Kantaaottavuudelta ja skotti-identiteetin pohdinnalta ei vältytty toisellakaan viikolla. Erityisen valaiseva oli Trainspottingista (1996) tutun näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittajan Peter Mullanin haastattelutilaisuus, jossa hän kommentoi kärkevään sävyyn brittien kulttuuripolitiikkaa, alueiden välisiä eroja ja elokuvateollisuuden sisäisiä luokka-asetelmia. Kuten Mullan tiivisti, Trainspotting oli brittien elokuvatuotannossa ja populaarikulttuurissa laajemminkin vedenjakaja. Huippusuosion saaneen elokuvan jälkeen skottimurteesta ja ylipäänsä skottilaisuudesta tuli kansainvälisesti muodikasta ja tavoiteltavaa. Tästä huolimatta skottinäyttelijät päätyvät edelleen usein stereotyyppisiin rooleihin.

Mullan peräänkuulutti myös elokuvatuotannon moninaistumista: resurssikysymysten vuoksi Skotlannissa tuotettavat elokuvat edustavat useimmiten sosiaalista realismia. Mullan saikin toiveeseensa vastausta festivaalin päätteeksi. Loppugaalassa maailmanensi-illassa nähty Thomas Ikimin ohjaama, glasgow’laisen elokuvayhtiön Black Camel Picturesin tuottama trilleri Legacy (2010) oli erittäin mielenkiintoinen avaus skotlantilaisessa elokuvatuotannossa.

Omituisia perheitä

Perjantain myöhäisillan ohjelmistossa oli kreikkalaisen Giorgos Lanthimosin ohjaama elokuva Dogtooth (Kynodontas, 2009). Elokuva kietoutui kolmilapsisen, hienossa aidatussa kartanossa asustavan, kreikkalaisperheen kammottavan arjen ympärille. Teini-ikäiset lapset, kaksi tyttöä ja poika,  eivät ole koskaan päässeet talon ulkopuolelle, sillä siellä vaanii lukuisia vaaroja. Sen sijaan heidät on kasvatettu klaustrofobisessa ja väkivaltaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa sana ”meri” tarkoittaa suurta nojatuolia, kissat ovat pahimpia tappajia ja päivät täyttyvät ”kuka pystyy olemaan hengittämättä veden alla pisimpään” -henkisistä  kilpailuista. Lopulta perheen vanhin tytär saa tarpeekseen ja päättää olla valmis ulkopuoliseen maailmaan. Lapsille on kerrottu, että he ovat valmiita lähtemään talosta, kun kulmahampaat – koiran hampaat – irtoavat. Ja irtoavathan ne, kun oikein yrittää.

Dogtooth on kaikessa ahdistavuudessaan hieno elokuva, jonka näyttelijäsuoritukset vakuuttavat. Perheen lapset ovat monotonisissa liikkeissään ja puhetyyleissään kuin robotteja ja ajoittaiset eksymiset hallitusta käyttäytymisestä johtavat väkivaltaan. Elokuva on myös kannanotto sisäänpäin lämpiävään yhteiskuntaan, ulkopuolisilta vaikutteilta sulkeutumiseen ja perinteiden kuristavuuteen. Elokuvan sanoma olisi silti ehkä tullut vielä tehokkaammin läpi ilman ajoittaista väkivallalla mässäilyä, joka vie liikaa katsojan huomiota ja energiaa.

Perhemallien kritiikkiä hieman erilaisessa kontekstissa esitti myös amerikkalainen musta komedia Life During Wartime (2009). Todd Solondzin uusin ohjaus kuvaa kulttielokuvan Happiness (1998) henkilöhahmojen elämää 10 vuotta myöhemmin. Näyttelijäkaarti on kokonaan uusi, mutta teemoissa jatketaan siitä mihin jäätiin: pedofiliasta tuomittu perheenisä on vapautumassa vankilasta 10 vuoden tuomion jälkeen ja muut keskushenkilöt kipuilevat jo elokuvassa Happiness esiteltyjen ihmissuhdekriisien ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa.

Solondz on mestari luomaan kieroutunutta, läpitunkevaa mustaa huumoria sekä intensiivisiä, pieniä kohtaamisia. Kuten Joyta elokuvassa näyttelevä Shirley Henderson totesi elokuvan jälkeen, Solondz on ohjaajana perfektionisti – jokainen kohtaus kuvattiin lukuisia kertoja uudelleen eri tunnetiloissa apaattisesta hysteeriseen. Keijukaismainen Shirley Hendersonin roolisuoritus tekikin elokuvassa minuun erityisen suuren vaikutuksen. Vaikka Life During Wartime ei ehkä ylläkään aivan samaan tunnelmaan kuin Happiness, elokuva sisältää lukuisia hienoja hetkiä ja toimii myös itsenäisenä kertomuksena.

Musiikkielokuvaa, elokuvamusiikkia

Glasgow Film Festivalin musiikkilinja osoitti virkistävästi, että festivaalin aikana pystyttiin katsomaan brittipopin sekä kotikaupunkien kuuluisuuksien Belle & Sebastianin ja Franz Ferdinandin ohi.

Cannesissa viime vuonna palkittu No-one Knows about Persian Cats (Bahman Khobadi, 2009) kertoo musiikkielokuvissa ja -dokumenteissa loputtomiin toistetun tarinan. Nuori yhtye haluaa päästä näkyviin, kappaleensa kuulumaan ja keikkailemaan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen kertomus pohjoisenglantilaisesta indiepopyhtyeestä. Teheranissa asuvien nuorten muusikoiden kohtaamat ongelmat ovatkin aivan eri mittakaavassa.

