Ylpeyteen on todellakin aihetta, sillä kaksi vuotta aikaa ottanut remontti on tehty pieteetillä. Kun itsekin olen joskus joutunut reiskailemaan, sitä aina mielellään vakoilee myös muiden kädenjälkiä arvostelevalla silmällä. Kelpasi katsella nurkkia. Aarne Ervin alunperin suunnittelema uuden elämän saanut teatteri on ansaitun hieno ja varsinkin sen sydän, itse sali. Kun menet sinne, muista myös katsoa kankaan lisäksi kattoon. Komeasti kaartuu. Myös takaseinän pikkuaitiot houkuttivat. Vanhaa on kunnioitettu hyvällä maulla.

Mitään ei ole jätetty puolitiehen. Ei myöskään tekniikassa. Esitetty sukkelan hassu 3D-animaatio pelitti hienosti ja digitaaliprojektori näytti uuden tekniikan iloja erittäin toimivasti niitä arvostaville. Toisena esitettiin lyhytdokumentti Tapiolan rakentamisesta silloin aikoinaan. Varsin vängällä kertojaäänellä silattu dokkari oli paitsi mielenkiintoinen myös tahattomastikin hauska ajankuva, joka suorastaan velvoitti Tapiolan kehittämisen jatkamista, koska alunperinkin on oltu aikaa edellä ajatuksilla, jotka tuntuvat moderneilta edelleen.

Toivottavasti tapiolalaiset osaavat tätä kulttuuritekoa arvostaa säännöllisellä läsnäolollaan saneeratun teatterin pahnoilla. Nyt meillä on hienot kirjasto, kulttuurikeskus, uimahalli, hotelli ja elokuvateatteri, joka tarjoaa muun muassa muumeja lapsille ja karjukinoa isille. Ukkosen Jennin mukaan erityisesti lapset ja nuoret ovat uudelle teatterille tärkeitä. Se on mukava kuulla itse perheellisenä. Onhan se luksusta, että lähes kulman takana on elokuvateatteri. Ei tarvitse tehdä mitään erityistä lähtemistä.

Kun käyt Tapiolassa, mene siis elokuvateatteriin. Pitkää ikää ja menestystä Kino Tapiola!

Pakkaan tavarat, jätän Nuorisotalolle hyvästit ja suuntaan aamukeskusteluun. Bahman Ghobadi on perunut tulonsa ja hänen tilallaan tuolissa istuu brittiläinen pitkän linjan kriitikko David Robinson. Suomessa Robinson tunnetaan erityisesti teoksestaan Chaplin, elämä ja elokuvat (1985). Robinson kertoo kuinka elokuva ja kriitikon työ olivat ennen toisessa arvossa kuin nykyään. Hänellä oli etuoikeus työskennellä aikana, jolloin elokuvaan suhtauduttiin päivälehdissä vakavasti. Autiolle saarelle Robinson haluaisi ottaa mukaan kaksi elokuvaa, jotka ovat John Fordin Hyökkäys erämaassa (1939) ja Yasujiron Ozun Ensimmäinen matka (1953).

Haastattelun jälkeen katson omalta osaltani festivaalien viimeisen elokuvan Mother (2009), jonka on ohjannut eteläkorealainen Joon-ho Bong. Bongin vuonna 2003 valmistunut loistava sarjamurhaajaelokuva Memories of Murder hurmasi aikoinaan hienolla kuvauksellaan ja nokkelalla humoristisuudellaan. Seuraavana ilmestynyt katastrofielokuva The Host (2006) oli tylsistyttävä kohellus. Mother asettuu näistä kahdesta valitettavasti lähemmäksi jälkimmäistä. Poikansa syyttömyyttä selvittävän äidin tarinassa kovan vaikutuksen tekeveät ainoastaan elokuvan ensimmäiset ja viimeiset kolme minuuttia.

Otan laukkuni ja lähden linja-autolla Rovaniemelle, jossa minulle selviää, että Jyväskylään vievään yöjunaan ei ole enää paikkalippuja jäljellä. Vietän yön unen ja valveen rajamailla kaikkea viiden päivän aikana kokemaani kelaillen. Pohjoiseen kaupunkiin hienosti istuva festivaali otti ensikertalaisen lämpimästi vastaan. Tunnelma oli kauttaaltaan välitön ja inspiroiva.

Saavun kolapullo kourassa keskustelutilaisuuteen ja löydän itselleni paikan kolmannesta rivistä. Vieressäni istuva vanhempi naishenkilö kysyy minulta tiedänkö minkä ikäisestä ohjaajasta on kyse. Yhtä riviä edempää kuuluu vastaus 51. Harmaahiuksisen Pedro Costan ilmestyessä paikalle nainen kommentoi tämän olevan komea.

Costa kertoo hieman uneliaan oloisena elokuvantekemisen menetelmistään. Hänen estetiikkansa on edennyt elokuva elokuvalta yhä minimalistisempaan suuntaan. Kuvausympäristönä on toiminut nyt jo purettu Portugalin Fontainhasin slummialue, jonka asukkaat ovat hänen elokuviensa näyttelijöitä. Elokuvansa digitaalisella kameralla itse kuvaava Costa kertoo vierastavan isoja kuvausryhmiä, joiden touhuja hän pitää koomisena keikarointina. Keskustelun päätyttyä vieressäni istunut nainen kommentoi Costan olleen hänen mielestään liian pessimistinen.

Seuraavana edessä on Cannesin elokuvajuhlilla palkitun lyhytelokuvan Taulukauppiaat (2010) ohjanneen Juho Kuosmasen haastattelu. Valmistelen haastattelua varten kysymykset ja lähden tapaamaan Kuosmasta pubiteltalle. Istumme numikolle jutustelemaan Taulukauppiaista ja kotimaisen elokuvan tilasta. Haastattelu etenee rennosti ja ilmestyy luettavaksi juhannuksen jälkeen.

Napsautan sanelukoneen kiinni ja kiiruhdan kaupan kautta Lapinsuun elokuvateatteriin, jossa esitetään seuraavaksi Costan Fontainhas -trilogian finaali Colossal Youth (2006). Jälki on muuttunut huomattavasti trilogian avanneesta Ossoksesta (1997), joka vaikuttaa seuraajaansa verrattuna harjoitustyöltä. Colossal Youth on ikään kuin äärimmilleen tyylitelty dokumentti ilman narratiivia. Toiminnan sijaan se keskittyy tarkastelemaan ihmisen suhdetta ympäröivään tilaan. Upeat valaistukset, kiehtovat zombimaiset näyttelijät ja pitkät otokset muodostavat yhdistelmän, jollaiseen en ole aiemmin elokuvassa törmännyt. Jokainen kohtaus on itsenäinen ja huokuu määrittelemätöntä ilmauksellisuutta.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä tarinaton tunnelmointi on vieressäni istuvan popcornpariskunnan lisäksi noin 50 ihmisille liikaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joka kolmas minuutti joku nousee penkistä, astelee ulos ovesta ja päästää kirkkaan valotulvan sisälle saliin. Itse poistun elokuvan jälkeen intoa puhkuen seuraavaan näytökseen, joka on Jean Rouchin ja Edgar Morinin cinéma véritén hengessä tekemä dokumentti Ranskalainen päiväkirja (1961). Ranskalaista elämää kartoittava elokuva on aikoinaan saattanut olla kiinnostava tapaus, mutta nyt sen katsominen on kohtalaisen triviaali ja pitkästyttävä kokemus.

