Espoo Ciné 2021: Tilinpäätös


Olen kaivannut elokuvateattereita, ja vieläkin enemmän elokuvafestivaaleja. Pitkiä iltoja pimeissä saleissa, punaisen penkin uumenissa, tunteiden vietävänä. Hetkellistä pakoa arjesta, maagisia hetkiä, jolloin maailmassa tuntuu olevan vain taide ja kulttuuri ja usko siihen, että ihmisyyttämme ei ole olemassa ilman tätä yhteyttä. Jota ilman näivetymme. Kuljemme sumussa, suoritamme. Koronapandemian aikana olen janonnut näitä hetkiä enemmän kuin haluan edes myöntää.

Niin kai muutkin.

Aloitimme kuoron harjoittelun edellisviikolla ulkotiloissa ensimmäistä kertaa sitten koronan. Yksinkertaisia stemmaharjoituksia pysähtyi kuuntelemaan useita ihmisiä kevyessä syyssateessa. En keksi sille mitään muuta selitystä kuin sen, että kulttuurin ja taiteen kaipuu alkaa olla meissä suuri. Siksi on sydäntä riipivää katsoa sivusta koronatoimien vaikutusta kulttuurialaan. Saan istua ravintolassa kahdenkymmenen hengen seurueessa monta tuntia yhden naisten vessan ja viinilasillisten voimin, mutta elokuvissa istun tuplarokotettuna maski naamalla lohkotussa elokuvasalissa, joka loppuunmyytynäkin kumisee tyhjyyttään. Niin myös Espoo Cinéssä. Se särkee sydämeni.

Nostan hattua järjestäjille, jotka ovat tehneet varmasti parhaansa vallitsevassa tilanteessa. Epäoikeudenmukaiselle ja mielivaltaiselle se tuntuu silti. En väheksy tarvetta suojella ihmisiä, varsinkin heitä, joille tartunta voisi olla syystä tai toisesta kohtalokas. Hyväksyn sen. Kaipaan vain oikeudenmukaisuutta.

Elokuva on eri asia suurelta kankaalta. Se herää henkiin. Tihrustan skriinereitä pieneltä ruudulta kotona ja kaipaan uppoutumista uusiin maailmoihin satojen muiden patinoimien tuolien syleilyssä.

Toivon meidän kaikkien kulttuurinjanoisten puolesta, että pian koittaa aika, jolloin kaksi leffaa illassa ei aiheuta maskista aiheutuvaa hakkaavaa päänsärkyä eikä harvoin nähtäviä, laadukkaita elokuvia tarvitse näyttää loppuunmyytynä katsomoille, jotka on täytetty siemenperunaistutuksen oppien mukaisesti kunnon hajuraolla. Se kun on aika hiivatin syvältä.

Kun suru on puhuttu puserosta, voimme luoda katsauksen Espoo Cinén tilinpäätökseen.

Vaikuttavin hetki festivaalilla

Taming the Garden (2021) avaa Georgian entisen pääministerin, miljadööri Bidzina Ivanishvilin rakentaman Shekvetili Dendrological Parkin, puupuiston taustoja. Miljadööri hamuaa vanhoja puita. Hän ostaa satoja vuosia vanhat puut, repii ne juuriltaan kuljetuttaa omaan yksityiseen puutarhaansa, muurien taakse. Rapistuneissa kylissä raha tulee tarpeeseen, mutta se ei tarkoita vain onnenpotkua. Taming the Garden onnistuu pienillä eleillä sitomaan meidän luontoyhteyteemme. Kylän puuvanhus on nähnyt paljon, vuosikymmeniä kylän elämää. Sen juuriltaan irti repiminen tarkoittaa kyyneleitä, hyvästejä muistolle. Matkan varrella revitään kuljetettavan puun vuoksi muutakin puustoa alas.

Taming the Garden sanoittaa sanomansa vähäeleisesti. Tilanteen absurdius kristallisoituu puun matkatessa lautalla kohti uutta kotiaan. Valtava, ikiaikainen puu, sen ikiaikaiset oksat kuljetusta varten karsittuna, purjehtii keskellä suurta järveä, isolla rahalla ostettuna, kuin fotoshopattuna hallusinaationa, paikkaan johon sen juuret eivät kuulu. Kohtaus on vaikuttava.

Visuaalinen helmi

Gianfranco Rosin Notturno (2020) on kuvattu kolmen vuoden aikana Lähi-idän alueilla, Syyriassa, Libanonissa, Kurdistanissa ja Irakissa. Rosi luo katseensa pitkittyneen sodan arkiseen puoleen ja inhimillisiin haavoihin, jota lehtien sivuilla neutraalisti raportoidut uutiset jättävän pimentoon. Dokumentin tempo on hidas ja mietiskelevä, ja se jättää katsojalle runsaasti tilaa ajatella. Sanoja on vähän, mutta ne ovat sitäkin painavampia.

Notturnossa on visuaalisesti upeita kohtauksia. Alun armeijan marssikohtaus muistuttaa sodan vyörymisestä uudestaan ja uudestaan, rytmisesti ja määrätietoisesti. Kamera dokumentoi hiljaa taustalla öisen metsästäjän retkeä, kun taivaalla palavat Mordoria muistuttavat öljykenttien kaasusoihdut. Aikuisuuden taakka painaa perheensä elannosta vastaavan pojan hartiolla ja piirtyy tyhjyytenä silmiin. Notturno on tarinallinen kuvakollaasi, kaunis, surullinen ja riipivä.