No-one Knows about Persian Cats on kuvattu salaa – rahoitusta haettaessa dokumentin kerrottiin käsittelevän aivan muita aiheita – ja sen kautta avautuu näkymä elämän vaarallisuuteen länsimaista popmusiikkia soittavana artistina Teheranissa.  Bändit soittavat kirjaimellisesti maan alla pommisuojissa ja kellareissa, navetoissa lehmien keskellä tai kaupungin yläpuolella katoille rakennetuissa hökkeleissä, joita uhkaavat jatkuvat sähkökatkokset ja oikosulut. Bändin toivottomalta tuntuvaa haavetta päästä soittamaan Lontoossa luonnehtivat loputtomat vaikeudet, alkaen  pimeän passin ja viisumin hankkimisesta tuhansia dollareita laskuttavalta välittäjältä. No-one Knows about Persian Cats on käsikirjoitettuja ja improvisoituja kohtauksia yhdistelevässä kerronnassaan hieman epätasainen ja keskeneräisen oloinen, mutta tässä dokumentissa sävy toimii hyvin.

Toinen musiikkielokuvafestivaalin helmistä oli venäläisen Valeriy Todorovskiyn ohjaama musiikkielokuva Hipsters (Stiljagi, 2008). Viehkeän Oksana Akinšinan (mm. Lilja 4-ever) tähdittämä elokuva valottaa amerikkalaisen nuorisokulttuurin rantautumista Moskovaan toisen maailmansodan jälkeen. Jenkkikulttuuria, jazzia ja Elvistä ihannoivat hipstersit olivat jyrkkä vastakohta ajan neuvostopuoluenuorisolle ja ryhmien välillä koettiin väkivaltaisia yhteenottoja.

Hipsters viittaa, värikkään kepeästä sävystään huolimatta myös synkkään historiaan. Hipstersit joutuivat kärsimään raskaimman kautta alakulttuuristaan. Klubeja ratsattiin jatkuvasti ja useita kiinnijääneistä passitettiin vankilaan tai armeijan palvelukseen. Elokuva yhdistelee mielenkiintoisesti perinteisen Hollywood-musikaalin konventioita ja tuo niitä venäläisen elokuvakerronnan kontekstiin. Juoneen sisältyykin yhtä aikaa West Side Story -henkisiä tanssikohtauksia ja imelä rakkaustarina puoluepojan ja hipsters-tytön välillä sekä varsin vaikuttavia, puoluesaleihin sijoitettuja ja neuvostoestetiikasta ammentavia musiikkinumeroita.

Elokuvan loppukohtaus näyttää jopa musikaalille melkoisen kliseiseltä: päähenkilö kävelee keskellä Moskovan leveitä katuja ja hänen taustalleen liittyy joukko muiden vastakulttuurien edustajia, punkkareita, hevareita, hippejä. Musiikkielokuva on näin myös kannanotto nykypäivän venäläiseen yhteiskuntaan, jonka sananvapaus – tai sen puuttuminen – on viime vuosina herättänyt paljon kansainvälistä huomiota.

Päätösgaalaan trillerin voimin

Glasgow Film Festivalin päätti nigerialaissyntyisen Thomas Ikimin ohjaus Legacy. The Wire -televisiosarjasta tutun Idris Elban tähdittämän trillerin voima piilee klaustrofobisessa tunnelmassa, joka syntyy kauhuja kokeneen agentin päänsisäisen maailman yhdistymisestä pienen, karun yksiön tunnelmaan, jossa seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Kokonaan Glasgow’ssa kuvattu, mutta New Yorkiin sijoittuva elokuva ei välttämättä ollut aivan omaa suosikkigenreäni, mutta Elban roolisuoritusta ja elokuvan painostavaa tunnelmaa ei voinut olla ihailematta.

Legacyn näytökseen kiteytyi myös jotakin olennaista juuri Glasgow Film Festivalin luonteesta. Paikallisen independent-elokuvayhtiön tuotannon esittäminen päätösgaalassa toi hienosti esiin uusia, tuoreita lupauksia. Ikimi on erittäin mielenkiintoinen ja selvästi intohimoisesti elokuvilleen omistautuva uusi ohjaaja.

Glasgow Film Festivalin ohjelmisto oli tänä keväänä laajempi kuin yhtenäkään aiempana vuonna ja myytyjen lippujen määrä ylitti myös järjestäjätiimin odotukset. Toivottavasti festivaali onnistuu, mittakaavan laajenemisesta ja ammattimaistumisesta huolimatta, myös jatkossa säilyttämään vahvan omaleimaisuutensa ja virkistävän DIY-henkensä.

Mikä brittipoikia oikein vaivaa?

Glasgow Youth Film Festivalin ohjelmistoon kuului kaksi tuoretta brittituotantoa, joiden pääosissa nähtiin teinipoikia. Molemmat elokuvat seurasivat brittiläisen nuortenelokuvan perinnettä, jonka aiempiin teoksiin voi muun muassa laskea elokuvat Kellopeliappelsiini (Stanley Kubrick, 1971), Trainspotting (Danny Boyle, 1996) ja This is England (Shane Meadows, 2006). Yhteistä näille nuorisokuvauksille on varsin selkeä agenda: (työväenluokkaiset) brittipojat eivät voi hyvin. Ne kertovat varsin toisenlaista tarinaa kuin urheutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä korostavat Harry Potter -saagat.

