertovat valtavasta pettymyksestä ja nöyryytetyksi tulemisesta.

Temaattisesti elokuva tuntuu hakevan yhteyttä ohjaajan alkuaikojen tuotantoon, mutta ulkoisesti se jatkaa sillä hillitymmällä linjalla, jota Almodóvar on suosinut Salaisuuteni kukka -elokuvasta (1995) lähtien. Tyylikäs, yllätyksellinen ja hetkittäin hauskakin trilleri/melodraama, joka ei kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Almodóvarin ainoana täysosumana pitämäni Kaikki äidistäni (1999).

Saattaa olla, että tämänvuotisen festivaalin kohokohta tuli koettua jo perjantaina. Ruotsalaisen Ruben Östlundin Play on dokumentaariseen tyyliin toteutettu kuvaus kännyköitä ryöstelevien maahanmuuttajalasten ja heidän uhrikseen sattumalta valikoituvan poikakolmikon yhteisestä päivästä. Elokuva pakottaa katsojan mukaan arvaamattomalle matkalle, jonka aikana nykyaikainen suurkaupunki näyttää välinpitämättömimmät kasvonsa. Kauppakeskuksissa ja julkisissa liikennevälineissä vallitsevat viidakon lait, sivulliset eivät uskalla puuttua mihinkään, aikuiset eivät auta.

Häiritseviäkin ajatuksia herättävä Play muistuttaa William Goldingin Kärpästen herraa 2010-luvun monikulttuuriseen Göteborgiin siirrettynä. Östlund on saanut nuorista näyttelijöistään niin ällistyttävän aidontuntuiset suoritukset irti, että elokuvaa seuratessaan on helppo unohtaa katsovansa fiktiota. Dokumentaarista lähentelevä realismi tekee katsomiskokemuksesta paikoin hyvinkin ahdistavan. Toisaalta Östlund viljelee absurdia huumoria, joka keventää tunnelmaa mitä yllättävimmissä tilanteissa.

Miranda Julyn mollivoittoinen The Future oli ohjelmassa lauantaina. Los Angelesiin sijoittuvan elokuvan päähenkilöinä haahuilevat Sophie (July) ja Jason (Hamish Linklater), jotka ovat aikeissa adoptoida tassunsa loukanneen kulkukissan. Tuleva vastuu painaa jo ajatuksen tasolla siinä määrin, että pariskunta päättää elää kuin viimeistä päivää uuden perheenjäsenen saapumiseen asti.

Keski-ikäistyvien hipstereiden kriiseilyä kuvaava elokuva olisi voinut olla hyvinkin viehättävä indie-helmi, jos Julyn itsensä esittämän naispäähenkilön toiminta ei olisi niin vajavaisesti perusteltua. Jasonia näyttelevä Linklater pelastaa paljon sympaattisuudellaan, samoin kuin kovia kokenut kulkukissa Paw-Paw, josta näytetään pelkät animoidut tassut ja jolle July on niin ikään antanut äänensä.

Alkavalla viikolla näytettävistä elokuvista odotan erityisesti korealaisen Lee Chang-dongin Poetryä. Jo näkemistäni elokuvista voin suositella ainakin kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin aidosti outoa Attenbergia sekä brittinäyttelijä Paddy Considinen vaikuttavaa esikoisohjausta Tyrannosaur.

Festarien päätöspäivänä sunnuntaina väkeä oli vielä aamulla mukavasti ja Apichatpong Weerasethakulin Blissfully Yoursin (2002) näytös oli lähes täynnä. Ohjelmakirjassa elokuva hehkutettiin ”meditatiiviseksi”. Minusta elokuva oli yksinkertaisesti tylsä. En saanut siitä tarttumapintaa. Kauniita kuvia, mutta toivottoman laahaavaa… Not my cup of tea. Myönnän auliisti, että olen amerikkalaisen elokuvan koulima katsoja ja aristoteelisten kerrontakaavojen vanki. Ehkä negatiivinen reaktioni paljastaa oman länsimaisuuteni ja kykenemättömyyteni heittäytyä tapahtumattomuuden kuviin, mene ja tiedä. Jotenkin vain tuntuu, että Blissfully Yoursin kriitikkoihailussa on myös annos eksotismia. Se, että kamera viedään viidakkoon, ei tee elokuvasta vielä ”maagista”.