Illan viimeiseksi elokuvaksi valikoituu kehutun iranilaisohjaaja Bahman Ghobadin neljäs kokopitkä Half Moon (2006). Elokuva kuvaa vanhojen patujen muodostaman kurdistanilaisen muusikkoseurueen yritystä päästä keikalle Iranista Kurdistaniin. Sinäänsä hyviä aineksia sisältävän elokuvan humoristisuutta tavoitteleva tyyli on makuuni suorastaan ärsyttävä. Näyttelijät näyttelevät yli ja vitsit eivät uppoa. Aiemman lukemani ja kuulemani perusteella odotin Ghobadilta vakavampaa ja hienovaraisempaa ilmaisua.

Jälleen on aika hivuttautua kohti viimeisiään vetelevän Nuorisotalon varsin tutuksi tullutta painipatjaa. Matkaani tulee kuitenkin vielä puolen tunnin mittainen poikkeama, kun aiemmin päivällä haastattelemani Juho Kuosmanen huikkaa minulle Hotelli Sodankylän terassilta ja lupaa tarjota oluen. Kuosmasen seurassa oleva espanjalainen ohjaaja Javier Rebollo esittelee tyhjää viinipulloa, jonka hän oli saanut ranskalaisen baarin omistajalta kuusi vuotta sitten. Pullo oli tarkoitus viedä Aki Kaurismäelle, joka kuvasi samassa baarissa tehdessään elokuvaa Boheemielämää (1992) ja joi samalla useamman pullon kyseistä viiniä. Rebollo oletti tapaavansa Kaurismäen vihdoin Sodankylässä, mutta Kaurismäki ei päässyt paikalle. Niinpä Rebollo oli päättänyt tyhjentää pullon itse.

Poistuessani ovella astelee vastaan Pedro Costa. Innostun kehaisemaan Colossal Youthia, mihin hän vastaa lakoniseen tyyliinsä ”kiitos”. Tämän jälkeen suuntaan unille, joiden saapumista ei tarvitse neljän takana olevan festaripäivän jälkeen kauaa vartoa.

Tyynyn alle taiteltu takki parantaa huomattavasti viiden nukutun tunnin laatua. Aamukeskustelussa Terence Davies valloittaa omalaatuisella olemuksellaan. En ole nähnyt kenenkään puhuvan yhtä suurella antaumuksella äänestä. Davies kertoo muun muassa pitäneensä nuorena radion merisäätä erittäin eroottisena kokemuksena. Yksin elävä 65-vuotias homoseksuaali tuntee vierautta nykyistä elokuvamaailmaa kohtaan. Hän ei harrasta seksiä, ei käytä huumeita, eikä pidä rockista. Autiolle saarelle hän ottaisi mukaan brittiläisen Robert Hamerin klassikkokomedian Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949).

Aamukeskustelun jälkeen valmistelen omat kysymykseni tulevaa Daviesin haastattelua varten. Puoli tuntia ennen haastattelun alkua tiedottaja Eero Tammi soittaa, että paikalle oletettu toinen toimittaja on perunut tulonsa. Jännitysmomentti kasvaa aavistuksen korkeammaksi, mutta haastattelu sujuu lopulta oikein hyvin. Davies on puhelias ja materiaalia kertyy kahdessakymmenessä minuutissa  paljon. Haastattelujuttu tulee alustavien suunnitelmien mukaan ulos juhannuksen jälkeen.

Daviesin jälkeen edessä on kaksi Chris Markerin lyhytelokuvaa. Bagh alustaa elokuvia kertomalla, että julkisuutta karttava Marker on vieraillut Sodankylässä kahdesti – salaa. Ensimmäisenä esitetään yhdessä Alain Resnaisin kanssa syntynyt napakka elokuvaessee Patsaatkin kuolevat (1953). Aikaa hienosti kestänyt elokuva käsittelee taiteen paikallisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Kuvamateriaalia hallitsevat afrikkalaiset patsaat ja puunaamiot. Toisena näytetään stillkuvien varaan rakennettu postapokalyptinen tunnelmointi Kiitorata (1962). Omaperäinen kuvakerronta ja hieno ääniraita tekevät vaikutuksen. Terry Gilliam uutti Kiitoradasta inspiraatiota elokuvaansa 12 apinaa (1995).

Ranskalaisten elokuvien sarja jatkuu Claire Denisin ohjaustyöllä 35 Shots of Rum (2008). Yasujiro Ozun loistavalta Myöhäiseltä keväältä (1949) asetelmansa napannut seesteinen draama tarkastelee junankuljettajan ja tämän luona asuvan opiskelijatyttären välistä suhdetta. Pakottoman kerronnan varassa kulkeva elokuva on helppoa ja miellyttävää katsottavaa.

Astellessani kohti Cherbourgin sateenvarjojen (1964) jonoa törmään Film-O-Holicin Sakari Lehtoseen, joka saa aikaan muutoksen illan suunnitelmissa. Innostun lähtemään Porttikoskelle lehdistölle ja henkilökunnalle järjestettyy iltatapahtumaan, jossa kallistellaan boolia ja keskustellaan elokuvista. Metsän keskelle on saapunut myös ohjaaja Pedro Costa, jota en harmikseni ehdi mennä jututtamaan.

Paluumatkalla Porttikoskelta juonimme Niin & näin -lehden toimittaja Jaakko Beltin kanssa nauttivamme vielä Hotelli Sodankylässä yhdet oluet ennen viideltä yöllä esitettävää film noir -pätkää Rikosten pyörteissä (1950). Kun elokuva huolellisten odottelujen jälkeen lopulta alkaa, ehtii Jaakko nähdä siitä ensimmäiset viisi minuuttia. Itse totean puolen tunnin kohdalla hienoisen väsymyksen kolkuttelevan nurkan takana. Niinpä päätän suunnata kohti Nuorisotaloa, jossa odottavat neljän tunnin yöunet ennen Costan aamukeskustelua.

Kivikovalla painipatjalla nukutun katkonaisen yön jälkeen suunnistan festivaalien ensimmäiseen aamukeskusteluun, jossa Peter von Baghin kuulusteltavana istuu Vesa-Matti Loiri. Sairauksien painama Loiri käy läpi uransa ja elämänsä vaiheita verkkaisella tahdilla. Suositun Uuno Turhapuro -hahmonsa hän nimeää osuvasti deekikselle joutuneeksi klovniksi. Bagh ylistää Loirin taitoa tehdä niin koomisia kuin traagisiakin rooleja. Autiolle saarelle Loiri ottaisi mukaan hetken pohdinnan jälkeen Akira Kurosawan mestariteoksen Rashomon – paholaisen temppeli (1950).

Päivän elokuvaputken aloittaa kaksi dokumenttia, joista ensimmäinen on Terence Daviesin vuonna 2008 valmistunut Liverpool-tutkielma Of Time and the City (2008). Daviesin kortojanääni ja arkistosta kaivetut klipit upottavat katsojan katoavan kaupungin uumeniin. Myös tästä elokuvasta kuultaa voimakas henkilökohtaisuus, jollaiseen törmää elokuvassa vain harvoin.