Väkivallan, rasismin, rikollisuuden ja huumekierteen kuvaamisen sijaan elokuvat The Scouting Book for Boys (Tom Harper, 2009) ja A Boy Called Dad (Brian Percival, 2009) tarttuvat nuorten ihmissuhteisiin – rakkauteen, ystävyyteen, vanhemmuuteen. Molempia elokuvia leimaa yhteiskunnallinen, kantaaottava sävy, jonka myös elokuvan The Scouting Book for Boys ohjaaja Tom Harper sekä A Boy Called Dad -elokuvan käsikirjoittaja Julie Rutterford nostivat esiin lehdistötilaisuudessa. Nuorten halutaan olevan tietoisia elokuvien teemoista – mutta mitä ne loppujen lopuksi ovat?

The Scouting Book for Boys on rakkaustarina, joka kuvaa 14-vuotiaiden Davidin (Thomas Turgoose) ja Emilyn (Holliday Grainger) ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Lapsesta saakka parhaita ystäviä olleet nuoret viettävät elokuvan alussa onnellisia kesäpäiviä köyhällä asuntoautoalueella merenrannan tuntumassa. Käännekohdan nuorten lapsenomaiselle yhdessäololle tuo Emilyn suhde vanhempaan mieheen ja tytön tuleminen raskaaksi. Yllättävä raskaus ja Davidin mustasukkaisuus lapsuudenystävästään johtavat lopulta varsin raakoihin ja hätkähdyttäviin juonenkäänteisiin.

Myös A Boy Called Dad tarttuu teiniraskauden tematiikkaan. Tällä kertaa 14-vuotiaan isän näkökulmasta. ”Brittien teiniraskausluvut ovat Euroopan korkeimmat”, ohjaaja Rutterford totesi lehdistötilaisuudessa. ”Halusin tarttua tähän paljon uutisoituun teemaan, mutta kertoa tarinan tällä kertaa pojan näkökulmasta – mitä tapahtuu jos poika ottaakin vastuun lapsesta?” Elokuva kertookin isien ja poikien suhteesta kolmessa sukupolvessa. Isäksi tultuaan Robbie (Daniel Solazzo) joutuu pohtimaan suhdettaan omaan, vuosikausia poissa olleeseen isäänsä.

Molempien elokuvien vahvuutena ovat näyttelijäsuoritukset. Davidia näyttelevän Thomas Turgoosen ilmiömäisyys huomattiin jo uusnatsismia kuvaavassa elokuvassa This is England. Teini-isän vaikean roolin herkkyydellä näyttelevä Daniel Solazzo on uusi tuttavuus ja onnistuu pienin elein rakentamaan roolihahmostaan uskottavan.

Nuortenelokuvafestivaalin päätyttyä jäin miettimään, mistä brittiläisten teinikuvauksien synkkyydessä on oikeastaan kyse. Nämä nuorisokuvaukset kertovat jatkuvasta huolesta työväenluokkaisten nuorten puolesta. Eikä heidän elämänsä, näiden elokuvien perusteella, kovin ruusuiselta näytäkään. Olisikin mielenkiintoista nähdä nuortenfiktioiden kentällä jonkinlainen vastakuva; onko mahdollista olla työväenluokkainen, onnellinen ja elämässään menestyvä?

Särmikkäitä lyhytelokuvia

Hyisenä sunnuntai-iltana tieni kulki Centre for Contemporary Artsiin, jossa esiteltiin internetissä toimivan, skotlantilaistaustaisen taiteilijayhteisön Central Stationin jäsenien lyhytelokuvia sekä ensimmäinen yhteisön toteuttama lyhytelokuva Art/Roc/Doc. Viimeksi mainittu on yhdistelmä valokuva- ja videotaidetta sekä musiikkia ja kertoo varsin perinteisen roadmovie-henkisen tarinan Glasgow’sta Lontooseen matkustavasta indierock-bändistä. Elokuva seuraa bändin kiertelyä Lontoon nykytaiteen keskuksissa ja toteuttaa käytännössä Central Stationin yhtä keskeistä tavoitetta – rikkoa musiikin sekä valokuva-, elokuva- ja videotaiteen rajoja.

Illan tarjonnassa Art/Roc/Docia mielenkiintoisemmiksi nousivat kuitenkin Central Stationin sekä Glasgow Short Film Festivalin kuratoimat viisi lyhytelokuvaa eri-ikäisiltä ja -taustaisilta taiteilijoilta. Omaa kulttuurihistorianjanoista mieltäni miellytti erityisesti glasgow’laisen Chris Leslien dokumentti Paddy’s Market, joka kuvaa Glasgow’ssa yli 200 vuotta toimineen, instituutioksi muodostuneen kirpputorin lakkauttamista.

Paddy’s Market joutui vuonna 2008 kaupungin uudistamis- ja modernisointipolitiikan tarkan silmän alle, ja se ajettiin alas alueella rehottavaan rikollisuuteen ja huumekauppaan vedoten. Leslie ei yritä dokumentissaan kieltää alueen ongelmia, mutta nostaa taitavasti esiin myyjien (useat monessa sukupolvessa) ja kanta-asiakkaiden näkemyksiä ja taistelua kaupungin hallintoa vastaan. Mustavalkoisista still-kuvista, markkinaväen näkemyksistä sekä Mobyn musiikista koostuva elokuva kuuluu neliosaiseen lyhytelokuvasarjaan Hope, Memories, Loss and Community: Four Stories of Regeneration in Glasgow. Dokumenttia katsoessaan ei voi välttyä vertaamasta Glasgow’n uutta ja uljasta modernisointipolitiikkaa lukuisiin muihin kaupunkeihin, myös Suomessa. Leslie tuokin hienosti kuuluviin kaupunkisuunnittelussa useimmiten sivuun jäävien tavallisten ihmisten mielipiteitä.