Souleymane Cissén The Wind (1983) maittoi minulle huomattavasti paremmin. Kahden nuoren kielletyn rakkauden kautta paljastetaan Malin sotilasdiktatuuri ja vanhojen miesten valtaan nojaava perhejärjestelmä. Kerronnan logiikan ylittävät ihmeet ovat luonteva ja kaunis osa tarinaa. Cissén lauantain aamuhaastattelussa oli noussut esiin joitain kiintoisia pointteja, vaikka jotenkin hän ei lämmennyt Peter von Baghin kysymyksille. Cissé halusi puhua elokuvistaan, ei lapsuudestaan. Kun Cissé palasi 1960-luvun lopulla Moskovan elokuvakoulusta kotimaahansa Maliin, maassa oli yksi 35-millinen elokuvakamera. Sitä sai käyttää valtaapitävien kuvaamiseen. Niinpä Cissén piti kuvata neljä vuotta poliitikkoja, jotta olisi päässyt ohjaamaan ensimmäistä lyhytelokuvaansa. Tämä kannattaa muistaa, kun seuraavaksi joku valittaa, kuinka vaikeaa Euroopassa on tehdä elokuvia.

Muutama sana Luoston majoituksesta. Luoston tunturihotelliin, joka on siis 30 kilometrin päässä Sodankylästä, myytiin festarimajoituspaketteja. Hotellilta oli kuljetuksia pelipaikalle. Hotelliaamiainen on tietysti mukava tapa aloittaa päivä. Riippuvaisuus kuljetusten aikatauluista toi myös haasteita, ainakin silloin, kun kuljetusten väli venähti parhaimmillaan seitsemään tuntiin. No, torstai-iltana, bussin missattuamme, saimme kyydin ystävälliseltä sodankyläläisnuorelta.

Juhlien intiimi luonne on säilynyt, vaikka enää ei kai voida puhua mistään pienestä tapahtumasta, kun kävijämääräkin oli yli 26 000. Neljännen esityspaikan käyttöönotto toi lisää vaihtoehtoja. Ohjelmakartta oli runsas. Niin runsas, että jälkikäteen katsoen voisi kirjoittaa yhtä hyvin siitä, mitä kaikkea ei ehtinyt näkemään… Mutta hyvä näin. Näitä juhlia ei voi ”suorittaa”, vaan jokainen kokee ne omalla tavallaan.

Yritin sulatella kokemaani sunnuntain yöjunassa. Juhlien myötä mieleen palautui taas, että olen elokuvakulttuurin kasvatti. Rakastan elokuvaa, viihteenä ja taiteena yhtä lailla. Martin Scorsese puhui viisaita A Letter to Elia -dokumentissaan: hänellä on intiimi suhde omiin suosikkielokuviinsa. Sanat eivät sitä voi täysin tavoittaa, koska se on ”minun ja elokuvien välinen asia”. Allekirjoitan sen.

Aki Kaurismäen Le Havren lippujen saatavuus oli juhlien kestopuheenaihe. Lippuja jonotettiin joka aamu. Lauantai-iltapäivän näytäntöä ennen jono telttaa oli melkoinen. Itse en jonottanut, vaan siirryin suosiolla katsomaan Lapinsuuhun Kuin raivoa härkää, joka sekin oli lähes täynnä. Le Havren näytöksessä paikalla olleet kertoivat, että isossa teltassa oli kirjaimellisesti ollut kuuma tunnelma ja että joku oli jo pyörtynytykin. Myös uusintanäytös oli täynnä, lähtiessäni hotelille yhdeltä yöllä jono kiemurteli pitkin festarialuetta yön auringossa. Hieno näky kyllä.