Toisena on vuorossa Gerald Pearyn For the Love of Movies: The Story of American Film Critisism (2009). Elokuva tekee kevyen katsauksen amerikkalaisen elokuvakritiikin historiaan ja nykytilaan. Yhtenä keskeisenä juonteena toimii kahden suuren amerikkalaiskriitikon, Pauline Kaelin ja Andrew Sarrisin välinen kiista. Sarris noudattaa älyllistä, ranskalaista auteur-teoriaa mukailevaa linjaa, jossa päähuomio kiinnittyy ohjaajan toistuvaan kädenjälkeen. Kael puolestaan edustaan intuitiivisempaa kirjoitustapaa, jossa korostuu katsomiskokemuksen merkitys.

Dokumentti tuo myös esiin amerikkalaisen lehtikritiikin huonon nykytilan: monet ammattikriitikot ovat menettäneet työpaikanssa ja kritiikin painopiste on siirtynyt yhä enemmän nettiin. Netti pyyhkii rajat ammattilaisten ja amatöörien väliltä, mistä seuraa toisaalta kritiikin yleisen tason aleneminen, toisaalta uudenlaisten kirjoitustapojen muotoutuminen. Lähinnä haastattelujen ja tekstinäytteitten varaan rakennetulta elokuvalta jää kaipaamaan syvempää ja analyyttisempää otetta, joka paljastaisi kohteestaan muutakin kuin kaikkein ilmeisimmän.

Dokumenttien vastapainoksi päätän katsoa tänään klassikoita. Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) lyö katsojalta luun kurkkuun jo alkutekstien aikana. Rikoksen ja rangaistuksen maailmaan pureutuva elokuva nitoo saumattomasti yhteen realistisen karheuden ja tyylitellyn runollisuuden.

Tämän jälkeen kankaan täyttää Sergio Leonen huikea Hyvät, pahat ja rumat (1966). Eli Wallachin esittämä Tuco tuo Amerikan sisällissodan verisiin maisemiin reilun annoksen keventävää humoristisuutta. Usean tyylilajin kudelmana etenevä elokuva huipentuu kahteen elokuvahistorian vaikuttavimpaan kohtaukseen. Kun Tuco juoksee malttamattomana ympäri hautausmaata ja taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold, on kyynelissä pitelemistä. Yhtälailla monttu auki saa katsella myyttistä kolmintaistelua ympyränmuotoisella hiekkakentällä.

Kylmässä teltassa vietetyn hurjan kolmetuntisen jälkeen suuntaan kuumalle kahvikupille Lapinsuun elokuvateatteriin, jossa intoudun vielä katsomaan Mika Kaurismäen spontaaniutta huokuvalla svengillä kulkevan elokuvan Rosso (1985). Kari Väänänen loistaa ja hykerryttää italialaisena palkkatappajana, joka lähetetään Suomeen tappamaan entinen ihastuksensa kohde. Elokuvan pohjoisten tunnelmien saattelemana hyvä painaa pää purku-uhan alla olevan Nuorisotalon painipatjaan.

Saavun Sodankylään puoli kahdelta ja selvitän keskeisten paikkojen sijainnin: neljä esityspaikkaa, pressitoimisto, painipatjamajoituksen tarjoava nuorisotalo ja ruokakauppa. Ravitsen itseni kreikkalaisella salaatilla, kasvispihvillä ja rukiisilla karjalanpiirakoilla, ja käyn näiden eväiden turvin ensimmäisen päivän ohjelmiston kimppuun.

Ensimmäisenä menen katsomaan Cannesin elokuvajuhlilta hankitun, Kiarostamin tuoreimman elokuvan Certified Copy. Toscanassa kuvattu romanttinen draama tarkastelee englantilaisen kirjailijan (William Shimmel) ja ranskalaisen galleristin (Juliette Binoche) välistä kohtaamista yhden päivän ajan. Arkiselta vaikuttavaan elokuvaan on mahdutettu lukematon määrä erilaisia vastakkainasetteluja (mm. teoria ja käytäntö, kopio ja aito). Kiarostami taitaa loistavasti viipyilevän rytmityksen ja hienovaraisen kuvakerronan, joiden avulla hän paljastaa romanttisista draamoista tutun aurinkoisen ja seesteisen kuvaston alta elämän kipupisteet.

Seuraavana on vuorossa amerikkalaisen kulttiohjaaja Todd Solondzin Life During Wartime, joka on jatko-osa hänen vuonna 1998 valmistuneelle Onni-elokuvalleen. Tyylilaji on jälleen pikimusta komedia ja henkilöhahmot ovat äärimmäisen tragikoomisia. Napakka tatsi on kuitenkin tällä kertaa kadoksissa. Vanhan lämmittelyltä vaikuttavan teoksen asetelmat ovat pääosin hapuilevia, vaikka muutama huvittava hetki elokuvasta löytyykin. Solondz hallitsee tyylitellyn pinnan, mutta anteeksiannon teeman ympärillä kiertelevä teos ei syvene.

Festivaalien virallinen avajaiselokuva on Terence Daviesin Rakkaat muistot, jota pohjustetaan paikalle saapuneiden festivaalivieraiden lyhyillä esittelyillä. Kuppia huolellisesti kallistelleen Kari Väänäsen kumarrusten jälkeen käynnistyvä, hyvin henkilökohtaiselta vaikuttava elokuva kuvaa ohjaajan perheen vaiheita ja tapahtumia varsin omaperäisellä tyylillä. Lyhyistä asetelmista rakentuva ”muistojen kollaasi” vyöryttää katsojan eteen toinen toistaan voimakkaampia tunnetiloja. Draamallisen rakenteen sijaan elokuvan juonteena toimii henkilöhahmojen sisäiset tuntemukset, jotka saavat elokuvassa ilmaisunsa pääosin laulun tai nyrkiniskun muodossa.

Ensimmäisen päivän päättää minun osaltani Pedro Costan vuonna 1997 valmistunut Ossos. Dokumentaarisuuden ja coolin rekisterejä hämmentävällä tavalla sekoittava elokuva kuvaa hitaalla ja erittäin pelkistetyllä tyylillä portugalilaisen slummin asukkaiden kurjaa elämää. Elokuva jättää vaikuttuneen, mutta hieman epämääräisen olon, jota on hyvä lähteä purkamaan Nuorisotalon pimeyteen.

Keskiviikko 10.03.

Festivaali avasi ystävällisesti ovensa kerrankin ajoissa paikalle saapuvalle uuden median edustajalle ja työnsi kouraan festarikassin, ohjelmakirjan ja päivän liput. Allekirjoittaneen mansesydän väräjää kuljeskellessa pääkallonpaikka Plevnan ympäristössä, Finlaysonin entisellä tehdasalueella. Kyseiseen maastoon tulee akkredoituneen suorittaa joka-aamuinen pyhiinvaellus, mikäli mieleisiään pressilippuja halajaa. Vielä jaksaa.

Vaikka varaslähtö juhlaan on ehditty ottaa jo tiistain puolella käynnistyneellä lasten Videotivolilla, rykäistään festivaali virallisesti käyntiin avajaispotpurilla. Näytökseen on myös saapunut ehkä merkittävin juhlavieras Kari Uusitalo, joka ei neljässäkymmenessä vuodessa ole kertaakaan ohittanut Tampereen elokuvajuhlia. Sympaattinen herrasmies saa yleisöltä kunnioittavat aplodit.

Avajaispuheessa muistutetaan lyhytelokuvien merkitsevyydestä, vaikka kyseiset teokset valitettavan harvoin päätyvät laajempaan levitykseen. Neljäkymmentä vuotta sitten vallinneet poliittiset suuret linjaukset ovat väistyneet, mutta epäoikeudenmukaisuus ja rauhattomuus säilyneet. Tampereen festivaali on läpi historiansa pyrkinyt tarjoamaan erilaisia näkökulmia ja pyrkii pysymään edelleen tyylissään.