Aikuiset tarvitsevat satuja

Glasgow Film Festivalin avajaisgaalassa nähtiin Jean-Pierre Jeunet’n uusin elokuva MicMacs (2009). Ilkeän ironisessa komediassa kolmikymppinen Bazil (Dany Boon) saa luodin päähänsä mutta selviää hengissä kuin ihmeen kaupalla. Päähän jäänyt luoti saa Bazilin kuitenkin käyttäytymään omituisesti ja näkemään harhoja ja hänen pitää rakentaa sosiaalinen piirinsä ja koko elämänsä uudelleen.

Perheeksi löytyykin sadunomaisessa, rautaromuista kyhätyssä asumuksessa majaansa pitävä joukko muita yhteiskuntaan sopeutumattomia, ja taistelu sortoa, valtiovaltaa ja asekauppaa vastaan voi alkaa. Joukko rakentaa taistelunsa tueksi yhteisvoimin mitä mielikuvituksellisimpia laitteita heitä ympäröivästä romusta.

Dany Boonin Buster Keaton -henkinen näyttelijäntyö kantaa läpi elokuvan, joka komedian kautta esittää viiltävää yhteiskunnallista kritiikkiä. Elokuvan sopeutumattomat, kummalliset ja järjestelmän ulkopuolelle syrjäytyneet ovatkin loppujen lopuksi he, jotka kykenevät todelliseen onnellisuuteen ja älykkyyteen.

MicMacs on aikuisten satu – ja niitä tarvitaan. Avajaisgaalassa Jean-Pierre Jeunet’lta kysyttiin, mitkä ovat olleet hänen lempihetkiään urallaan elokuvantekijänä, johon Jeunet hetken mietittyään vastasi: ”I love everything.” Asenne, jota kyynisyyttä suosivassa nykykulttuurissamme soisi olevan vähän enemmänkin.

Kaikkiaan viime vuosi oli kotimaisten elokuvien saralla kiinnostavin vuosikausiin. Härön pienen mestariteoksen ohella mieleen ovat vahvasti jääneet Jörn Donnerin Kuulustelu, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen ja Miika Soinin Thomas. Viimeksi mainittu ei tosin kisaa Jusseista, elokuva kun valmistui jo vuonna 2008.

Yllättävintä Jussi-ehdokkaiden valinnassa oli, että Zaida Bergrothin Skavabölen pojat ja Saara Saarelan Väärät juuret eivät saaneet kuin muutaman ehdokkuuden. Molemmat olivat kotimaisen elokuvavuoden ehdottomia valopilkkuja, vaikka elokuvataiteellisilta ansioiltaan eivät aivan edellä mainittujen tasolle yltäneetkään.

Tärkeimpinä pidettyjen Jussien (paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa, paras naispääosa) osalta ei liene paljoa jännittämistä. Vaikka kilpakumppaneina on onnistuneita elokuvia ja roolisuorituksia, on Postia pappi Jaakobille aivan omassa sarjassaan.

Kenties eniten jännitettävää liittyy kuvauksen Jussiin. Pystin saa elokuvaaja Tuomo Hutri, mutta kummasta elokuvasta: Muukalainen vai Postia pappi Jaakobille? Aivan erinomaista työtä molemmissa. Eikä kuvaus-Jussin ojentaminen Pirjo Honkasalollekaan Kuulustelusta mikään vika tikki olisi, sillä Honkasalon pelkistetty estetiikka toimi ja tuki tarinan sisältöä todella ansiokkaasti.

Jussien lopullinen kohtalo ratkeaa tammikuun viimeisenä päivänä suorana televisioitavassa gaalassa. Jos viime vuoden kotimaisista elokuvista monikaan ei aiheuttanut totuttuja myötähäpeän tunteita, niin niiltä voi tuskin välttyä gaalaa seuratessa. Suomalaiset juhlanjärjestäjät kun yrittävät vähän liian tosissaan vääntää karkeloihin suuren maailman tuntua.

Heti laivan saavuttua satamaan tuli miltei ensimmäisenä rynnättyä Harmony Korinen Trash Humpersin esitykseen. Kyseessä oli ehkä henkilökohtaisesti koko festivaalin odotetuin elokuva, jonka saapumista kaupalliseen teatterilevitykseen Suomeen tuskin kannattaa odottaa. Korinen elokuva näyttää roskalta, elokuvalta, jota tuskin voi suositella oikein kenellekään. Sitä on toisaalta vaikea edes kutsua elokuvaksi, kyse on pikemminkin VHS-nauhalle tallennetusta performanssitaiteesta. Mutta tällainen rosoisuus Trash Humpersista tekeekin juuri viehättävän (taide)teoksen.

Roskaisia unia täynnä olevan yön, mutta hyvältä maistuneen aamiaisen jälkeen seuraavana elokuvana oli vuorossa Suomen teattereihin jo elokuussa tullut Julie Delpyn ohjaustyö Kreivitär. Elokuva kertoi Erzsébet Báthoryn, unkarilaisen sarjamurhaajan tarinan. Báthory tappoi nuoria, naimattomia naisia kylpeäkseen heidän veressään. Tällä tavalla hän kuvitteli säilyttävänsä ikuisen nuoruuden. Vaikka elokuva sijoittuu 1600-luvulle, niin teemoiltaan se on tätä päivää. Jokainenhan haluaa olla nykyaikana nuori.