Mutta palataan hetkeksi perjantaihin. Juhlilla kokeiltiin ensimmäistä kertaa leffaraadin konseptia, jossa Jukka Virtasen vetämä raati kommentoi lyhytelokuvia. Pieleen ei voi mennä, kun raadissa täyttä tupaa hauskuuttivat Kari Väänänen, Neil Hardwick, Atik Ismail ja Minna Joenniemi. Varsinkin Väänänen oli ns. hyvässä vauhdissa. Mainio idea ja hyvää vastapainoa elokuvaputkelle myös.

Pienessä teltassa kurkkasin neuvostoelokuvaa , Alexander Mittan ohjaamaa taiteilijakuvausta Loista tähti, loista (1970) Olaf Möllerin vetämässä ”mestariluokassa”. Mittan elokuvasta en jaksanut innostua. Asiaa ei auttanut tekstityksen pätkiminen. Möller osoittautui kyllä neuvostoelokuvan käveleväksi tietosanakirjaksi, jolta utelin myöhemmin pressihuoneessa tietoja neuvostoscifistä.

Lauantai-aamuna kuuntelin Souleymane Cissén aamuhaastattelun ja lampsin Hotelli Sodankylään haastattelemaan Michael Chapmania. Aki Kaurismäki tulikin ovella vastaan. Iltapäivällä minulle valkeni taas, että en ole festarihai, joka katsoisi elokuvia vuorokauden ympäri. Ei kestä selkä eikä sielu moista. On mahdoton ajatus, että katsoisin toista elokuvaa perään heti Kuin raivon härän jälkeen. Hyvä kun edes pystyin puhumaan kenellekään mitään pariin tuntiin. Oli se taas sellainen tyrmäys kankaalta katsottuna. Illalla jatkoin kuitenkin Scorsese-linjalla, A Letter To Elia on ohjaajan kunnianosoitus Elia Kazanille. Ihan mukiinmenevä elokuvaessee.

Illan päätteeksi katsoin Meek’s Cutoffin, jota ennakkojutussa kutsuin ”westerniksi”. Elokuvan nähtyäni en ole aivan varma tästä, sillä sen verran kaukana se on lännenelokuvan lajityyppikonventioista. Lähin vertailukohta ovat Monte Hellmanin kokeelliset 1960-ja 70-luvun westernit. Uudisraivaajaperheet vaeltavat erämaassa, yrittävät löytää vettä ja ottavat intiaanin vangikseen. Meek’s Cutoff on sen verran verkkainen ja askeettinen elokuva, että silmäluomet pakkasivat keskiyöllä painua väkisinkin kiinni. DVD:ltä tämä olisi ehkä jäänyt katsomatta. Onneksi kuitenkin katsoin kankaalta: mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä paremmalta se tuntuu! Jonkinlaisen jäljen elokuva jätti tajuntaan, jotain komeaa siinä oli.

Sunnuntaihin ja juhlien kokonaisuuteen palaan vielä…

Elokuvajuhlat ovat menestys. Edes kylmähkö sää ei ole haitannut menoa. Jo torstai-iltana Metropoliksen säestetty esitys veti ison teltan 700 paikkaa täyteen ja porukkaa jonotti ulkona. Ja samaan aikaan oli käynnissä vielä kolme muuta esitystä!

Ollessani lasillisella päivällä juttelin vieressä istuneen ukrainalaismiehen kanssa. Hän oli tullut liftaamalla Ukrainasta Puolan kautta Sodankylään ja kehui, kuinka hyvä Suomessa on liftata ja kuinka hyvin Camping-alue toimii. Kuunnellessani nuoren miehen matkaintoa tunsin itseni keski-ikäiseksi, kylpylähotelliin majoittuneeksi porvariksi…. Kauheaa.

