Espoo Ciné 2021: Suurmestareita ja noitia


Eurooppalaisen taide-elokuvan festivaalina ehkä paremmin tunnettu Espoo Cine kunnostautuu tänä vuonna myös dokumenttien saralla. Vajaan 70 pitkän elokuvan joukkoon mahtuu peräti 17 dokumenttia.

Niistä sisällöltään kiinnostavimpien joukossa ovat kaksi naisurheilijosta kertovaa dokumenttia: Glory to the Queen (2020) sekä The Witches of the Orient (2021).

Mikäli shakin lukeminen urheilukategoriaan saa aikaan henkisen vastalauseen todettakoon vastalauseena sen lisäksi, että kansainvälinen olympiakomitea laskee shakin urheiluksi, shakin pelaaja saattaa menettää jopa puoli kiloa painostaan yhden ainoan pelin aikana – kuten dokumentissa todetaan. Stanfordin yliopiston tutkija Robert Sapolskyn mukaan shakkipelaajan päivittäinen kulutus voi nousta jopa kolminkertaiseksi (6 000–7 000 kaloria shakkiturnauksen aikana. Aivojumppaa siis sanan varsinaisessa merkityksessä.

Itse dokumenttiin. Jos Netflixin minisarja Musta kuningatar sai innostumaan shakista (eikä glamourista ja vihreistä hallusinogeeneistä), on Glory to the Queen lähes pakollista katsottavaa. Glory to the Queen -dokumentti nostaa esiin neljän georgialaisnaisen Nona Gaprindashvilin, Nana Alexandrian, Maia Chiburdanidzen ja Nana Ioselianin saavutuksen shakkimaailmassa.

Nona Gaprindashvili oli ensimmäinen nainen, jolle myönnettin shakissa Grandmasterin, Suurmestarin arvon vuonna 1962. Grandmasterin arvonimi annetaan maailmanluokan shakinpelaajille ja elinikäisen arvonimen myöntämisestä päättää Maailman shakkiliitto FIDE. Järjestyksessään toinen Grandmaster-arvonimen saanut nainen on dokumentin Maia Chiburdanidze, jolle FIDE myönsi Grandmasterin arvonimen vuonna 1984. Naisten komeisiin saavutuksiin on luettava myös shakin maailmanmestaruus, jota Georgia – joskin tuolloin virallisesti osana Neuvostoliittoa – piti hallussaan kymmenen vuotta putkeen.

Georgiassa naiset nousivat saavutuksillaan kansallissankareiden asemaan, ja neuvostogeorgialaisissa sairaaloissa annettiin lämpimiä suosituksia nimetä vastasyntyneitä tyttöjä sankareiden mukaan. Ja nimiähän annettiin, myös vanhempien aidosta ihailusta: Pikku-Nonia, Nanoja ja Maioja.

Vaikuttavia saavutuksia. Mutta käsi ylös, kuinka monelle meistä nimet ovat tuttuja?

Glory to the Queen antaa nimensä mukaisesti ansaitun gloorian shakkilaudan hiljaisille kuningattarille ja paikkaa aukoa yleissivistyksessä. Dokumentti yhdistelee arkistomateriaalia ja luo katsauksia nyt jo ikänaisten sarjaan ehtineiden naisten elämään.

Itävaltalaistuneelle georgialaisohjaaja Tatia Skhirtladzelle elokuva oli paluu juurille ja maahan, jonka maaperä oli jäänyt taakse jo vuosia sitten. Sitä voi tarkastella myös kunnianosoituksena georgialaisille naisille. Dokumentti ei ehkä kerronnallaan ravistele konventioita, mutta se on arvokas katsaus neljän suuren naisen perintöön.

Japanin lentopallojoukkueen tarinasta kertovasta dokumentissa onkin sitten aineksia vaikkapa Hollywood-draamaan. The Witches of the Orient (2021) kertoo 1950- ja 1960-luvulla pelanneen lentopallojoukkueen tarinan. Tarina on alusta loppuun täydellistä elokuvamateriaalia.

Kaizukassa sijaitsevan tehtaan työntekijöistä koottu, alunperin täysin amatööriurheilijoista koostunut joukkue nousi maailman suurimmille lentopallokentille ja joukkue voitti käsittämättömän määrän, tarkemmin 258 ottelua putkeen. Idän lentopalloilijat saivatkin nimekseen hieman ilkeämielisen lempinimen Witches of the Orient, Idän noidat. Tokion vuoden 1964 olympialaisista, jossa lentopallo oli ensimmäistä kertaa mukana, joukkue pokasi kaikken kirkkaimman mitalin.

Dokumentissa pääsevät ääneen nyt seitsenkymmenissä olevat pelaajat. Se ei kuitenkaan tyydy puhuviin päihin tai sankarikuvaelmien rakenteluun. Sen sijaan ranskalaisohjaaja Julien Faraut yhdistelee dokumentissaan arkistomateriaalia, nykypäivää, elektronista, hypnoottista musiikkia ja animea eikä tyydy vain rakentamaan loistokasta urheiluhistorian katselmusta. Hieman tuskaisenkin pitkät, musiikilla ja animella rikastetut peli- ja harjoittelukohtaukset antavat hyvän näppituntuman myös katsojalle siitä, kuinka tehdassaleista pelikentille nousseen joukkueen pelikunto rakennettiin. Joukkue kasvoi hiellä, tuskalla, harjoittelulla, työllä, hiellä ja harjoittelulla nousten ylös uudelleen ja uudelleen kuin keikkunukke konsanaan.

Siinä missä Glory to the Queen nostaa jokaisen päätähdistään keskelle näyttämöä, lentopallojoukkue on Farautin dokumentissa pelaajien tarinat sekoittuvat toisiinsa, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä. On vain yksi joukkue, ei yksilösuorituksia, kuin lentopallossa konsanaan.

Kumpikin dokumentti tarjoaa kiinnostavan kurkistuksen urheiluhistoriaan ja urheilun vuoropuheluun kansakunnan identiteetin ja kansallistunteen rakennuspalikoina.



Comments are closed.