Festivaalien kolmas ja samalla viimeinen elokuva oli taannoin Sodankylän elokuvajuhlillakin vierrailleen Elia Suleimanin The Time That Remains. Israelin valtion synnystä eli vuodesta 1948 alkava tarina ulottuu aina näihin päiviin saakkaa. Historiaa tarkastellaan yhden perheen näkökulmasta. Israelilaisten ja palestiinalaisten vastakkainasetteluun keskittyvä elokuva ei ole unohtanut huumoria, joka välillä sykkii hyvinkin mustana. Suleimanille tyypillinen epäaristoteellinen dramaturgia on paikoitellen hieman vaikeatakin seurattavaa. Herää myös kysymys, että kuinka paljon pitäisi tietää Israelin historiasta, jotta elokuvasta tajuaisi jotain. Tuskin israelilaisestakaan elokuvayleisöstä on helppoa seurata esimerkiksi Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, jos eivät vähääkään tunne Suomen historiaa.

Elokuvien lisäksi kannattaa mainita vielä muutama sana ruotsalaisesta elokuvayleisöstä. Edellisten elokuvien perusteella ruotsalaiset näyttävät tuovan tunteensa paljon enemmän esille elokuvaa katsoessaan kuin suomalaiset. Siinä missä suomalaiset istuvat tuppisuina, niin ruotsalaiset reagoivat elokuvan eri tilanteisiin. Esimerkiksi Kreivittären kohtauksessa, jossa Julie Delpy ompelee ihonsa sisälle rakkaimpansa hiustupsun, yleisön joukosta kuului valtaisa kohahdus. Suomessa tuskin kuuluisi minkäänlaista tunteenpurkausta.

Harmony Korinesta olin kuullut paljon, mutta elokuva oli ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Eivätkä ennakkoaavistukseni kovin harhaan osuneetkaan. Jotain tämän tapaista kuvittelinkin sen olevan. Häiritsevää elokuvakerrontaa, johon on hyvin vaikea päästä sisälle. Herää kysymys, miksi tällaisia elokuvia tehdään ja miksi niitä katsotaan. Mutta toisaalta, ei Trash Humpersia voi olla katsomattakaan. Heti kun valot salissa eilen sammuivat ja kankaalle lävähti ensimmäinen kuva, tiesin, että elokuva on katsottava loppuun.

Nimestä huolimatta kyse ei ollut jostain valtavan kiinnostavasta paimentolaiskansan arjen kuvauksesta jossain pökötstanissa, vaan Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen supersalaisista projekteista, joista yhden nimi on aikuisen oikeasti ollut Jedi-projekti. Maksettuani kirjan lähestulkoon kävelin lasioven läpi, mutta lopulta olin kotona ylimaallisin ponnistuksin. Jatkuvaa univajetta potevana perheenisänä näin kirjan läpi yhdessä yössä järisyttävällä tahdonvoimalla ja lopussa tajusin jälleen kerran, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.

Paljon oikeampi paikka olisi ollut Vietnamin sodan tappion traumaattisissa krapulahöyryissä pyöriskelevä Yhdysvaltain armeija ja etenkin sen erikoisjoukkojen tukikohta Fort Bragg, jota Rambokin kutsui kodikseen. Siellä olisi saanut mielensä määrin piehtaroida vaihtoehtoisten sotastrategioiden, new age -sovellutusten, paranormaalin toiminnan, pimeän psykologian sekä mystisten taistelulajien parissa kuin sika karsinassaan. Olisin ollut aivan myyty ja täysin yodana mukana näin hienossa toiminnassa. Totaalinen rajatapaus täydellisen rajatapauksellisessa ympäristössä.

Viettelevämpää lukukokemusta saa oikein pohtia. No, vastaavaan pääsee ja ohikin tietenkin Steven Pressfieldin Tuliportit (2003), jossa spartalaisten hurtti huumori ja sitä hurtimpi toiminta saavat paremmankin pasifistin painamaan pronssikypärän päähän ja tarttumaan sekä kilpeen että keihääseen osana falangia lambda tatuoituna otsaan. Mutta takaisin aiheeseen. Thermopylaista on suuri loikka Vietnam-veteraani Jim Channonin Ensimmäiseen maailmanpataljoonaan, jonka sangen radikaaleja linjanvetoja olisivat Lakedaimonin soturitkin kakistelleet ja niitä voi ihmetellä jokainen ihan tykönään: http://ejmas.com/jnc/jncart_channon_0200.htm

Nyt on Ronsonin kirjan samanniminen filmatisointi (http://www.imdb.com/title/tt1234548/) pyörinyt Jenkkilän katsojatilastojen kärkikahinoissa jo useita viikkoja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Grant Heslov on onnistunut houkuttelemaan psykosotilaiksi rehevän kaartin äijän velmuja kuten Jeff Bridgesin, Kevin Spaceyn ja George Clooneyn. Trailerin perusteella Bridgesin The Dude -hahmo Coenin veljesten Big Lebowkista (1998) on päästetty irti armeijassa, mikä on oiva vertauksellinen mielikuva itse kirjassa esitettyyn poikain ”puuhailuun” sekä siitä, millaisille huseeraajille annetaan valtaa ja vastuuta. Juuri Bridgesin hahmo perustuu tosielämän Jim Channoniin.

Mutta voimalla on pimeä puoli. Ronsonin kirjassa nauru napsahtaa poikki ja hymy hyytyy kammottavaan virneeseen, kun edetään Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan oppien uustulkintoihin Yhdysvaltain armeijan vankiloissa terrorismin vastaisen sodan pyörteissä ja jätetään vuohet rauhaan. Hampaat iskeytyvät alun isojen poikien jediseikkailujen jälkeen konkreettisesti betoniin, kun julma leikki vuohilla ja hamstereilla loppuu ja ihmisrääkkäys alkaa. Tukehduttavan naurun ja tuskanhuudon ero on hyytävän pieni, kun maalissa eivät tietenkään odota yliluonnollinen hyvyys, ylevä henkisyys tai karitsaa kantava sotilas vaan perinteisen inhimillinen pahuus.