Festivaalipettymys

Ruotsalaiselokuva Are We Lost Forever (2020) alkaa lupaavasti: ensimmäinen kohtaus on rakkaustarinan loppu. Ei siksi että rakastaisin onnettomia rakkaustarinoita, mutta puhtaasti eroa käsitteleviä elokuvia on kuitenkin suhteessa vähän.

Adrianin ja Hampuksen rakkaustarina loppuu viattomaan kysymykseen ja yhtäkkiä sängyssä makaa kaksi miestä, joiden välillä on vähintäänkin valtameri. Suhteen loppu ei tule helpolla, eikä suoraviivaisesti, vaan kumpikin rimpuilee tahoillaan. Aineksia riipivän rakkauden purkamiseen on. Elokuva vain on hitaastakin temposta pitävälle vähän turhan hidas.

Pieni pettymys on myös tanskalaisesta jätteenpolttolaitoksen tarinan kertoava Making a Mountain (2020). Tanskalainen tähtiarkkitehti Bjarke Ingelsoin kuulusimpiin töihin kuuluu vuonna 2017 Kööpenhaminassa avattu Amager Bakke. Innovatiivinen rakennus yhdistää paitsi kohtuullisen ruman tehdasrakennuksen – jätteenpolttolämpövoimalaitoksen – myös keino”lunta” hyödyntävän laskettelurinteen ja boulderointiseinän.

Idea on hieno, suorastaan vallankumouksellinen. On sääli, että siitä tehty dokumentti itsessään ei yllä arkkitehtonisesti kiinnostavan rakennuksen rinnalle. Henkilömyyttiä rakentava dokumentti tuntuu turhalta brändihehkutukselta. Kun rakennus monien vaiheiden jälkeen nousee pystyyn ja avataan, lopun mahtipontinen klassisen musiikin raita tuntuu lähinnä vaivaannuttavalle. Katsoja ymmärtää vähemmilläkin vihjeillä, että saavutus on poikkeuksellinen.

Kutsukaa masentavaksi pessimistiksi, mutta olisi ollut kiinnostavampaa pureutua rakennuksen haasteisiin ja teknisiin ratkaisuhin, budjetin ylityttyä siitä käytyyn oletettavasti kipakkaankin keskusteluun kuin tyytyä tarkastelemaan herkulesmaista tekoa jousimusiikin soidessa taustalla. Mies voitti luonnon, jälleen kerran. Hurraa.

Oudoin elokuva

Jo muutaman vuoden vanha Skins (2017) tarkastelee saippuaoopperamaisella tavalla ihmisiä, jotka eivät mahdu standardin rajoihin. On nainen, jonka kasvot ovat epämuodostuneet; nainen, jonka ruuansulatuskanava on kehossa nurinkurin; prositutoitu, jolla on silmien paikalla Coraline-elokuvasta muistuttavat timantit; nuori mies, joka haluasi olla merenneito ja päästä jaloistaan eroon. Elokuvan ,aailma hehkuu väreissä, eikä mielleyhtymiltä Pedro Almodovariin voi välttyä.

Skins on tavallaan kekseliäs: se tuntuu oudolta, värikylläiseltä sadulta. Ahdistus iskeekin vasta jälkikäteen – eikä välttämättä oikeista syistä. Mutta kyllä se katselun arvoinen on.

Elokuva, joka jäi näkemättä ja jonka aiot hakea käsiisi

Yleensä festivaaleilta jää yksi tai korkeintaan kaksi elokuvaa, joiden näkemättömyyttä jää harmittelemaan. Tällä kertaa niitä on useampia, ainakin Never Gonna Snow Again (2020), Lobster Soup (2020) ja Quo vadis, Aida? (2020), josta kollegani kirjoitti hyvän arvion.

Puolalaiselokuva Never Gonna Snow Again (2020) kertoo Zheniasta, a venäjänkielisestä maahanmuuttajasta ja hierojasta, joka nousee gurumaiseen asemaan varakkaiden asiakkaidensa yhteisössä. Maagista realismia ja sci-fiä lupaileva tarina kuulostaa herkulliselta analyysistä ihmisiä vaivaavasta tyhjyyden tunteesta maailmassa, joka on täynnä yltäkylläisyyttä, mutta vain vähän merkitystä.

Olen jo pidemmän aikaa ollut vakavasti ihastunut islantilaiseen elokuvaan, ja siksi dokumnetti Lobster Soupin katsomatta jättäminen kismittää. Lobster Soup kertoo yhteisönsä kohtaamispaikasta, Bryggjan-kahvilasta, josta on hummerikeiton myötä tullut myös turistien matkakohde – ja tokihan silloin kahvila muuttuu kiinnostavaksi sijoituskohteeksi ostajille.

Quo vadis, Aida? kertoo Aidasta, joka työskentelee kääntäjänä YK:n rauhanturvaajien leirillä Srebrenicassa heinäkuussa 1995, kun serbit hyökkäävät hänen perheensä kylään. Hänen miehensä ja kaksi poikaansa ovat niiden tuhansien bosnialaisten joukossa, jotka etsivät turvaa YK:n leiriltä. Aida uskoo esimiestensä auttavan hänen omaisiaan, mutta tilanne muuttuu koko ajan vaikeammaksi ja hänen ahdistuksensa ja epäuskonsa vain kasvavat. Elokuva sijoittuu toiseen aikaan ja paikkaan, muttei tarvitse olla ruudinkeksijä nähdäkseen yhteyksiä parhaillaan menossa olevaan kriisiin Afghanistanissa.

Ajankohtaisempaa elokuvaa saanee etsiä.



Comments are closed.