Pakenin moisia tuntemuksia maailman ensi-iltaan, joka oli festareilla vierailleen Tony Palmerin Vangelis-dokumentti. Monet elokuvamusiikit tehnyt ja haastatteluista yleensä kieltäytyvä Vangelis on sen verran kiehtova persoona, että dokumenttiin riittää aihetta. Vangelis on itse riitaantunut Palmerin kanssa ja kieltänyt dokumentin esittämisen. Syynä voi toki olla pöhöttyneen Vangeliksen julkisuuskammo, mutta myös dokumentin kehno laatu. Palmerin dokumentti oli ylipitkä ja jäsentymätön, kohdettaan palvova sekasotku. Sitä katsoessa tuli vertailukohtana mieleen, kuinka hyvä ja rytmisesti tarkka dokumentaristi Peter von Bagh on.

Kuvaaja Michael Chapmanin hienon aamuhaastattelun innoittamana katsoin Taksikuskin. Alustuksessaan Chapman korosti, että Scorsesen (tai pikemminkin Scharaderin) elokuvaa voi katsoa urbaanina kansantarinana ja ihmissusielokuvana – siinähän De Niron hahmo läpikäy myös fyysisen muutoksen. Kiintoisa ja tuorekin näkökulma. Esityskopio oli tosin kulunut, joten toivottavasti elokuvasta tehty restauroitu versio nähdään meillä.

Metropoliksen näkeminen restauroituna ja säestettynä versiona oli upea kokemus. Varsinkin kun ensimmäistä kertaa juonen hahmotti nyt kunnolla. Elokuvan visuaalinen voima on hämmentävä. Fritz Langin elokuvallisen nerouden ihailun ohella mieleen tuli kyllä muitakin, eikä niin kauniita ajatuksia elokuvan ideologiasta. On helppo uskoa, että Goebbels ja Hitler ihailivat sitä … Näytöksessä Cleaning Women säesti hienosti ja elokuvan rytmiikan sisäistäneesti. Yleisö ei kertaakaan nauranut elokuvan erikoisefekteille tai lavastukselle – sekin osoittaa elokuvan maailman ja uhkakuvien ajattomuuden. Metropoliksen näkeminen täydessä teltassa oli kaunis osoitus elokuvakulttuurin elävästä voimasta!

Sodankylä-palkinto on tänä vuonna annettu Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesoselle. Miehen mainio Laurel&Hardy -kirja Surullisen hahmon ritarit (1991) on tärkeä kaikille kaltaisilleni Laurel&Hardy -faneille. Onnea Sauli!

Järjestäjien ennakkokommentit lippujen kysynnästä pitivät paikkansa. Avausnäytös, jossa esitettiin Saattokeikka, oli loppuunmyyty. Itse rantauduin Luostolle aiemmin päivällä. Hotellin ovella minua tuijotti poro. Aloitin juhlat ottamalla päiväunet. J.K. Paasikiveä vapaasti siteeraten: onnistunut festari alkaa tosiasioiden tunnustamisella, eli että elokuvaputki on ainakin aloitettava virkeänä.

Hahmotettuani neljän esityspaikan koordinaatit päädyin pieneen telttaan ja katsomaan uutta argentiinalaista elokuvaa. Diego Lermanin Invisible Eye on halliitu kuvaus nuoren opettajattaren rakkauden nälästä keskellä Argentiinan sotilasdiktatuuria 1982. Elokuva toi teemaltaan ja askeettisella käsittelyllään jotenkin mieleen Haneken Pianonopettajan (joskin elokuva on poliittisempi). Pienenä tarinana on opettajan patoutunut seksuaalisuus, suurena tarinana diktatuurin kahlitseva ote kouluun ja yleensä ihmiselämään. Fasistinen rehtori haluaa murskata ”kumouksellisuuden siemenet” alkuunsa. Autoritäärinen koulu on diktatuurin mikrokosmos.