On kiinnostavaa nähdä, miten Vuohia tuijottavien miesten elokuvaversio onnistuu tasapainoilemaan oudolla rajavyöhykkeellä, sillä vaikeasti filmattavaa kirjaa on muokattu raskaalla kädellä kankaalle sopivaksi tarinaksi. Suomessa odoteltavaa riittää helmikuuhun. Elokuva on saanut odotetun ristiriitaisen vastaanoton. Yhtä odotetusti moni kritiikki on keskittynyt enemmän uskottavuusongelmaan kuin elokuvallisiin ulottuvuuksiin. Mutta tuskin elokuvankaan kohdalla on kyse uskosta, sillä koko juju on näkemisessä, läpinäkemisessä.

Päivän ehdottomaksi kohokohdaksi, ehkä koko elokuvajuhlien kulminaatiopisteeksi muodostui mykkäelokuvaesitys Chaplinin Kultakuumeesta, jota JP ehtikin omassa blogitekstissään hehkuttamaan. Elokuvatelttaan mahtuu virallisesti 700 katsojaa, mutta luulenpa että tässä kohdassa teltta tungettiin niin täyteen porukkaa kuin mahdollista. Esityksen jälkeen ihmismeri ponnahti kuin taikaiskusta seisomaan osoittaakseen suosiotaan Chaplinille, Oulun sinfoniaorkesterille ja ainutlaatuiselle kokemukselle ylipäätään.

Olin jälleen iltavuorossa. Itse asiassa vuoroni oli alkanut jo Kultakuumeen aikana, mutta olin onnistunut saamaan paikkaajan elokuvan ajaksi. Poistun teltasta ja saankin heti auton avaimet kouraan. Ensimmäisenä kyytiin nousee kutsuvieraita sekä Peter von Bagh, joka hänkin oli erittäin vaikuttunut ainutlaatuisesta esityksestä. Matkalla Porttikosken VIP-tilaisuuteen juttelemme lyhyesti äskeisen innoittamana elokuvan esityksellisyydestä. Siitä kuinka elokuva voi parhaimmillaan katsojia yhdistävä kokonaisvaltainen kokemus eikä pelkästään kuvaruudulle jämähtävä yksisuuntainen ja kuollut sähköhäiriö.

Lauantai 13.6.

Aamukeskustelussa on tarjolla herkkuja: kazakstanilainen Sergei Dvortsevoi ja Iranin virtuoosimainen naisohjaaja Samira Makhmalbaf. Ensimmäiseltä näkemäni dokumentti Highway sekä tilaisuudessa esitetyt näytteet Paradise-dokkarista vakuuttavat minut hypnoottisen energisillä kohtauksillaan. Mies kertoo mm. kokemuksistaan neuvostoaikaisessa elokuvakoulussa ja siiten, miten hän on omien töidensä osalta joutunut taistelemaan lähes diktatorista valtaa pitävää eisensteinilaista koulukuntaa vastaan. Makhmalbafilta näkemäni teokset Liitutaulut ja Two legged horse ovat ilmiömäisen hyviä. Varsinkin jälkimmäinen, kahden eri kastiin kuuluvan lapsen kieroutuneesta ystävyydestä pistää sanattomaksi. Makhmalbaf kertoo Iranin todellisuudesta kumpuavia tarinoitaan uskomattomalla rehellisyydellä. Vaikka nuo tarinat ovat fiktiota, tuntuvat ne silti olevan kertojilleen todellisinta totta.

Iltapäivällä on jälleen töitä luvassa. Heitän ryhmän kutsuvieraita Rovaniemelle aloittamaan kotimatkaansa. Takaisin Sodankylään matkatessani keksin, että ajotehtävät ovat tämän vuoron jälkeen loppumassa. Soitan JP:lle ja sovin hänen kanssaan illan toimenpiteistä. Kolmikkomme valmistautuu nauttimaan festivaaleista niin kuin kuuluukin: elokuvia katsellen ja niiden välissä itseään baariteltan ja grillikojujen herkuilla vahvistaen.

Ilta muuttuu yöksi. Agendalla mm. Makhmalbafia, Akinia ja Boormania sekä ravintopuolella porolihakebabia ja paistettuja kemijärveläisiä muikkuja. Aamuyöstä valvontakopille on tuotu VIP-tilaisuudesta ylijäänyttä gourmet-sapuskaa. Siianmätiä, smetanaa, suolakurkkua, sipulia ja karhupateeta. On hyvää, voi että.

Sunnuntai 14.6.

Pohjolan Sanomien humalainen valokuvaaja Seppo tökkää minua kyynärpäällä. Havahdun siihen todellisuuteen, että Lapinsuun valkokankaalla pyörivät Point blankin lopputekstit. Aamuviideltä alkanut uusintaesitys, jonne Sepon olin jallupulloa heilutellen houkutellut on mennyt minulta tyylikkäästi ohi. Samanaikaisesti väsyttää, harmittaa ja naurattaa. Poistumme äänettömästi salista ja lähdemme omiin suuntiimme sammumaan.