Avajaisnäytösten teemat vaihtelevat vuosittain. Kun 2009 juhlittiin ammatillisen elokuvakoulutuksen 50-vuotissyntymäpäiviä, on tänä vuonna vuorossa historiallinen katsaus musiikin ja selluloidin paritanssiin. Onkin ovelaa, että juuri merkittävänä juhlavuonna musiikki nostetaan näin näyttävästi esille. Tampereen elokuvajuhlat ovat lähes aina näyttäneet muun tarjonnan ohessa paljon musiikkiin liittyvää materiaalia, kuten dokumentteja ja musiikkivideoita. Potpuri myös muistuttaa, kuinka musiikki ja elokuva ovat alusta asti olleet kuin vanha aviopari.

Avajaisnäytöksen elokuvat ovat tasavertaisia ja täydentävät toisiaan loistavasti. Mustan huumorin kukka kukkii ja yleisöllä on hauskaa. Festivaali lähtee näyttävästi käyntiin Charles Ridleyn ja Len Lyen legendaarisella Hitler-uutispätkästä tehdyllä trikkikamerahulluttelulla Lambeth walk Germany calling (1941). Führerin syanidikallo luultavasti kierähteli kuopassaan yleisön tirskuessa yksinkertaiselle, mutta tehokkaan toimivalle propagandahuvittelulle.

Seuraavat kolme pätkää kuvaavat kukin omalla tavallaan vahvasti musiikkia. Claes Olssonin M.A. Numminen sings with Wittgensteinissä (1993) kiljukaula tulkitsee kielifilosofin tekstiä ikuisen parinsa, Pedro Hietasen kuvitteellisella säestyksellä. Patrice Leconten kahdeksanminuuttinen Boléron rumpali (1992) taas keskittyy kuvaamaan rumpalin mahdollisia ajatuksia konsertin ajan. Musiikin ja elokuvan yhteistyö tulee esille parhaiten hulvattomassa pätkässä Laulu tunturille (1949). Reino Helismaa ja Tapio Rautavaraa esittävät kappaleen ”Lähde lähde tunturille, lähde Ylläkselle.” Tämä alkuaikojen musiikkivideo mimikoi lyriikoita sanatarkasti. Toinen videon kappale, ”Rakovalkealla” ei pistä lainkaan epäilemään, mikäli suomalainen populaarikulttuuri on syypää syöksemään väkeä hengenriistoon oman käden kautta.

Esityksen jälkeen allekirjoittanut ottaa sadan kympin aidat Plevnasta Tullikamarille festivaalien ajaksi rakennettuun elokuvateatteriin. Konkreettisiakin aitoja saadaan ylitellä, kun syntyperäinen tampesterilainen luulee nokkelana oikaisevansa, mutta törmääkin kaupungin pystyttämiin remonttiesteisiin. Onneksi samaan ahdinkoon joutunut nuori herrasmies auttaa neidon aidan yli ja esitykseen ehditään ajoissa.

Myöhäisillassa näytetään maailman ensi-iltansa saava Tahvo Hirvosen Tuomari Nurmio -dokumentti Stadilaista tangoa etsimässä (2010). Ujosteleva ohjaaja saapuu itse lausumaan elokuvastaan muutaman sanan ja toivoo lähinnä kansan saavan siitä jotakin tolkkua. Mystinen ja arvostettava Nurmio ja dokumentin rakenne pysyvät häkellyttävän intensiivisinä puoleen väliin saakka, kunnes keskitytään turhan paljon keikkataltiointeihin. Mutta kyllähän sitä stadilaista tangoa lopulta löytyy, kun oikein hesalaisen sydäntä kesäaamun usvassa puukolla kaivelee. Tampereen kaupungin maanalaiset räjäytystyöt loivat elokuvaan autenttista äänimaailmaa sota-ajan tangokulttuurista.

Torstai 11.03.

Humanisti on tasan ajallaan hakemassa lippuja, mutta heti rankaistaan. Vartin värjöttelyn jälkeen saan vielä palata kaksi kertaa jakelupisteeseen takaisin, kun täti päätyi antamaan vääriä lippuja. Hieno aamu.

Tutustuin pressikortin takaa löytyviin etuihin, kuten Film Marketiin, jossa omalta ruudulta voi katsoa yli 4000 kilpailusarjan elokuvaa. Olen kuin mormonipoika avioyönä enkä tiedä, mihin suuntaan sohaista. Pian kiroan myös elimistön vaatimukset ja joudun kehittämään päivälle toimintasuunnitelman kellotettuine ruokailuineen.

Päädyn katsomaan juuri ensi-iltaansa rymistelevän Mika Ronkaisen komedian Freetime Machos (2009), joka kertoo maailman pohjoisimmasta ja kolmanneksi huonoimmasta rugbyjoukkueesta. Kyseessä on Oulun raavaiden miesten tiimi, joiden puheet pyörivät lähinnä homoerotiikassa ja seksielämässä, tai sen puutteessa. Tarkoituksena oli kaiketi kuvata suomalaisten miesten sielunelämää arktisten rajojen tuntumilla, mutta syvällisyys jää lähinnä muutamaan merkitsevään lähikuvaukseen. Yllättäen alatyylin läppä kylläkin toimii.

Maittavan yliopistolounaan jälkeen laukkaan toiselle puolelle keskustaa teatteri Hällään seuraamaan ranskalaisen animaation klassikoita vuosilta 1892-1948. Paikalle on myös saapunut Ranskan elokuva-arkistosta Jean-Baptiste Garnero alustamaan elokuvat. Herra tosin innostuu puheissaan ja filmikelojen vaihto näyttäytyy hitaanlaisena, joten harmiksi Albert Mourlan ja Raymond Villetten Gulliver lilliputtien parissa (1923) joudutaan kokonaan skippaamaan.

Pitkät alustukset ja niiden käännökset puuduttavat esityksiä, vaikka sinänsä mielenkiintoista nippelitietoa esiin tuleekin. Sarja alkaa elokuva-arkiston kokoamalla elokuvan evoluutiotarinalla, josta jatketaan animaation isästä, Émile Reynaudista  kertovalla fiktiivisellä elämäkertaelokuvalla. Tämän jälkeen saadaankin nauttia herran kahdesta pelastetusta animaatiosta Pierrot parka (1892) ja Uimakopin ympäri (1894). Kokonaisuudessaan näytös tarjoilee historiallista silmäkarkkia.

Sivistän itseäni myös varsinaisella festivaalin teemalla, Ibero-Amerikan alueen elokuvalla. Tietenkin tulee huomioida alueen rajallisuudet elokuvaamiseen ja alan vasta hiljattainen nousu, mutta tarjolla olevien elokuvien tasoissa on ammottavia kuiluja. Lähes puolet elokuvista muistuttavat lähinnä lukion kuvaamataidontunnilla sähellettyjä naiiveja nuorisoelokuvia.

Kiskaisen kaverin kanssa järjettömät ruokaöverit ja vyöryn Plevnan loppuunmyytyyn näytökseen Reindeerspotting – Pako joulumaasta (2010). Dokumentti on aiheuttanut ennakkokohua saadessaan ensimmäisenä suomalaisena elokuvana K18-leiman. Syynä tähän väitettiin muun muassa huumemyönteisyyttä, mutta sitä on vaikea löytää vitivalkoisista ja tikkulaihoista nuorukaisista, joiden silmät killittävät lähes päivästä toiseen. Porukasta yksi päättää seurata kavereiden sekoilua käsivarakameralla keskittyen nuoreen Janiin. Elokuva on karun todellinen kuvaus huumekoukkuun joutuneesta nuoresta, hänen haaveiden toteuttamisesta ja ikuisesta unelmoinnista. Veti kotimatkan aika hiljaiseksi.