Patoutuneet tunteet saivat jatkoa Atom Egoyanin Exoticassa (1994). Sympaattisen oloinen Egoyan alusti elokuvan ja kertoi, että teos on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä: siinä näyttelee hänen vaimonsa, joka kuvaushetkellä oli viimeisillään raskaana. En juurikaan tunne Egoyanin tuotantoa. Olin alun perusteella epäileväinen Exotican suhteen (”mitä tekotaidetta tämä on” -tyylisellä asenteella), mutta kokonaisuus osoitti epäluuloni aivan vääräksi. Palapelimäinen rakenne säilytti hyvin jännitteen loppuun asti, vaikka näennäisesti elokuvassa tapahtuu vain vähän. Pakkomielteisiinsä ripustautuneiden päähenkilöiden keskinäinen yhteys selviää vasta elokuvan lopussa. Surullinen ja tarkkanäköinen, kylmäkin elokuva, jonka katsomisen jälkeen oli jotenkin tyhjä olo.

Pääni tyhjentääkseni tuijotin yöllä vielä westerniä, Samuel Fullerin Viimeistä laukausta (1957). Elokuva on intiaanikuvauksena ja sisällissotakuvauksena kiinnostava, mutta sen ansioista westerninä en olisi niinkään varma. Alkukohtaus on taattua Fulleria: suoraan itse asiaan ja toimintaan ilman kiemuroita. Harvoin on kuitenkin pääosan valinta mennyt niin pieleen kuin tässä. Pönäkkää Rod Steigeria on jokseenkin mahdoton uskoa valkoiseksi sioux-soturiksi. Steigerhan näyttää kuin Archie Bunkerilta, jolle on vedetty länkkärivaatteet päälle. Ja vieressä on vielä Charles Bronsonin esittämä intiaani öljyttyine lihaksineen (Bronsonin vatsalihaksissa olisi ihmettelemistä monelle ammattibodarillekin!). Kaiken huipuksi Steigerin meuhkaava näytteleminen sopi äärimmäisen huonosti westernin minimalistiseen traditioon.

Torstai-aamusta ja Michael Chapmanista lisää myöhemmin, mutta nyt jo sen verran, että kävijämäärä on noussut ja jopa tungosta on paikoin havaittavissa!

Sodankylän ohjelmakartassa valittavaa riittää näkemiseen ja kokemiseen. On erilaisia vaihtoehtoisia elokuvapolkuja. En ole ainakaan vielä kyennyt oikein ennakkosuunnitteluun, että mitä kaikkea pitäisi nähdä/haluaisin nähdä. Vaikeita valintojakin on edessä kun elokuvia esitetään neljältä kankaalta. Katsoisiko torstaina Katkeran voiton, Taksikuskin vai Yeleenin? Kuunnellako perjantaiaamuna Atom Egoyanin haastattelua vai katsoako naiswestern Meek’s Cutoff? Tai lauantaina: nähdäkö Kaurismäen Le Havre , Weerasethakulin Tropical Malody vai Kuin Raivo Härkä? Luotan intuitioon, otetaan vastaan mitä tulee, avoimin mielin…

Laiskan päivän jälkeen menin Cinemaxxiin seuraamaan toimittajille järjestettyä palkintojenjakogaalan videointia. Virallisesti Berlinale päättyy huomenna sunnuntaina, mutta toimittajan näkökulmasta festivaali alkaa olla purkissa.

Punainen matto veti Berlinale Palastiin sekä elokuvaväen kerman kuin suurelle yleisölle tuntemattomatkin starat. Vaikka astelijoiden joukossa oli huomattava joukko tunnettuja kasvoja, vain Diane Kruger sai kameramiehet ja toimittajat huutamaan kilpaa. Selästä avonaisella mekolla varustautunut vaaleaverikkö antoi mediaväelle hetkensä ja poistui sitten tyynesti muun juhlakansan seuraan. Toki ylituomari Isabella Rossellinikin sai osuutensa salamavalomerestä.