Seuraava havahtuminen tapahtuu klo 11.30. Olen missannut ensimmäiset puolitoista tuntia Fatih Akinin kaksituntisesta keskustelusta. Ei hyvin mene meikäläisellä. Lisäksi viimeinen, onneksi autoton, työvuoro alkaa puolen tunnin kuluttua. Edelleen väsyttää ja harmittaa. Lisäksi hieman jopa vituttaa. Pesen hampaani ja menen kanttiiniin syömään aamiaisen eli lounaan. Lähtiessäni majoituksenpurkukeikalle Kesähotelliin törmään Pascaliin, joka on juuri tullut Akinin keskustelusta. Kerron onnettomasta suorituksestani Point blankin ja keskustelun suhteen. Pascalia huvittaa. Niin itse asiassa minuakin.

Töiden aikana kuljetuspäällikkö soittaa ja kysyy, olenko huomenna käytettävissä. Hevré Dumont pitäisi viedä Rovaniemen lentoasemalle. Kaikki tekevät lähtöä: vieraat, katsojat jopa talkoolaiset. Sodankylän elokuvajuhlat tekevät loppuaan ja kaikki on häviämässä kuin akanat tuuleen. Lisäksi VR:n maanantaina alkava lakko hoputtaa monia lähtemään sillä aikaisemmalla junalla. Sodankylä alkaa muistuttaa aavekaupunkia, josta kaikki pakenevat. Harmaassa iltapäivässä vihmoo hieman vettä.

Hyvät naiset ja herrat, Sodankylän elokuvajuhlat vuosimallia 2009 lähenevät loppuaan. Kitisenrannan koulua ympäristöineen valmistaudutaan vähitellen purkamaan. JP tekee jo matkaa etelään. Tänään ovat viimeiset näytökset, joista itse aion (tällä kertaa alusta loppuun) katsoa Boormanin uusintanäytökset Deliverancesta ja Smaragdimetsästä. Huomenna luvassa talkooväelle suunnattu karonkkajuhla, jonne Pascalin kanssa olemme jäämässä. Sen jälkeen tiistaina alkaakin tämän tarinan viimeinen luku: roadtrip takaisin etelään, Turkuun, Düsseldorfiin ja vähitellen arkeen. Sankarimme kulkevat kohti auringonlaskua. Etelässä se vielä kaiketi laskee. Aurinko.

Perjantaiaamuna töitten jälkeen vuorossa oli lippujen jonottaminen illalla esitettävään Chaplinin Kultakuumeeseen. Yhdeksältä alkavan lipunmyynnin eteen oli alkanut jo muutamaa tuntia aiemmin muodostua jonoa. Esitys tultaisiin taatusti myymään loppuun ja alati pienenevä lippupino sai sydämen pamppailemaan. Täpärälle lippujen saanti menikin, sillä jonossa seuraavana ollut ei saanut enää haluamaansa määrää lippuja.

Ennen illan spektaakkelia vuorossa oli Jim Jarmuschin uusi Limits of Control, joka saa varsinaisen ensi-iltansa Suomessa elokuussa. Ainakaan näin festaritunnelmissa en pintaa syvemmälle päässyt elokuvaan sisälle. Visuaalisesti elokuva on kyllä hieno ja ottaa kaiken irti tapahtumapaikkojen arkkitehtuurista, väreistä ja maisemista. Samaten ulkoasultaan muistettavia sivuhahmoja marssitetaan esiin jatkuvasti,  mutta mitään sisältöä ei dialogissa tai kokonaisuudessa tunnu olevan. Mukana oleva muutaman kymmenen sekunnin Kaurismäki-pastissi tosin nauratti.

Elokuvan jälkeen oli torkkujen vuoro. Päivällisellä käynti jäi väliin, koska Kultakuumeeseen oli ehtinyt muodostua jo pitkä jono tuntia ennen näytöstä. Paikkalippuja ei ole ja jonon hännillä olevat voivat joutuvat esityspaikkana olevan teltan tukipalkkien taakse istumaan, joten soitin Jaakon paikalle jonottamaan. Väsymys, esityksen myöhästyminen, tunnin jonotus kylmässä tuulessa ja tyytyminen takarivin paikkoihin saivat fiilikset laskemaan.

Kaikki muuttui kuitenkin Peter von Baghin tunteikkaan puheen jälkeen. Alkamassa oli Kultakuumeen alkuperäinen, restauroitu leikkaus, jota Suomen valkokankailla ei ole nähty 80 vuoteen. Maestro itse kun leikkasi elokuvasta 1940-luvulla uuden version. Säestämässä oli Oulu Sinfonia ja kapellimestarina Timothy Brock. Kun itse elokuvakin oli alusta loppuun asti iätöntä komediaa ja puhdasta kultaa, oli kyseessä ainutlaatuinen esitys. Seitsemänsataapäinen yleisö herkesi useaan otteeseen taputtamaan ja tömistelemään penkkejä – ehkä esityksessä saavutettiin jotain aikalaistunnelmasta.

Elokuvan jälkeen oli vuorossa pikavisiitti vieraita ja vapaaehtoisia varten järjestetyille lavatansseille Porttikoskelle. Kovinkaan riehakkaasti ei voinut tarjoilusta nauttia, sillä seuraava työvuoro alkaisi kahdeksalta aamulla. Lisäksi kello 1.45 oli vuorossa Matti Ijäksen kulttiklassikkoelokuvan Katsastuksen dialogikaraoke-esitys. Eli elokuva pyörimään ja yleisö toistelemaan loistavaa dialogia. Mahtava idea, ja mahtava elokuvakin tietysti oli. Karaokepuoli jäi vain hieman puolitiehen, sillä mitään seremoniamestaria ei esityksessä ollut ja suomalaisen mielenlaadun tietäen vuorosanojen toistelu jäi humalaisimpien katsojien vastuulle.