Perjantai 12.03.

Olen löytänyt festivaaliin jo rytmikkään rutiinin ja aamulla suuntaan lippujen noudon jälkeen taas tuttuun Film Markettiin. Olen nähtävästi päässyt suomalaisten elokuvien makuun ja tällä kertaa valitsen tarkasteluun pian laajempaankin teatterilevitykseen ilmestyvän Miesten vuoron (2010). Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen teoksessa kuvataan eri yhteiskuntaluokkien ja elämäntilanteiden miehiä lauteilla pallit paljaana. Suljettu hämyinen tila ja saunomisen rituaalit mahdollistavat miehille hetken, jossa puhuminen on tasavertaista ja helppoa. Sauna riisuu suomalaismiehet alastomiksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kosteilla lauteilla jaetaan tuntemuksia laidasta laitaan, kuten avioeroista, lasten menettämisestä ja yksinäisyyden tuntemuksista. Film Marketin paljastava valaistus ei ehkä ollut sopivin tämän elokuvan katsomiseen, sillä allekirjoittanut sai olla vähän väliä pyyhkimässä kostuneita silmäkulmiaan.

Pidän päivällä rehellisen tauon, sillä olen rasittanut silmiä jo jonkin verran kahdeksi ja puoleksi päiväksi. Tosin päädyn rentoillessa vaihdosta palanneen kaverini kanssa (joka halusi tulla mainituksi ”Miksuna”) ravintolaan, jonka myötä meinaamme repsahtaa pitkälle kaavalle. Onnistun kuitenkin suuntaamaan jälleen ranskalaisen animaation pariin keskittyen tällä kertaa Autour de Minuit -yhtiön tuotantoon. Ranskalainen animaatio ei ehkä ole päässyt maailmanmaineeseen, mutta se on johtavia alan tietokonekikkailijoita. Sarjaan kuuluu myös tuore lyhytelokuvan Oscar-voittaja, lähinnä logoista koottu Logorama (2009), joka saakin yleisön toistuvasti nauramaan.

Kohta tavaksi muodostuneilla juoksuaskelilla suuntaan myöhäisillassa seuraamaan ibero-amerikkalaista kauhua. Odotuksen ovat korkealla, unelmoin zombeista ja veren läiskeestä. Alistun ruuhkassa eturiviin, mikä osoittautuu päivän viralliseksi virheeksi. Ei, en hikoillut penkkiä pelosta märäksi, vaan siristelin uskomattoman huonoa kuvanlaatua ja päättömiä juonirakenteita. Yritän laittaa tämän kulttuurierojen piikkiin. Loppua kohden tarinat menevät niin psykedeelisiksi, että huonoudessaan ne muuttuvat viihdyttäviksi. Enpä ole ennen kuullut vaarallisesta vihreästä vinyylistä, joka manaa paikalle petollisia kumihanskoja. Jossain vaiheessa huumorintajutasoni kokeekin lopullisen pudotuksen, kun remahdin äänekkääseen nauruun bongatessani elokuvan tekijälistalta sukunimen Pilataksi…

Lauantai 13.03.

Kaupunkiin saapui eilen illalla joukko toimittajaystäviä ja käynnistimmekin lauantain idyllisellä brunssilla kahvila Runossa. Ruuan tyrmääminä siirrymme Tullikamarille katsomaan taideteollisen korkeakoulun uusia oppilastöitä. Päädymme seuraamaan elokuvia pienemmältä kankaalta, löhöillen petollisen pehmeillä Fatboy-tyynyillä. Muutaman tylsän minuutin aikana taisivat silmätkin ummistua, vaikka elokuvat olivatkin kokonaisuudessaan hyvätasoisia. Mieleenpainuvimmiksi erottuivat Reetta Aallon Marja-Sisko (2010), joka kertoo sukupuolta vaihtaneesta suomalaisesta kirkkoherrasta sekä Aino Pitkäjärven Ykkösluokka – First class (2009), jossa erilaisilla arkistomateriaaleilla kuvataan mallioppilaita ja lokerointia.

Käyn myös ensimmäistä kertaa näiden filkkareiden aikana katsomassa yhden kokonaisen kotimaisen kilpailusarjan. Susanna Helken Leikkipuisto (2010) osoittautuu varsin nasevaksi dokumentiksi maahanmuuttajanuorten keskinäisestä tasa-arvosta ja elämän rakentamisesta. Myöhemmin illalla sain myös ystävieni kanssa sattumalta mahdollisuuden jututtaa yhtä elokuvan näyttelijöistä.

Alkuillan vietämme hyvässä seurassa Omena-hotellin tarjoamien Viking Line -elämysten parissa. Illan taittuessa yöhön suuntaamme Klubille elokuvajuhlien virallisille jatkobileille. Livemusiikkina tarjotaan muutamia kotimaisia nimiä, joista Op:l Bastardsin tahtiin allekirjoittanut humppasi itsensä hyvään hikeen. Klubin ohjelmistosta löytyi myös kotimaisia lyhytelokuvia, joiden seuraaminen tosin kävi lopulta turhan haastavaksi melun ja teknisten ongelmien vuoksi. Tulihan se pilkkukin lopulta vastaan ja oli aika kohdata karu totuus, että yöunet tulevat jäämään lyhyiksi.

Sunnuntai 14.03.

Muutaman sekavan unen jälkeen lähden vaeltamaan lumisateeseen jomottavan päänsäryn säestämänä. Suolaiset naiset, minä ja toimittajaystäväni onnistumme kuitenkin saamaan haluamme liput palkittujen elokuvien näytökseen.

Muutaman kofeiinipitoisen teekupin jälkeen pääsemme jälleen kulttuurin pariin. Palkittujen koosteessa pääsemme tutustumaan muutamaan voittajaelokuvaan. Elokuvajuhlien yllättäjäksi nousee Miia Tervon kuvaa, ääntä ja musiikkia tyylikkäästi yhdistelevä Lumikko (2009). Elokuva onnistuu nappaamaan niin kansainvälisen sarjan pääpalkinnon eli Grand Prix’n, kuin myös kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten pääpalkinnon. Lumikko saa myös EFA Tampere -ehdokkuuden, eli pääsee täten joulukuussa kilpailemaan Tallinnaan eurooppalaisen elokuvan pystistä. Onhan pätkä oivaltava ja tyylikäs, mutta allekirjoittanut uskaltaa väittää nähneensä vuosien varrella parempiakin voittajia.

Kotimaisten kilpailujen useissa sarjoissa dokumentit pääsivät rohmimaan palkintoja. Lumikon kanssa samassa sarjassa paininut Arthur Franckin ja Oscar Forsténin hellyttävä Ruuhka (2009) sai erityispalkinnon. Dokumentissa seurataan kahden autoa työkseen ajavan arkista hetkeä, ajatuksia elämästä ja ympäristöstä. Yli 30-minuuttisten sarjassa voitto meni Pia Andellin dokumentille Göringin sauva (2010) jossa Felix Forsman kertoo työstään kuvata Mannerheimin vastavierailu Hitlerin luokse. Kyseinen uutispätkä päätyi valmistuttuaan pannaan ja vapautui vasta vuonna 2007. Myös erikoispalkinto meni dokumentin puolelle, elokuvalle Freetime Machos.