Tilaisuuden juonsivat festivaalin pääjohtaja Dieter Kosslick ja komedienne Anke Engelke. Tuomariston esittelyssä lavalle kannettiin avajaistilaisuuden tavoin vangitun ohjaaja Jafar Panahin kunniaksi tyhjä tuoli. Mitään Oscar-gaalan tapaista revittelyä ei tarjottu vaan tilaisuus oli kepeä ja yksinkertainen.

Kultainen karhu meni tänä vuonna vailla yllätystä Asghar Farnadin perhedraamalle Nader and Simin, A Separation (2011). Erilaisia moraalisia perspektiivejä esittänyt iranilaiselokuva tuntui aikaisempien kyselyjen perusteella olevan toimittajienkin ennakkosuosikki, mukaan lukien itseni.

Elokuva kahmaisi myös parhaan nais- ja miespääosan palkinnot. Aiemmin mainittu meni elokuvan naiskolmikolle, joka koostui näyttelijöistä Sareh Bayat, Sarina Farhadi ja Leila Hatami. Kukin esitti toisistaan täysin eroavat persoonat mallikkaasti. Miehistä perheen jämäkkä mutta hellä isä, Alzheimeria sairasta isoisä ja monen suun yhtäaikaista huutoa kuunteleva lakimies Babak Karimi jakoivat palkinnon. Elokuva sai myös muilta tuomaristoilta palkintoja, kuten ekumeenisen palkinnon henkisten ja sosiaalisten arvojen kuvaamisesta ja Berliner Morgenpostin lukijapalkinnon.

Perinteinen hopeisen karhun Grand Prix -palkinto meni myös odotusten mukaisesti Béla Tarrin elokuvalla The Turin Horse (2011). Harvasanainen ohjaaja on aikaisemmin vakuuttanut elokuvan jäävän hänen viimeisekseen.  Onkin vaikea kuvitella kenenkään kykenevän vielä mahtipontisempaan päätökseen kuin The Turin Horse. Elokuva sai myös kansainvälisen elokuvakriitikoiden seuran (FIPRESCI) parhaan kilpailuelokuvan palkinnon.

Ohjaustyön hopeinen karhu meni puolestaan Ulrich Köhlerin elokuvalle Sleeping Sickness, jossa Afrikassa työskentelevä mies joutuu tekemään elämänsä päätöksen, jossa menettää joko rakastamansa naisen tai edistyksellisesti etenevän työnsä.

Visuaalisen puolen hopeiset karhut karjahtelivat tänä vuonna Paula Markovitchin elokuvan The Prizen (2011) kamera- ja tuotantosuunnittelutyölle. Paras käsikirjoitus puolestaan myönnettiin Joshua Marstonille ja Andamion Muratajille realistisesta kertomuksesta vanhan albanialaislain vaikutuksesta nuoren elämään elokuvassa The Forgiveness of Blood (2011).

Berlinalessa jaetaan myös paljon muitakin palkintoja, jotka jäävät mediamyllytyksessä vuosittain kilpailusarjan varjoon. Esimerkiksi Aki Kaurismäen tuottama ja Mantas Kvedaraviciuksen ohjaama dokumentti Barzakh (2011) ekumeeniselta tuomaristolta erikoismaininnan ja Amnestyn kansainvälisen elokuvapalkinnon.

Tuomariston päätökseen tyytyväisenä poistuin viimeisen kerran Potsdamer Platzilta jättäen taakseni punaista ja kultaa heijastelevan Berlinale Palastin. Rinkassa vien mukanani monta merkittävää elokuvaa, mielenpainuvia keskusteluja alan ihmisten kanssa ja harmistuksen useiden elokuvakokemusten ohittamisesta aikataulusyistä. On aika antaa karhun kömpiä takaisin talvipesäänsä.

Valittelemani aamuherätykset meinasivat tänään jo muuttua kohtalokkaiksi. Sängystä kiskaisua ei taatusti auttanut edellisen illan perehtyminen saksalaisen television tarjontaan. Dubatut jenkkisarjat ja ärhäkkää tappelua esittävät keskusteluohjelmat veivät mielenkiintoni turhankin pitkäksi aikaa.

