Espoo Ciné 2021: Kun hiljaisuus puhuu enemmän kuin sanat


Elävän kuvan taika on vähintäänkin puolet jotain muutakin kuin juonen kaarta tai nokkelaa dialogia. Monesti taika syntyy kiinnostavista kuvakulmista, dialogittomuudesta, yllättävästä musiikkivalinnasta. Espoo Cinén ohjelmistoon kuuluvissa kolmessa elokuvassa taika syntyy nimenomaan siitä tilasta, joka jää elokuvan ja katsojan väliin ja jota hiljaisuus ruokkii.

Italialaisohjaaja Gianfranco Rosin Notturno (2020) on kuvattu kolmen vuoden aikana Lähi-idän alueilla, Syyriassa, Libanonissa, Kurdistanissa ja Irakissa. Rosi luo katseensa pitkittyneen sodan arkiseen puoleen ja inhimillisiin haavoihin, jota lehtien sivuilla neutraalisti raportoidut uutiset jättävän pimentoon. Dokumentin tempo on hidas ja mietiskelevä, ja se jättää katsojalle runsaasti tilaa ajatella. Sanoja on vähän, mutta ne ovat sitäkin painavampia.

Notturnossa on muutamia visuaalisesti upeita kohtauksia. Alun armeijan marssikohtaus muistuttaa sodan vyörymisestä uudestaan ja uudestaan, rytmisesti ja määrätietoisesti. Kamera dokumentoi hiljaa taustalla öisen metsästäjän retkeä, kun taivaalla palavat Mordoria muistuttavat öljykenttien kaasusoihdut.

Mutta Notturnossa on myös musertavat hetkensä. Miltä tuntuu kuunnella kaapatun tyttären viestejä viestipalvelussa, nähdä kidutetun ja sitten tapetun lapsensa ruumis runneltuna mustavalkovalokuvassa, mitä piirtyy terroristien tekoja läheltä seuraamaan joutuneiden lasten papereille terapiassa, kuinka vanhalta sielulta perheensä elatuksen hankkiva poika voikaan näyttää? Ja kuinka vähän me täällä ymmärrämme siitä pelosta, surusta ja tuskasta, joka Lähi-Idän monella alueella on arkipäivää. Jos vielä jotakuta mietityttää, miksi joku valitsee pitkän matkan kumiveneessä yli Välimeren, niin tämän dokumentin jälkeen tuskin voi maailmaa maailmaa katsella enää entisellä tavalla.

Bike Thief (2011) on Ken Loachin tuotantoa muistuttava minimalistishenkinen uudelleentulkinta italialaisen neorealismin klassikosta Polkupyörävaras (1948). Elokuva siirtää tarinan Roomasta Lontooseen ja sen council flatien eli kunnan vuokratalojen charmia huokuviin naapurustoihin ja polkupyörä skootteriksi. Romanialaisruokalähetin (Alec Secareanu) skootteri varastetaan, mikä asettaa koko perheen arjen vaakalaudalle. Ilman skootteria ei ole työtä, vaimo ei pääse töihin eikä tytär kouluun skootterin kyydissä. Pomolta ei juuri sympatiaa liikene, joten on keksittävä luoviempia ratkaisuja

Bike Thief ei sorru liialliseen sormella osoitteluun mutta se piirtää kirkkaasti niitä haasteita, joihin työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa haavoittuvassa asemassa ovat vaarassa joutua, ja joutuvat. Dialogi on verkkaista, eikä päähenkilö (jonka nimeä emme koskaan saa tietää) ole puhelias mies. Yhdessä entisessä lontoolaisessa council flatissa aikoinaan asuneena elokuvan asuntojen rapistunut ulkokuori, surkea lämmitys ja puutteellinen äänieristys vievät suoraan vuoteen 2010 ja Hammersmithin rähjäisemmälle puolelle.

Unkarista on viime vuosina tullut muutamia kiinnostavia elokuvia: Liza, The Fox Fairy ja Kosketuksissa, vain pari mainitakseni.

Ohjaana Lili Horvátin psykologinen draama Preparations to Be Together for an Unknown Period of Time (2020), kertoo Mártasta (Natasa Stork), joka jättää taakseen menestyksekkään uran neurokirurgina New Jerseyssä aloittaakseen elämänsä äkkirakastuessaan konferenssissa tapaamaansa kollegaan Jánosiin (Viktor Bodó). János ei vain muista tavanneensa Mártaa koskaan aikaisemmin. Onko kaikki ollut vain kuvitelmaa, vai valehteleeko János ja miksi?

Elokuva alkaa Sylvia Plathin runolla a Mad Girl’s Love Poem, jossa toistuu lause (I think I made you up inside my head.). Horvát leikittelee Mártan tutkimusmatkalla ja mielellä, eikä halua antaa vastausta. Onko Márta sekoamassa, vai onko kyseessä vain niin suuri halu löytää rakkausta, että aivot tekevät temppujaan? Horvát tarkastelee Mártaa iholle asti tunkeutuvissa lähikuvissa terapiasessioiden aikana, kuin luodakseen kuvallisen vastineen aivokirurgin tapaan tarkastella aivoja palasina – sekä aivokirurgi että psykologi sörkkivät aivoja omalla tavallaan. Elokuvan värimaailma on puhutteleva: illan hämärät ova pimeitä kuin alitajunta, joka tuntuu leikkivän Mártan tunnemaailmalla.

Loppuratkaisu tuntuu lähes pettymykseltä mutta viimeinen kohtaus saa miettimään, ymmärsinköhän kuitenkaan kaikkea. Sitä en tiedä vieläkään, se on hyvä niin. Hiljaisuus ja kuva vetivät lopultakin pidemmän tikun.



Comments are closed.