Festivaalien rahallisesti merkittävin kunnianosoitus, eli Suomen elokuvasäätiön jakama Risto Jarva -palkinto meni tänä vuonna allekirjoittanuttakin suuresti liikuttaneelle elokuvalle Miesten vuoro. Kyseinen teos lämmitti nähtävästi muitakin ja voitti myös yleisöpalkinnon.

Kansainvälisen sarjan paras dokumenttipalkinto jaettiin poikkeuksellisesti kahden elokuvan kesken, joita olivat Philip Widmanin Destination Finale (2008) ja Jay Rosenblattin The Darkness of Day (2009). Parhaan fiktion palkinto meni thaimaalaisia nuoria seuraavalle Wichanon Somumjarnin Tiang naa noi koi rakille (2009). Animaatiosta palkinnon pokkasi Gundrun Krebitzin pätkällään I know you (2009).

Juhlallisuuksien jälkeen syön päivän ensimmäisen aterian vanhempieni seurassa säälittävästi paikallisessa pikaravintolassa. Koomaisena suuntaan Turkuun vievään junaan, jossa sattumalta törmään tuttuun animaatioväkeen. Jumitukseltani heittäydyn kuitenkin epäsosiaaliseksi ja uppoudun muistelemaan taakse jääneitä elokuvantäyteisiä päiviä, jotka tarjosivat alan huippuosaamista, hetkiä naurulle ja kyyneleille sekä kulttuurien välisiä ristiriitaisia, mutta varsin avartavia kohtaamisia.

Glasgow Film Festivalin

Kantaaottavuudelta ja skotti-identiteetin pohdinnalta ei vältytty toisellakaan viikolla. Erityisen valaiseva oli Trainspottingista (1996) tutun näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittajan Peter Mullanin haastattelutilaisuus, jossa hän kommentoi kärkevään sävyyn brittien kulttuuripolitiikkaa, alueiden välisiä eroja ja elokuvateollisuuden sisäisiä luokka-asetelmia. Kuten Mullan tiivisti, Trainspotting oli brittien elokuvatuotannossa ja populaarikulttuurissa laajemminkin vedenjakaja. Huippusuosion saaneen elokuvan jälkeen skottimurteesta ja ylipäänsä skottilaisuudesta tuli kansainvälisesti muodikasta ja tavoiteltavaa. Tästä huolimatta skottinäyttelijät päätyvät edelleen usein stereotyyppisiin rooleihin.

Mullan peräänkuulutti myös elokuvatuotannon moninaistumista: resurssikysymysten vuoksi Skotlannissa tuotettavat elokuvat edustavat useimmiten sosiaalista realismia. Mullan saikin toiveeseensa vastausta festivaalin päätteeksi. Loppugaalassa maailmanensi-illassa nähty Thomas Ikimin ohjaama, glasgow’laisen elokuvayhtiön Black Camel Picturesin tuottama trilleri Legacy (2010) oli erittäin mielenkiintoinen avaus skotlantilaisessa elokuvatuotannossa.

Omituisia perheitä

Perjantain myöhäisillan ohjelmistossa oli kreikkalaisen Giorgos Lanthimosin ohjaama elokuva Dogtooth (Kynodontas, 2009). Elokuva kietoutui kolmilapsisen, hienossa aidatussa kartanossa asustavan, kreikkalaisperheen kammottavan arjen ympärille. Teini-ikäiset lapset, kaksi tyttöä ja poika,  eivät ole koskaan päässeet talon ulkopuolelle, sillä siellä vaanii lukuisia vaaroja. Sen sijaan heidät on kasvatettu klaustrofobisessa ja väkivaltaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa sana ”meri” tarkoittaa suurta nojatuolia, kissat ovat pahimpia tappajia ja päivät täyttyvät ”kuka pystyy olemaan hengittämättä veden alla pisimpään” -henkisistä  kilpailuista. Lopulta perheen vanhin tytär saa tarpeekseen ja päättää olla valmis ulkopuoliseen maailmaan. Lapsille on kerrottu, että he ovat valmiita lähtemään talosta, kun kulmahampaat – koiran hampaat – irtoavat. Ja irtoavathan ne, kun oikein yrittää.

Dogtooth on kaikessa ahdistavuudessaan hieno elokuva, jonka näyttelijäsuoritukset vakuuttavat. Perheen lapset ovat monotonisissa liikkeissään ja puhetyyleissään kuin robotteja ja ajoittaiset eksymiset hallitusta käyttäytymisestä johtavat väkivaltaan. Elokuva on myös kannanotto sisäänpäin lämpiävään yhteiskuntaan, ulkopuolisilta vaikutteilta sulkeutumiseen ja perinteiden kuristavuuteen. Elokuvan sanoma olisi silti ehkä tullut vielä tehokkaammin läpi ilman ajoittaista väkivallalla mässäilyä, joka vie liikaa katsojan huomiota ja energiaa.

Perhemallien kritiikkiä hieman erilaisessa kontekstissa esitti myös amerikkalainen musta komedia Life During Wartime (2009). Todd Solondzin uusin ohjaus kuvaa kulttielokuvan Happiness (1998) henkilöhahmojen elämää 10 vuotta myöhemmin. Näyttelijäkaarti on kokonaan uusi, mutta teemoissa jatketaan siitä mihin jäätiin: pedofiliasta tuomittu perheenisä on vapautumassa vankilasta 10 vuoden tuomion jälkeen ja muut keskushenkilöt kipuilevat jo elokuvassa Happiness esiteltyjen ihmissuhdekriisien ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa.

Solondz on mestari luomaan kieroutunutta, läpitunkevaa mustaa huumoria sekä intensiivisiä, pieniä kohtaamisia. Kuten Joyta elokuvassa näyttelevä Shirley Henderson totesi elokuvan jälkeen, Solondz on ohjaajana perfektionisti – jokainen kohtaus kuvattiin lukuisia kertoja uudelleen eri tunnetiloissa apaattisesta hysteeriseen. Keijukaismainen Shirley Hendersonin roolisuoritus tekikin elokuvassa minuun erityisen suuren vaikutuksen. Vaikka Life During Wartime ei ehkä ylläkään aivan samaan tunnelmaan kuin Happiness, elokuva sisältää lukuisia hienoja hetkiä ja toimii myös itsenäisenä kertomuksena.

Musiikkielokuvaa, elokuvamusiikkia

Glasgow Film Festivalin musiikkilinja osoitti virkistävästi, että festivaalin aikana pystyttiin katsomaan brittipopin sekä kotikaupunkien kuuluisuuksien Belle & Sebastianin ja Franz Ferdinandin ohi.

Cannesissa viime vuonna palkittu No One Knows about Persian Cats (Bahman Khobadi, 2009) kertoo musiikkielokuvissa ja -dokumenteissa loputtomiin toistetun tarinan. Nuori yhtye haluaa päästä näkyviin, kappaleensa kuulumaan ja keikkailemaan ulkomaille. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen kertomus pohjoisenglantilaisesta indiepopyhtyeestä. Teheranissa asuvien nuorten muusikoiden kohtaamat ongelmat ovatkin aivan eri mittakaavassa.