Aamiaispöydästä taskuun eksyneen omenan kanssa suhautin kuitenkin metrolla Potsdamer Platzille ja sieltä Berlinale Palastiin ja rykäisin käyntiin festivaalin virallisen viimeisen pressipäivän. Aloitin päivän kilpailusarjan toiseksi viimeisellä elokuvalla, The Forgiveness Of Bloodilla (2011).

Valitettava väsymys painoi silmäni useammankin kerran kiinni, vaikka elokuvassa itsessään ei ollut edes vihjaisua tylsyydestä. Alfred Bauer -palkinnon Berlinalessa esikoiselokuvallaan Maria Full Of Gracella (2004) voittanut ohjaaja Joshua Marston toi yleisölle jälleen varsin poliittisesti latautuneen pätkän.

Albanialainen Nik (Tristan Halilaj) elelee tavallista pikkukylän teini-ikäisen elämää, johon kuuluu koulun ohella isän auttaminen talon töissä, norkoilu internet-kahvilassa ja mielitietyn varjostaminen kotimatkalla. Sukujen väliset erimielisyydet johtavat kuitenkin Nikin isän (Refet Abazi) syyttämiseen murhasta. Miehen piileskellessä vuoristossa joutuu perheen nuori tytär (Sindi Lacej) hoitamaan työt, sillä vanhan albanialaisen lain mukaan perheen miesten kuuluu tilanteessa pysyä vain kotona. Nik ei kuitenkaan kykene vain seuraamaan sivusta, kun sisko jatkaa elämää pontevasti eteenpäin.

Marston ujuttaa poliittisuuden elokuvaan nokkelasti. Tarina ei tunnu ideologian päälle liimatulta, vaan se vie katsojan täysin mukanaan. No, minut myös untenmaille. Yksityiskohtaisuuden taustat paljastuvat, kun ohjaaja kertoo elokuvanteon koostuneen useiden tuntien haastatteluista ja vierailuista albanialaiskodeissa.

Vaikka uni olisi edelleen maistunut, pyyhittiin viimeiset hiekanmuruset  silmistäni kilpailusarjan viimeisessä elokuvassa, Jaume Collet-Serran pätkässä Unknown (2011).  Tarinassa amerikkalainen tiedemies Martin Harris (Liam Neeson) saapuu vaimonsa (January Jones) kanssa Berliiniin konferenssiin. Taksimatkalla mies kuitenkin sinkoutuu jokeen ja menettää onnettomuuden myötä hetkellisesti muistinsa. Sen palauduttua mies menee vaimonsa luo, mutta paikalta löytyy myös itsensä Martin Harrisiksi esittelevä mies. Työtoveritkaan eivät tunnista alkuperäistä Harrisia. Entisen Stasi-agentti Jürgenin (Bruno Ganz) ja taksikuski Ginan (Diane Kruger) kanssa Harris alkaa selvittää tietään takaisin varastettuun elämäänsä.

Rehellisen jännittävänä ja Hollywood-tyylisenä trillerinä alkava elokuva pettää katsojan muuttuessaan puolivälissä silmäkarkilla pröystäileväksi toimintarainaksi. Autotemput Berliinin kaduilla ja massiiviset räjähdykset saivat toimittajarivistöltä remakat naurut. Kilpailusarjan hitaamman puoleiseen yleisnäkymään Unknown on tosin piristysruiske, mutta ei ole voittaja-ainesta. Rytinä ei tarjoa uskottavaa poliittista näkökantaa, vaikka Collet-Serra sitä salaa olisikin halunnut tarjota.

Ehdottoman viihdyttävällä ja silmiä hivelevällä tavalla loppuun saatetun kilpailusarjan jälkeen sain hyvällä omalla tunnolla varustettuna pitää loppuillan vapaata. Vaikka saksalainen ystäväni saapui alkuillasta Berliinin menoon mukaan, jouduin silti myöntymään aikaisin rumuudella mykistävän hostellin kerrossängyn kutsuun.