Elokuvia olisi pyörinyt aamuun asti, esimerkiksi Maa on syntinen laulu esitettiin kello 6.45. Unentarve kuitenkin voitti elokuvantarpeen.

Kuskien keskuudessa aamuvuorot ovat halutuimpia. Näin jää eniten aikaa katsella elokuvia sekä hoippua festaritunnelmissa. Päätän asennoitua työvuoroihin kuten Pariisissa käyskentelyyn: lakkaan taistelemasta vastaan ja alan nauttia siitä mitä eteen sattuu tulemaan.

Teen siis pääsääntöisesti iltapäivä- ja yövuoroja. Tämän aikataulutuksen ehdottomana etuna on se, että pääsen osallistumaan päävieraiden kanssa käytyihin ja Peter von Baghin johtamiin aamukeskusteluihin. Ensimmäisenä vuorossa on ranskalainen ohjaaja Robert Guédiguian. Vaikka kaksituntiseksi venähtävä tilaisuus alkaakin paikoittain puuduttaa, virittää se mukavasti marseillelaiseen tunnelmaan. Suuntaankin seuraavaksi katsomaan samaisen tekijän elokuvan La ville et tranquille Lapinsuun elokuvateatteriin. Teatterin kahviosta saan neuvoteltua itselleni kupin kahvia saliin mukaan. Teos on väkevin kuvin rakennettu mosaiikki erilaisista peloista eteläeurooppalaisessa maisemassa. Keskustelu ja elokuva yhdistettynä muodostavat kuitenkin sen verran tyhjentävän paketin, että ranskalaisen elokuvan kiintiö tulee täyteen.

Ennen työvuoron alkua pääsen Fatih Akinin Sodankylässä esitettävän tuotannon kimppuun. Miehen saapuminen elokuvajuhlille on sekä minulle että Pascalille miellyttävä yllätys. Cannesissa palkittu Taivaan reunalla tuli Ranskassa esitykseen samaan aikaan kun tutustuimme Nantesissa. Turkkilaistaustaisen Akinin elokuvien uuden eurooppalaisen identiteetin teemoihin meillä oli paljonkin kosketuspintaa. Suomalaisen ja korealaistaustaisen saksalaisen yhteinen kieli napapiirin kylmemmällä puolella voi nimittäin olla ranska.

Solino on ensimmäinen elokuva, jonka Akin teki yhdessä, myöskin Sodankylään saapuneen, hovikuvaajansa Rainer Klausmannin kanssa. Tarinan keskiössä on kahden kulttuurin puristuksessa elävä italialainen perhe, joka muuttaa Saksaan II maailmansodan jälkeen uuden alun toivossa. Solino keskittyy kuvaamaan kulttuurierojen lisäksi perheen nuorimman pojan pyrkimyksiä kohti unelmaansa tehdä elokuvia.

Näytöksen jälkeen Akin ja Klausmann saapuvat suoraan Rovaniemen lentokentältä Lapinsuun elokuvateatteriin. Vastaanotto lienee lämmin, sillä Sodankylässä yleisö taputtaa poikkeuksitta näkemilleen elokuville. Akin vastaa lyhyesti muutamiin elokuvan herättämiin kysymyksiin. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Solino ei juuri ole menestynyt Italiassa. Elokuvan näyttelijät kun on castattu eri puolilta maata eivätkä murteet näin ollen sovi yhteen. Sodankylässä tuollaiset pikkujutut eivät juuri menoa haittaa. Eurooppalainen identiteetti kun tässä on nyt muutenkin liikkeessä.

Elokuvajuhlat pyörivät pitkälti talkoolaisvoimin. Edellisenä iltana Kitisenrannan koulun urheilusaliin rakennettuun katsomoon oli pakkautunut arviolta 250 vapaaehtoista, enemmän tai vähemmän leffoihin hurahtanutta ihmistä. Joukossa myös toimituksemme erikoismies JP Jokinen.

Keskiviikko 10.6.

Koska kyseessä on festivaalin avajaispäivä, minulle on tiedossa myös ensimmäinen työvuoro. Kuskit päivystävät joka päivä kuuden tunnin vuoron Sodankylä-hotellin aulassa. Kyseessä on melkoisen optimaalinen paikka päästä kurkistamaan legendaarisen valonjuhlan kulisseihin. Itse pääsin todistamaan taiteellisen johdon sekä päävieras John Boormanin saapumista. Juhlavieraiden, henkilökunnan ja tavaran kuljetuksen lisäksi kuskit ovat vuosien mittaan toteuttaneet hieman vaativampiakin logistisia tarpeita. Sodankylästä on muutamaankin otteeseen haettu taiteelliseen makustandardiin sopivia sikareita.

Työvuoron aikana festivaali oli pyörähtänyt toden teolla käyntiin. Tutustuimme JP:n kanssa perinteikkään Seitapaarin menyyseen, jonka jälkeen ryhdyimme tarkastamaan festivaalin elokuvatarjontaa. Seuraamme liittyi myös saksalaisvahvistus Pascal, joka ainoana meistä oli aiemmin saanut paikan myös Point Blankin avausnäytökseen. Ensimmäisenä oli vuorossa Steve McQueenin esikoisohjaus, IRA-aikoihin sijoittuva vankilatarina Hunger.

Elokuvan jälkeen jallupullo narahtaa ja matka jatkuu kohti Boormanin Kahden miehen helvettiä. Lee Marvinin tähdittämässä Robinson Crusoe -mukaelmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta taisteluväsymys alkaa iskeä päälle. Näytöksen jälkeen väsynyt kolmikko kulkee valoisassa Lapin yössä kohti majoituskoulua. Retkipatjalla ei tarvitse kauaa unta odotella.