Espoo Ciné 2021: Luottamuksen pedagogiikkaa


Maria Spethin Berliinin elokuvajuhlilla palkittu dokumenttielokuva Mr. Bachmann and His Class (2021) seuraa lukuvuoden ajan peruskoulun oppilaita ja opettajia saksalaisessa Stadtallendorfin kaupungissa. Alkukohtauksessa koulubussi poimii uniset lapset kaupungin heräillessä talviseen aamuun, ja kuljettaa heidät Georg Büchnerin kouluun.

Luokassa heitä odottaa opettaja Dieter Bachmann, joka antaa ensitöikseen oppilailleen luvan pieniin pulpettitorkkuihin. Pian käy selväksi, että Bachmann ei noudata perinteistä opetussuunnitelmaa, vaan luottaa spontaaniuteen. Oppitunnit saattavat muuttua bändijameiksi tai väittelyiksi. Bachmann pyrkii luomaan lasten kanssa luottamuksen ilmapiirin, jossa tunteitaan ei tarvitse piilotella, opettajakin saa heittää rasvaisia vitsejä, ja kriittistä ajattelua on suotavaa käyttää. Bachmannin holistisessa näkemyksessä ei opita vain biologiaa, matematiikkaa ja muita aineita, vaan ihmisyyttä yleisesti.

En tiedä, olisinko itse viihtynyt Bachmannin opissa, mutta elokuvan perustella hänen todella onnistuu saavuttaa yhteys herkässä 12–14 vuoden iässä oleviin lapsiin, joista monet ovat vasta opettelemassa saksan kieltä. Luokalla on esimerkiksi turkkilais-, bulgarialais-, venäläis-, ja romanialaistaustaisia oppilaita. Kuusikymppinen Bachmann itse antaa kuvan ikääntyneestä radikaaliudesta pukeutumalla lököttäviin huppareihin ja värikkäisiin pipoihin; hän muistuttaa ulkoisesti aika lailla Fugazi -punkyhtyeen Ian McKayea.

Spethin seurantadokumentissa elokuvanteon prosessi pysyy läpinäkymättömänä, eikä kameran katse siis tunnu missään vaiheessa tungettelevalta. Parhaimmillaan katsojasta tuntuu, kuin todistaisi pedagogisia onnistumisia, oivalluksen, kasvun ja sisäisen ristiriidan hetkiä. Musiikkiesitykset, joissa koko luokka pelaa yhteen hiileen opettajansa kanssa, ovat erityisen sympaattisia.

Mr. Bachmann and His Classia on verrattu dokumentaristi Frederick Wisemanin tuotantoon, joka sekin paneutuu perusteellisesti erilaisten yhteisöjen ja instituutioiden toimintaan. Yhteistä niille on myös pituus, sillä kuten monet Wisemanin elokuvista, on myös Spethin dokumentti erittäin pitkä, lähemmäs nelituntinen. Nähdäkseni tunnin lyhyempi kesto ei olisi haitannut; tällaisenaan herra Bachmannin ja lasten seuraan alkaa tahtomattaankin kyllästyä ja katselukokemus muistuttaa koulupäivän viimeistä, hitaan hitaasti matavaa tuntia.



Comments are closed.