No One Knows about Persian Cats on kuvattu salaa – rahoitusta haettaessa dokumentin kerrottiin käsittelevän aivan muita aiheita – ja sen kautta avautuu näkymä elämän vaarallisuuteen länsimaista popmusiikkia soittavana artistina Teheranissa.  Bändit soittavat kirjaimellisesti maan alla pommisuojissa ja kellareissa, navetoissa lehmien keskellä tai kaupungin yläpuolella katoille rakennetuissa hökkeleissä, joita uhkaavat jatkuvat sähkökatkokset ja oikosulut. Bändin toivottomalta tuntuvaa haavetta päästä soittamaan Lontoossa luonnehtivat loputtomat vaikeudet, alkaen  pimeän passin ja viisumin hankkimisesta tuhansia dollareita laskuttavalta välittäjältä. No One Knows about Persian Cats on käsikirjoitettuja ja improvisoituja kohtauksia yhdistelevässä kerronnassaan hieman epätasainen ja keskeneräisen oloinen, mutta tässä dokumentissa sävy toimii hyvin.

Toinen musiikkielokuvafestivaalin helmistä oli venäläisen Valeriy Todorovskiyn ohjaama musiikkielokuva Hipsters (Stiljagi, 2008). Viehkeän Oksana Akinšinan (mm. Lilja 4-ever) tähdittämä elokuva valottaa amerikkalaisen nuorisokulttuurin rantautumista Moskovaan toisen maailmansodan jälkeen. Jenkkikulttuuria, jazzia ja Elvistä ihannoivat hipstersit olivat jyrkkä vastakohta ajan neuvostopuoluenuorisolle ja ryhmien välillä koettiin väkivaltaisia yhteenottoja.

Hipsters viittaa, värikkään kepeästä sävystään huolimatta myös synkkään historiaan. Hipstersit joutuivat kärsimään raskaimman kautta alakulttuuristaan. Klubeja ratsattiin jatkuvasti ja useita kiinnijääneistä passitettiin vankilaan tai armeijan palvelukseen. Elokuva yhdistelee mielenkiintoisesti perinteisen Hollywood-musikaalin konventioita ja tuo niitä venäläisen elokuvakerronnan kontekstiin. Juoneen sisältyykin yhtä aikaa West Side Story -henkisiä tanssikohtauksia ja imelä rakkaustarina puoluepojan ja hipsters-tytön välillä sekä varsin vaikuttavia, puoluesaleihin sijoitettuja ja neuvostoestetiikasta ammentavia musiikkinumeroita.

Elokuvan loppukohtaus näyttää jopa musikaalille melkoisen kliseiseltä: päähenkilö kävelee keskellä Moskovan leveitä katuja ja hänen taustalleen liittyy joukko muiden vastakulttuurien edustajia, punkkareita, hevareita, hippejä. Musiikkielokuva on näin myös kannanotto nykypäivän venäläiseen yhteiskuntaan, jonka sananvapaus – tai sen puuttuminen – on viime vuosina herättänyt paljon kansainvälistä huomiota.

Päätösgaalaan trillerin voimin

Glasgow Film Festivalin päätti nigerialaissyntyisen Thomas Ikimin ohjaus Legacy. The Wire -televisiosarjasta tutun Idris Elban tähdittämän trillerin voima piilee klaustrofobisessa tunnelmassa, joka syntyy kauhuja kokeneen agentin päänsisäisen maailman yhdistymisestä pienen, karun yksiön tunnelmaan, jossa seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Kokonaan Glasgow’ssa kuvattu, mutta New Yorkiin sijoittuva elokuva ei välttämättä ollut aivan omaa suosikkigenreäni, mutta Elban roolisuoritusta ja elokuvan painostavaa tunnelmaa ei voinut olla ihailematta.

Legacyn näytökseen kiteytyi myös jotakin olennaista juuri Glasgow Film Festivalin luonteesta. Paikallisen independent-elokuvayhtiön tuotannon esittäminen päätösgaalassa toi hienosti esiin uusia, tuoreita lupauksia. Ikimi on erittäin mielenkiintoinen ja selvästi intohimoisesti elokuvilleen omistautuva uusi ohjaaja.

Glasgow Film Festivalin ohjelmisto oli tänä keväänä laajempi kuin yhtenäkään aiempana vuonna ja myytyjen lippujen määrä ylitti myös järjestäjätiimin odotukset. Toivottavasti festivaali onnistuu, mittakaavan laajenemisesta ja ammattimaistumisesta huolimatta, myös jatkossa säilyttämään vahvan omaleimaisuutensa ja virkistävän DIY-henkensä.

Mikä brittipoikia oikein vaivaa?

Glasgow Youth Film Festivalin ohjelmistoon kuului kaksi tuoretta brittituotantoa, joiden pääosissa nähtiin teinipoikia. Molemmat elokuvat seurasivat brittiläisen nuortenelokuvan perinnettä, jonka aiempiin teoksiin voi muun muassa laskea elokuvat Kellopeliappelsiini (Stanley Kubrick, 1971), Trainspotting (Danny Boyle, 1996) ja This is England (Shane Meadows, 2006). Yhteistä näille nuorisokuvauksille on varsin selkeä agenda: (työväenluokkaiset) brittipojat eivät voi hyvin. Ne kertovat varsin toisenlaista tarinaa kuin urheutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä korostavat Harry Potter -saagat.

Väkivallan, rasismin, rikollisuuden ja huumekierteen kuvaamisen sijaan elokuvat The Scouting Book for Boys (Tom Harper, 2009) ja A Boy Called Dad (Brian Percival, 2009) tarttuvat nuorten ihmissuhteisiin – rakkauteen, ystävyyteen, vanhemmuuteen. Molempia elokuvia leimaa yhteiskunnallinen, kantaaottava sävy, jonka myös elokuvan The Scouting Book for Boys ohjaaja Tom Harper sekä A Boy Called Dad -elokuvan käsikirjoittaja Julie Rutterford nostivat esiin lehdistötilaisuudessa. Nuorten halutaan olevan tietoisia elokuvien teemoista – mutta mitä ne loppujen lopuksi ovat?

The Scouting Book for Boys on rakkaustarina, joka kuvaa 14-vuotiaiden Davidin (Thomas Turgoose) ja Emilyn (Holliday Grainger) ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Lapsesta saakka parhaita ystäviä olleet nuoret viettävät elokuvan alussa onnellisia kesäpäiviä köyhällä asuntoautoalueella merenrannan tuntumassa. Käännekohdan nuorten lapsenomaiselle yhdessäololle tuo Emilyn suhde vanhempaan mieheen ja tytön tuleminen raskaaksi. Yllättävä raskaus ja Davidin mustasukkaisuus lapsuudenystävästään johtavat lopulta varsin raakoihin ja hätkähdyttäviin juonenkäänteisiin.

Myös A Boy Called Dad tarttuu teiniraskauden tematiikkaan. Tällä kertaa 14-vuotiaan isän näkökulmasta. ”Brittien teiniraskausluvut ovat Euroopan korkeimmat”, ohjaaja Rutterford totesi lehdistötilaisuudessa. ”Halusin tarttua tähän paljon uutisoituun teemaan, mutta kertoa tarinan tällä kertaa pojan näkökulmasta – mitä tapahtuu jos poika ottaakin vastuun lapsesta?” Elokuva kertookin isien ja poikien suhteesta kolmessa sukupolvessa. Isäksi tultuaan Robbie (Daniel Solazzo) joutuu pohtimaan suhdettaan omaan, vuosikausia poissa olleeseen isäänsä.

Molempien elokuvien vahvuutena ovat näyttelijäsuoritukset. Davidia näyttelevän Thomas Turgoosen ilmiömäisyys huomattiin jo uusnatsismia kuvaavassa elokuvassa This is England. Teini-isän vaikean roolin herkkyydellä näyttelevä Daniel Solazzo on uusi tuttavuus ja onnistuu pienin elein rakentamaan roolihahmostaan uskottavan.

Nuortenelokuvafestivaalin päätyttyä jäin miettimään, mistä brittiläisten teinikuvauksien synkkyydessä on oikeastaan kyse. Nämä nuorisokuvaukset kertovat jatkuvasta huolesta työväenluokkaisten nuorten puolesta. Eikä heidän elämänsä, näiden elokuvien perusteella, kovin ruusuiselta näytäkään. Olisikin mielenkiintoista nähdä nuortenfiktioiden kentällä jonkinlainen vastakuva; onko mahdollista olla työväenluokkainen, onnellinen ja elämässään menestyvä?

Särmikkäitä lyhytelokuvia

Hyisenä sunnuntai-iltana tieni kulki Centre for Contemporary Artsiin, jossa esiteltiin internetissä toimivan, skotlantilaistaustaisen taiteilijayhteisön Central Stationin jäsenien lyhytelokuvia sekä ensimmäinen yhteisön toteuttama lyhytelokuva Art/Roc/Doc. Viimeksi mainittu on yhdistelmä valokuva- ja videotaidetta sekä musiikkia ja kertoo varsin perinteisen roadmovie-henkisen tarinan Glasgow’sta Lontooseen matkustavasta indierock-bändistä. Elokuva seuraa bändin kiertelyä Lontoon nykytaiteen keskuksissa ja toteuttaa käytännössä Central Stationin yhtä keskeistä tavoitetta – rikkoa musiikin sekä valokuva-, elokuva- ja videotaiteen rajoja.

Illan tarjonnassa Art/Roc/Docia mielenkiintoisemmiksi nousivat kuitenkin Central Stationin sekä Glasgow Short Film Festivalin kuratoimat viisi lyhytelokuvaa eri-ikäisiltä ja -taustaisilta taiteilijoilta. Omaa kulttuurihistorianjanoista mieltäni miellytti erityisesti glasgow’laisen Chris Leslien dokumentti Paddy’s Market, joka kuvaa Glasgow’ssa yli 200 vuotta toimineen, instituutioksi muodostuneen kirpputorin lakkauttamista.

Paddy’s Market joutui vuonna 2008 kaupungin uudistamis- ja modernisointipolitiikan tarkan silmän alle, ja se ajettiin alas alueella rehottavaan rikollisuuteen ja huumekauppaan vedoten. Leslie ei yritä dokumentissaan kieltää alueen ongelmia, mutta nostaa taitavasti esiin myyjien (useat monessa sukupolvessa) ja kanta-asiakkaiden näkemyksiä ja taistelua kaupungin hallintoa vastaan. Mustavalkoisista still-kuvista, markkinaväen näkemyksistä sekä Mobyn musiikista koostuva elokuva kuuluu neliosaiseen lyhytelokuvasarjaan Hope, Memories, Loss and Community: Four Stories of Regeneration in Glasgow. Dokumenttia katsoessaan ei voi välttyä vertaamasta Glasgow’n uutta ja uljasta modernisointipolitiikkaa lukuisiin muihin kaupunkeihin, myös Suomessa. Leslie tuokin hienosti kuuluviin kaupunkisuunnittelussa useimmiten sivuun jäävien tavallisten ihmisten mielipiteitä.

Aikuiset tarvitsevat satuja

Glasgow Film Festivalin avajaisgaalassa nähtiin Jean-Pierre Jeunet’n uusin elokuva MicMacs (2009). Ilkeän ironisessa komediassa kolmikymppinen Bazil (Dany Boon) saa luodin päähänsä mutta selviää hengissä kuin ihmeen kaupalla. Päähän jäänyt luoti saa Bazilin kuitenkin käyttäytymään omituisesti ja näkemään harhoja ja hänen pitää rakentaa sosiaalinen piirinsä ja koko elämänsä uudelleen.

Perheeksi löytyykin sadunomaisessa, rautaromuista kyhätyssä asumuksessa majaansa pitävä joukko muita yhteiskuntaan sopeutumattomia, ja taistelu sortoa, valtiovaltaa ja asekauppaa vastaan voi alkaa. Joukko rakentaa taistelunsa tueksi yhteisvoimin mitä mielikuvituksellisimpia laitteita heitä ympäröivästä romusta.

Dany Boonin Buster Keaton -henkinen näyttelijäntyö kantaa läpi elokuvan, joka komedian kautta esittää viiltävää yhteiskunnallista kritiikkiä. Elokuvan sopeutumattomat, kummalliset ja järjestelmän ulkopuolelle syrjäytyneet ovatkin loppujen lopuksi he, jotka kykenevät todelliseen onnellisuuteen ja älykkyyteen.

MicMacs on aikuisten satu – ja niitä tarvitaan. Avajaisgaalassa Jean-Pierre Jeunet’lta kysyttiin, mitkä ovat olleet hänen lempihetkiään urallaan elokuvantekijänä, johon Jeunet hetken mietittyään vastasi: ”I love everything.” Asenne, jota kyynisyyttä suosivassa nykykulttuurissamme soisi olevan vähän enemmänkin.

Kaikkiaan viime vuosi oli kotimaisten elokuvien saralla kiinnostavin vuosikausiin. Härön pienen mestariteoksen ohella mieleen ovat vahvasti jääneet Jörn Donnerin Kuulustelu, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen ja Miika Soinin Thomas. Viimeksi mainittu ei tosin kisaa Jusseista, elokuva kun valmistui jo vuonna 2008.

Yllättävintä Jussi-ehdokkaiden valinnassa oli, että Zaida Bergrothin Skavabölen pojat ja Saara Saarelan Väärät juuret eivät saaneet kuin muutaman ehdokkuuden. Molemmat olivat kotimaisen elokuvavuoden ehdottomia valopilkkuja, vaikka elokuvataiteellisilta ansioiltaan eivät aivan edellä mainittujen tasolle yltäneetkään.

Tärkeimpinä pidettyjen Jussien (paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa, paras naispääosa) osalta ei liene paljoa jännittämistä. Vaikka kilpakumppaneina on onnistuneita elokuvia ja roolisuorituksia, on Postia pappi Jaakobille aivan omassa sarjassaan.

Kenties eniten jännitettävää liittyy kuvauksen Jussiin. Pystin saa elokuvaaja Tuomo Hutri, mutta kummasta elokuvasta: Muukalainen vai Postia pappi Jaakobille? Aivan erinomaista työtä molemmissa. Eikä kuvaus-Jussin ojentaminen Pirjo Honkasalollekaan Kuulustelusta mikään vika tikki olisi, sillä Honkasalon pelkistetty estetiikka toimi ja tuki tarinan sisältöä todella ansiokkaasti.

Jussien lopullinen kohtalo ratkeaa tammikuun viimeisenä päivänä suorana televisioitavassa gaalassa. Jos viime vuoden kotimaisista elokuvista monikaan ei aiheuttanut totuttuja myötähäpeän tunteita, niin niiltä voi tuskin välttyä gaalaa seuratessa. Suomalaiset juhlanjärjestäjät kun yrittävät vähän liian tosissaan vääntää karkeloihin suuren maailman tuntua.